9. Blogi
Materian itseohjautuva kosminen kierto
Kentän ja aineen kyberneettinen dynamiikka
Mielenkiintoisessa kirjassaan ”SYVÄ YKSINKERTAISUUS, Kaaos, kompleksisuus ja elämän synty”, John Gribbin käsittelee muun muassa maapallon ilmaston itsesäätelyprosessia ja sen modernia ymmärtämistä. Nykyiset käsitykset perustuvat melko pitkälle englantilaisen James Lovelock’in ”Gaia-teorioihin”.
Nämä uudet
käsitykset luovat perustaa myös yleisemmälle ja monipuolisemmalle luonnon
itsesäätelyn menetelmien ja mekanismien kosmiselle ymmärtämiselle. Gribbin
käsittelee antoisasti ja ymmärrystä lisäävästi myös tähtien syntyprosessien
tapahtumia, jossa yhteydessä hän on tullut, materian kosmisen
kiertokulun ja gravitaation, sekä entropian keskinäisen vuorovaikutuksen ja yhteispelin osalta, varsin pitkälle samoihin tuloksiin ja toiminnallisiin
johtopäätelmiin, kuin mihin itsekin olen tullut. Näitä seikkoja hän käsittelee
erityisesti kirjansa sivuilla 250-253. (John Gribbin: "Syvä
yksinkertaisuus")
Kyberneettisen itsesäätelyn yksityiskohtia Maan olosuhteissa
Gribbinin
kirjassa tuodaan esiin Lovelock’in Gaia-kirjoissaan hienosti perustelema levien ominaisuus eräillä rikkiyhdisteillään (niiden lisäämisellä tai vähentämisellä)
aikaansaada pilvien, ja siten sateisuuden, väheneminen tai vastaavasti
lisääntyminen. Tämä riippuu siitä, kuinka paljon Auringon valoa levät saavat
lisääntyäkseen. Levien menestymisen toinen olennainen tekijä on se, kuinka
paljon levät saavat mantereisten tuulten ilmakehään nostamien pienhiukkasten
mineraaleja.
Ja siis:
levät ovat ”oppineet” valmistamaan sadepilvien tuotantoon sopivaa rikkipitoista
kemikaalia, dimetyylisulfidia, joka on kaasu, jolla on edellytykset toimia
sadepilvien vesihöyrypisaroiden sopivina tiivistymisytiminä. Ja näin ollen, kun
leviä on paljon, ne lisäävät sadepilvien määrää. Tällöin levien kasvu alkaa hidastua, koska auringon valon väheneminen vähentää lehtivihreän aktiviteettia. Ja päinvastoin, kun leviä on
vähemmän, lisääntyy aurinkoisuus, joka saa levät taas lisääntymään, ja näin
ilmaston ja säätilojen itsesäätely, on maapallon sään ja eliömuotojen yhdessä
ylläpitämää itsesäätelyä – siis kyberneettistä (itseohjautuvaa, takaisin kytkevää)
toimintaa.
Vaikka tämä
aihe ei sinänsä liity laajimman kosmoksen ”galaktiseen itsesäätelyyn”, se on
hyvä esimerkki siitä, kuinka luonnossa todellakin kaikilla tasoilla toimitaan
varsin hienostuneita ja jopa odottamattomia kyberneettisiä mekanismeja
noudattaen.
Kybernetiikka – Wikipedia
Teoksessa
Syvä yksinkertaisuus[1] pohdiskellaan myös sitä
maapallon erikoisuutta, että Maa on voinut säilyttää likimain saman lämpötilan
jo jopa vuosimiljardien ajan, vaikka Aurinko on yhä vain kuumentunut, oltuaan
siis aiemmin huomattavasti viileämpi. Kyseisessä teoksessa tuodaan esiin
mahdollisuuksia, että ehkä jonkinlainen niin sanottujen kasvihuonekaasujen
’itsesäätely’ olisi voinut saada aikaan tällaista ”säilyttävää” lämmön ja
ilmakehän itsesäätelyä.
Kuva 1.
Kuva 1.
Huomautus edellisen johdosta
Kuten tarkkaavainen lukija on varmaankin jo huomannut, ehdotan edellisessä blogissa (8) myös vaihtoehtoista (täydentävää) ajatusmallia, jonka mukaan Maa olisi aikanaan sijainnut selkeästi lähempänä Aurinkoa. Tällöin Maa olisi saanut Auringon säteilyä ”riittävästi” elämän kehityksen kannalta, vaikka säteily olisi ollut vähempitehoista Auringon ’viileydestä’ johtuen.
Esitin
edellä siis, että samoin kuin Kuu loittonee maapallosta sitä mukaa kun Maan
vuorovedet jarruttavat Maan pyörimisliikettä ja Maan gravitaatio vastaavasti
(differentiaalisesti) heikkenee, on vastaavan kehityksen ollut tapahduttava
myös Maan suhteessa Aurinkoon. Tutkimukset ovat osoittaneet, että myös Auringon
rotaatiossa tapahtuu (pitkällä aikavälillä) hidastumista, ja se merkitsee
”Kolmannen Kosmologian” uusituissa näkökannoissa, että tällöin myös kummankin
kappaleen vetovoima on vastaavasti heikentynyt. Ja siis myös näin voidaan –
ainakin osaltaan – selittää kyseisiä lämpötilojen ynnä muiden ilmastollisten
seikkojen aiemmin tuntematonta ja 'erityistä’ itsesäätelyä. Voisi olla pohdinnan arvoista myös
tutkailla aurinkokunnan planeettojen mahdollisten aiempien sijaintien, ja rataelementtien muuttumisten taannoisia vaikutuksia muun muassa
asteroidivyöhykkeen tapahtumiin.
______________________
Paluu kosmisen kybernetiikan elementteihin
______________________
Käytännön havainnollisuuden helpottamiseksi julkaisen jo 4. blogissa olleen hahmottelukuvan uudelleen.
Kun ajatellaan oheisen kuvan 2. alareunan "informaation säilymisfunktiota" kokonaisuutena, on tultava sellaiseen johtopäätelmään, että ei yksittäisillä kenttäfotoneilla voi "yksilöinä" olla koko ääretöntä maailmankaikkeutta koskevaa "kokonaistietoa" hallussaan (tai välitettävänään). Tässä haluan viitata siihen (mielestäni) typerähköön anekdoottiin, että jos maailmankaikkeus olisi ääretön, niin "kaikki oliot, asiat ja tapahtumat olisivat olemassa äärettömässä avaruudessa äärettömän monta kertaa" ja niin edelleen. Tämä on täydellistä ja epäfilosofista humpuukia, jolla ei mielestäni ole edes minkäänlaista 'vitsikkyysarvoa'. Tällainen ”filosofointi” ei perustu mihinkään todelliseen, vaan pyrkii hämäysmielessä sotkemaan joukko-opin ja niin kutsutun "äärettömyyden matematiikan" sisäisiä (sinänsä mahtavia ja kiinnostavia!) käsitteitä arkiajatteluun ja jopa kosmosta käsittelevään tieteelliseen ajatteluun.
Todellisuudessa taustakentällä ja sen fotoneilla (eli atomistisilla kvanteilla) on vain "syvän yksinkertaisia", mutta silti oleellisen tärkeitä informaation välittämisen tai taltioimisen tehtäviä vastuullaan. Mutta pääasiallinen toimenkuva kenttäkvantilla on se, että se edustaa ja ylläpitää tietoa materian kosmisesta keskitiheydestä. Kun se tämän tehtävän hoitaa, niin se siten samalla ylläpitää valonnopeuden vakioisuutta.
Toisena päätehtävänään kenttäfotonien ääretön paljous toimii varsinaisen aineellisen kenttämaterian jäähdyttäjänä, jolloin se näin on, gravitaation lisäksi, mukana tähtien ja galaksien synnyttämisessä ja uudelleen muodostumisen kiertokulussa. Taustakenttää on syytä pitää siis entropian oleellisena ilmentäjänä kosmoksessa.
____________________
Lisäys: Gribbin käsittelee teoksensa sivuilla 139--140 myös kuuluisaa Termodynamiikan II:sta pääsääntöä, että suljetussa systeemissä sen "järjestys" alenee aina. Vaikka tapahtuisi myös ajoittaista paikallista järjestyksen lisäystä, se on aina vain väliaikaista, ja väistyvää. Mutta, hän sanoo:
"Sitä täytyy harkita uudelleen, kun kyse on epätasapainoisista tilanteista ja kun painovoima otetaan huomioon. Tätä ei (...) ymmärretty yleisesti ottaen lainkaan vuonna 1951."
(Epätasapaino vastaa tässä samaa kuin "avoin ja ääretön" mk).
Lisään, että tätä ei ole oikein ymmärretty vielä tähän päivään mennessä.
Kun painovoima ymmärretään oikein, ottaen vielä huomioon sen järjestystä luova ja ylläpitävä perusluonne, on lämpöopin 2:n pääsäännön todellinen merkitys siinä, että se ilmaisee maailmankaikkeuden kyberneettisen luonteen itseohjautuvana materian kiertokulkusysteeminä.
Ja tässä merkityksessään "II pääsääntö" on itse asiassa entropian laki, jota ilman kiertokulku ei voisi toteutua. Tämä on "3. Kosmologian" kanta.
____________________
Kosmiseen taustasäteilyn omaamaan valon välityskykyyn sisältyy sen spektraalisen informaation etäisyyssidonnaisia informaatiokimppuja, jotka meidän tulkintojemme mukaisesti kertovat tutkijalleen kosmisesta lähtötilastaan, kemiallisesta ja etäisyydellisestä alkuperästään ja monista muista niiden identiteettiin liittyvistä seikoista. Myös tieto siitä millainen "gravitaatioympäristö" liittyy havaittavan alueen kosmiseen materian rakenteenseen, voidaan yleensä lukea tästä "valoinformaatiosta".
Ja, tähän on hyvä lisätä, että Einsteinin yleisen
suhteellisuusteorian eräs kulmakivi, kaarevuuskäsite, on oleellisesti läsnä
myös jo yksittäisenkin fotonin mallikuvauksessa. Tässä se ilmentää myös itse
gravitaation omaa muodostumistapaa eräänlaisena "protonimuotoon
lukkiutuneena" gyroskooppisena energiapyörteenä. (Lukija muistanee 3.
blogin protonin pseudopallorakenteen ”saumakohdan” antikeskipakoisvoiman,
jonka olen postuloinut gravitaation varsinaiseksi syyperäiseksi aiheuttajaksi.)
Tämä periaate pätee myös, kun on kyseessä fotoni, koska fotonissa on kyse vailla lepomassaa olevan
"energiahiukkasen" vain virtuaalisesta massasta,
eräänlaisesta energiamassasta. (Edellä esitetty 8. Blogin Maa -Kuu esimerkki on myös hyvä pitää mielessä.)
Juuri tämän myös jo yleinen suhteellisuusteoria
omaksui muun muassa siten, että erääksi teorian käytännön testiksi muodostui sen
ennustama "fotonien taipuminen Auringon gravitaatiokentässä", joka
sitten kokeellisesti on vahvistettu lukuisissa auringonpimennyksien aikana
tehdyissä kuvauksissa ja havainnoissa.
Takaisin materian aineosapuolen tarkasteluun
Kuten lukija muistanee, protonin "hadroninen rakenne", on toisaalta myös määritelmältään 'fermioninen', perustuen siihen, että sillä on 1/2 - lukuinen spin ominaisuus, joka protonilla on + 1/2 (vastakohtana elektronin vastaavalle - 1/2 spinnille). Tämä protonin + 1/2 spin tulee tässä teoriassa siten, että lasketaan yksinkertaisesti yhteen protonin muodostavien 2 positronin + merkkiset puolikkaat, siihen sitoutuneen 1 miinusmerkkisen 1/2 elektronin spinnien kanssa, ja lopputulos on + 1/2.
_________________
Jo suhteellisuusteoriassa osoitettiin se olennainen seikka, että myös valo tuntee gravitaation.
Kun tätä hieman tarkemmin mietitään, niin juuri yllä oleviin kuviin, Kuvat 2 ja 3, kaltainen ja "Kolmanteen kosmologiaan" luontojaan liittyvä pseudopallorakenteeseen pohjautuva ja dynaamisesti avaruutta kaareuttava, kaikenlaisen materian perustasoinen rakenne, antaa luontevan, sekä loogiselle että visuaaliselle ymmärrykselle sijaa antavan, kuvauksen tästä. Näin voidaan siis suoraan päätellä, että jopa fotoni, omalla rakenteellaan, aiheuttaa pientä gravitoivaa vaikutusta – energiastaan riippuen, vaikka sillä ei niin sanottua 'lepomassaa' (edes) olekaan.
Kuten lukija muistanee, mainitsin jo 4. blogissa esittämässäni lainauksessa, Boris Kuznetsovilta, ohimennen siitä Einsteinin aikanaan esittämästä vaatimuksesta, että voidakseen päästä aidosti yhtenäiseen kenttäteoriaan, on jo lähtökohdittain kyettävä ”suorittamaan kentän atomistinen johtaminen”. Tällaisessa kenttäteoriassa siis koko materian määrittelyjen, kentän ja samoin aineen olemuksen perusteet, johdetaan yksistä ja samoista substanssiluonteisista perusteista.
Esitin myös jo ensimmäisissä blogeissa 1-4 niitä yleisiä
edellytyksiä, jotka antavat mahdollisuuden juuri tällaiseen
”yhtenäisperusteiseen teoriaan”. Näissä perusteissa on oleellista muun muassa
se, että sekä aineen perusta; protoni että myös toisaalta säteilyenergian
perusta; fotoni, omaavat saman yhtenäisen rakenneperusteen; säikeisen spiraalin
muodon ja olemuksen. Tämä olemus perustuu uuden teoreettisen perustelun mukaan
”pseudopallorakenteeseen”, jonka eräs tärkeä ominaisuus on, että se voi myös
jakautua kahtia elektroniksi ja positroniksi, jotka yhtyessään muodostavat
fotonin.
Ja oleellista on, että näistä samoista elementeistä
rakentuvat näin sekä protonit että neutronit. Kuvasin jo alkublogeissa
yleisesti kuinka aineen perushiukkasten luominen tapahtuu mustien aukkojen
giganttisissa paine- ja muissa olosuhteissa. Tämän teoreettisen hahmottelun
oleellinen sisältö on; että kosminen materia on ikuisessa, jaksottaisessa
kiertokulussaan, jossa se kosmisissa miljardien vuosien
”uusiutumiskierroissaan” kokee eriasteisesti ja vuorottain täydellisen
uusiutumisen johdosta, jopa täydellisen ”jälleensyntymänsä”.
Olemme edellä jo melkoisen monitahoisesti analysoineet
koko kosmisen kybernetiikan kaikenkattavaa, mutta myös ” hienostunutta ja
herkkätuntoista” säätelytoimintaa, ja sen moniasteisesti joustavaa
toimintatapaa.
____
Uusi esimerkkikuva valon kosmisen punasiirtymän tapahtumasta.
___________________
Kentän ominaisuuksien määrittely rinnastuu jollain tavoin Leibnizin tunnettuun "Monadologiaan". – Joskin nykyiset edellytykset ”monadien” määrittelyyn, ovat tietysti jo aivan toista luokkaa kuin ne olivat 1700-luvulla.
Leibniz antaa viisi rationaalista perustelua monadeille,
joista ensimmäinen on:
Matemaattinen perustelu, infinitesimaalilaskennan
ja sen antiatomististen johtopäätösten kautta, sellaisia materialisteja kuin Epikuros, Lucretius ja Gassendi vastaan.
”Kolmannen kosmologian” perusteissa on oleellisesti
erilainen peruslähtökohta: Leibniz pyrki niin kutsutulla "matemaattisella
perusteella" todistamaan, että filosofinen materialismi olisi väärässä matematiikan integraalilaskennan ”antiatomistisen todistuksen” perusteella. Leibnizilla oli aikanaan pyrkimys sovittaa yhteen jopa uskonnon ja tieteen vastakkaiset näkemykset. Moniulotteisen elämänsä aikana hän ryhtyi hyvin moninaisiin tehtäviin.
Mielestäni mitään tällaista ”antiatomistista” perustetta ei suinkaan korkeamman matematiikan toimivuuteen sisälly. Mutta lisäksi voin nyt tekemäni teoreettisen muotoilun, tai uudelleen muotoilun, perusteella todeta senkin itseäni miellyttävän seikan, että jos pseudopallorakenteen omaksumisen kautta nyt otettaisiin käyttöön, niin kutsutun epäeuklidisen matematiikan, eräs "uusi" työkalu, jolla korvataan vanha "piste" uudella joustavalla ja skaalautuvalla säiekuvalla, on tähänkin vanhaan debattiin syntynyt uudenlainen selitysmahdollisuus. Selityskyky on selvästi kasvanut.
Mielestäni mitään tällaista ”antiatomistista” perustetta ei suinkaan korkeamman matematiikan toimivuuteen sisälly. Mutta lisäksi voin nyt tekemäni teoreettisen muotoilun, tai uudelleen muotoilun, perusteella todeta senkin itseäni miellyttävän seikan, että jos pseudopallorakenteen omaksumisen kautta nyt otettaisiin käyttöön, niin kutsutun epäeuklidisen matematiikan, eräs "uusi" työkalu, jolla korvataan vanha "piste" uudella joustavalla ja skaalautuvalla säiekuvalla, on tähänkin vanhaan debattiin syntynyt uudenlainen selitysmahdollisuus. Selityskyky on selvästi kasvanut.
Kolmas Kosmologia rakentuu aivan päinvastaisista
perusteista. Uusissa lähtökohdissa nimenomaan korostuvat selkeät
materialistiset perusteet. Ne perustellaan juuri pseudopallo-spiraalirakenteen
erinomaisilla ja luontevasti skaalautuvilla, "lähes portaattomilla”
ominaisuuksilla, jotka antavat hyvät edellytykset kaikkinaisten liukuvien
muutosten kuvailulle ja siten myös erityisesti niiden matematiikan loogiselle
ymmärtämiselle.
(Edellä olevassa ”lähes portaattomilla" tarkoitan
sellaista varausta, että uudessakin mallissa täytyy luonnollisesti syntyä
sellaisia ”kvanttiportaita”, jotka mahdollistavat samankaltaiset
kvanttiominaisuudet aineen rakenteen perustasolla, kuin mitkä jo nykyisissä
atomiteorioissa – ja upean dialektisessa "alkuaineiden jaksollisessa
järjestelmässä" ovat käytännöllisesti ja teoreettisesti olleet toiminnassa
– ja joita on suurella menestyksellä voitu juuri matemaattisesti soveltaa).
Dynaaminen Jaksollinen Järjestelmä - Wikipedia
Dynaaminen Jaksollinen Järjestelmä - Wikipedia
Apukuva havainnollistamiseksi
Materian perusrakenteen säiemuoto antaa aiempaa
paremmat edellytykset myös galaksinytimien ja kvasaarien (tai esimerkiksi 'musta-aukkojen') valtaisien massakeskittymien
sisäisen rakenteen loogiseen mallintamiseen. Kun säieteoreettisesti otetaan jo
materian rakentumisen 'uudet' perusteet (eli tractrixkäyrää
noudatteleva spiraalirakenne) koko mallinnuksen perusteeksi, niin tätä samaa
periaatetta voidaankin johdonmukaisesti soveltaa kautta koko kosmoksen, sen
erilaisiin rakenteisiin. Se soveltuu hyvin myös erilaisten kenttien rakenteen
kuvailuun tai mallinnuksen "rakenneosaksi".
Vaikuttaa vahvasti siltä, että
"pseudopallorakenne" saattaisi olla oleellinen osa jopa kaikkinaisten
kosmisten kappaleiden rakenteiden ydinosissa. (On esimerkiksi olemassa vielä
nytkin selittämätön kummajainen myös itse maapallon ytimessä, jossa se on
ilmennyt omituisina "heijastuksina" ja kaikuina, joita ei ole ollut
helppoa selittää oikein millään ydintä koskevilla tähänastisilla malleilla.)
...jatkuu 10. Blogissa...
[1] John Gribbin, Syvä
Yksinkertaisuus, URSA, Helsinki, 2005,