3. Kosmologia

Blogi 21

 

Kosminen kenttärakenne ja sen "kvanttianalogia" aineen hiukkasrakenteen ja atomin ydinrakenteen perusteisiin sovellettuna

”Jotta voitaisiin laatia sellainen maailmankuva, jossa peruskäsitteenä olisivat epäjatkuvan aika-avaruuden kennoissa tapahtuvat alkeishiukkasten transmutaatiot, on siirryttävä toisenlaiseen loogiseen algoritmiin, toisenlaisiin loogisiin päättelysääntöihin. Maailmankuvan muuttaminen ei merkitse nyt ainoastaan uutta liikkuvien kappaleiden kinematiikkaa, ei ainoastaan uutta geometriaa, vaan myös uutta logiikkaa. Se on vielä suurempaa ”mielettömyyttä”, vielä radikaalimpaa ja periaatteellisesti toisenlaista luopumista perinteisistä ajatusmalleista.”

(Boris Kuznetsov, Einstein, Elämä Kuolema Kuolemattomuus, s. 253)

"Massaenergian", siis myös itse massan synnylle, on 3. Kosmologia esittänyt, että vety ja deuterium, aineen perushiukkaset (protoni ja neutroni) syntyvät galaksinytimien valtavissa materian keskittymissä.

On tunnettua, että vanhimmista, galaksikohtaisista, tähtipopulaatioista syntyvät ne  (I) tähtipopulaation tähdet, joissa on rikastuneena raskaat alkuaineet niin kutsutun II populaation supernovien räjähdysten jäljiltä. Mutta galaksien ytimissä, niiden valtavissa keskus musta-aukoissa tapahtuu sitä aineen kosmista prosessointia, jossa luodaan aitoa alkumateriaa. Tästä syntyvät tuon II sukupolven eri kokoiset tähdet, jotka luovat sitten omilla räjähdyksillään edellä mainitut raskaampia alkuaineita sisältävät tähdet.

Esitämme tässä siis sen uuden ajatuksen, että galaksien keskustojen giganttiset mustat keskusaukot luovat tietyissä "kypsymisen asteissaan" ne ensimmäisten tähtien kevyet perusalkuaineet, vedyn ja heliumin, joista alkuperäiset raskaat tähdet sitten supernoviksi kehittyneinä roiskaisevat raskaammat alkuaineet valtaisina materiasuihkuina avaruuteen.

Galaksien ytimistä lähtevissä giganttisissa materiasuihkuissa on luotuina tai jopa "uudeelleenluotuina" vedyn ytimet ja suihkuissa rakentuvat myös helium ytimet ja pieni määrä litiumia. Näin tulevat luoduiksi materian perusosat yhä uudelleen galaktisen kiertokulun syvissä itseohjautuvissa kyberneettisissä prosesseissa.

Äskettäin tarkemmin kuvatun M87 materiasuihkun rakenne olisi hyvä tutkimuskohde tälle. Ja vastaavia suihkuja on tutkittavaksi runsaasti myös sekä kvasaareista että lukuisista muista galakseista eri puolilla avaruutta.

Kuva 1. 

 

Taiteilijan tekemä havainnekuva mustan aukon materiasuihkusta.


Kosmisen kiertokulun ja uudelleen luomisen prosessi edellyttää myös galaksien törmäyksiä, jotka sekoittavat niiden rakennetta ja järjestystä. Tällöin keskiosista kauempana olevat tähdet ja muu materia pääsee tämän uusiutumisen raaka-aineeksi.

Juuri galaksien ytimien giganttisten voimien ansiosta on niissä mahdollista saada aikaan sellainen kahden +e positronin kaksostuminen, jossa ne sitovat protoniksi muodostuvaan energiayhtymäänsä sen valtaisan sidosenergian, josta protonin massa muodostuu (lukkiutuessaan sopivan energisen elektronin kanssa). 

Ydinenergia saadaan kokonaan "vapautettua" vain niin kutsutussa annihilaatiossa, jossa materian nuo sidosenergiakeskittymät, jotka tunnemme aineena, voivat purkautua kokonaan muuttuen siten täydelleen gammasäteilyksi.

Tällaisia tapahtumia syntyy varmuudella supernovien ja hypernovien räjähtäessä, joten se ihmettely, joka on syntynyt säieteorioiden johdosta, kun "protonien hajoamista" ei ole sellaisenaan havaittu, on tässä mielessä turhaa.

Protoneja hajoaa jatkuvasti näissä tapahtumissa (ja myös aineen syöksyessä mustiin aukkoihin) ja materian kierto kosmoksessa on aivan konkreettisesti tapahtumassa kaikkialla avaruudessa. Kiertokulun eri vaiheissa ainetta tuhoutuu ja sen sidosenergioita vapautuu valtavissa määrin supernovien räjähdyksissä ja muissa kierron vaiheissa. Vastakkainen tapahtuma protonien luominen uudelleen toteutuu sitten mustien aukkojen, (neutronitärhtien?) ja kvasaareissa ilmenevien valtaisien materiapurkausten ainesuihkuissa, joita kosmoksessa toteutuu kaikkialla sen oman materia-energia tasapainonsa ylläpitämiseksi.

Se on kosmisen kybernetiikan mukaista ja sitä "Kolmas kosmologia" pitää perusasiana.

Avaruuden kenttärakenteen hahmottaminen rakenteellisesti ja dynaamisesti kuvailtavaksi on astrofysiikan seuraavia päätehtäviä

Alkuaan 1930–40 luvuilla atomien rakenteen energiailmiöiden alkaessa tulla tieteelle tutuiksi, itse neutriino jäi aina nykypäiviin saakka lähes täydelliseksi mysteeriksi.

Saadakseen elektronia koskevan teoriansa valmiiksi ja tavallaan täydelliseksi, Paul Dirac keksi idean aineen hiukkasten pariteetista ja elektronin positiivisesta vastineesta, positronista. W. Paulin keksimä idea neutriinoista antoi selityksen silloiselle mysteerille, jota kutsuttiin massakadoksi. Sehän perustui silloin selvinneelle seikalle, että atomiytimen osat painavat erillisinä enemmän kuin atomiytimeksi yhdistyttyään.
"Beetahajoamisessa (-) neutroni ${\displaystyle \scriptstyle n}$ hajoaa protoniksi ${\displaystyle \scriptstyle p}$, elektroniksi ${\displaystyle \scriptstyle e}$ ja antineutriinoksi ${\displaystyle \scriptstyle {\bar {\nu }}}$:

${\displaystyle n\rightarrow p+e+{\bar {\nu }}}$.

Ennen neutriinon löytämistä näytti siis siltä, että beetahajoamisessa neutroni hajoaa vain protoniksi ja elektroniksi ${\displaystyle \scriptstyle n\rightarrow p+e}$. Tällöin liikemäärä reaktiossa ei vaikuttanut säilyvän, sillä elektronin energiaspektri oli jatkuva. Vuonna 1930 Wolfgang Pauli päätteli, että beetahajoamisessa on synnyttävä myös kolmas hiukkanen, joka on sähköisesti neutraali ja jakaa energian elektronin kanssa,^[8] mikä mahdollisti elektronin jatkuvan energiaspektrin. Tätä hiukkasta kutsutaan nykyään neutriinoksi.

Tästä saakka on yhä konkreettisemmin koitettu saada selitettyä myös tuon massan tarkempi perusta itse kenttärakenteesta juontuen. Mutta vaikka tuloksia on saavutettu monin tavoin, ei tämä perimmäinen kysymys ole vieläkään saanut täysin tyydyttävää ja loogisesti synkronista yhtenäistä selitystä.

Itse asiassa aineen olemassaolo - ja sen määre ilmetä myös painavana massana - on myös todiste siitä, että "aineeton avaruus" - säteily ja tyhjiökentät, joista avaruus koostuu, on eräässä mielessä "velkaa" aineelliselle, tähdistä ja hiukkasista koostuvalle, aineeksi tiivistyneelle avaruudelle tuon ainehiukkasten syntyessä "yli jäävän" niin sanotun "massakadon" - ilmeisesti neutriinoina ilmenevän - massaosuuden.
Mutta tuo "velka" voidaan nähdä myös toisin päin: Kaikki materia on oman massansa 'velkaa' neutriinokentälle, josta se itse koostuu.

Konkretiaa saadaan uudesta tutkimuksesta galaksin ytimen magneettikentistä:

Kuva 2.
 
Oheisessa kuvassa URSA:n lehdestä kuvataan oman galaksimme keskusosan 'mustan keskusaukon' ympäristön magneettikenttää. Näiden magneettikenttien osuus materian olemuksen, määrän ja käyttäytymiseen osallisina ja ohjaajinakin, antaa uutta tietoa ja tulkintamahdollisuuksia koko laajan avaruuden prosesseihin. Se vastaa myös ehkä osin sen ns "puuttuvan massan" ongelmaan, kunhan asiaa teoreettisesti osataan hyödyntää.


Mutta toisaalta aineeksi muotoutunut avaruuden "kenttämateria", on saanut avaruuden kenttäenergialta itselleen suurimman osan massastaan niin sanottuna sidosenergiana.
-- Tuo aineellisia hiukkasia ja massoja koossapitävä sidosenergia on se kaikkein kovin energia, jota ylipäänsä voi ilmetä fysikaalisissa prosesseissa. Ja juuri se ilmenee annihilaatiossa, jossa aineellinen materia kumoutuu täysin kohdatessaan antimaterian eli vastahiukkasensa - vastamateriansa.
-- Vaikuttaisi siltä, että on aika tehdä ero ydinvoimien kahden tason välille.
Kolmas taso seuraa näitä voimakkuuserossa, niin sanotun heikon ydinvoiman eli heikkovoiman muodossa, joka ilmenee esimerkiksi neutronin hajoamisen yhteydessä.
-- Heikkovoima on kuitenkin eri tason voima kuin itse ydinvoimat ja se voitanee yhtä hyvin lukea sähkömagneettisen vuorovaikutuksen vahvimmaksi muodoksi, joka tapahtuu ytimien tasolla, ja jossa on kyse elektronien ja protonien lähikontaktista.

On siis olemassa itse protonit koossa pitävä sidosenergia, joka on se ydinvoimista vahvin ja perustavin. Se olkoon vahvavoima 1.
(Tätä on nykyteorioissa kuvattu kvarkkien välisinä sidosvoimina, mutta 3. Kosmologia ei katso kvarkkiteoriaa oikein muodostetuksi tai tarpeelliseksi, koska se olettaa voimia ja asioita, joita ei tavata luonnossa laisinkaan.)

Sitten tarvitaan toinen ydinvoiman muoto, joka pitää jo valmiit raskaammat atomiytimet koossa. Tätä voitaisiin nimittää, vaikkapa vahvavoima 2:ksi. Toisaalta gluonin käsite voisi olla tälle muodolle sopiva nimitys, joka kuvaisi siis oikeastaan sitä neutronien kautta ilmenevää ytimiin sitoutuneiden elektronien yhteisvaikutusta, joka niillä on atomien ytimien koossapitäjinä. ("Kolmannen tien kosmologiassa" protonit rakentuu kahden positronin yhteen 'valssautumisesta', jonka sitoo erittäin pysyväksi 'paketiksi' näihin sitoutunut erittäin suurienerginen elektroni).

-- Tällaista loogista rakennetta ei nykyteorioissa ole ollenkaan, joten tällä uudella tavalla kuvattuna neutroneihin sitoutuneet elektronit saavat tavallaan kuin uuden tehtävän raskaampien atomien ytimissä. Näissä ne voivat keskenään vaihtaa ja vuorovaikuttaa elektroneja vaihtamalla myös ytimissä neutronien kesken ja ne saavat täten ajatellen ikään kuin uuden ja loogisemman merkityksen atomien rakenteessa.
-- Samalla tulee selvemmäksi niin kutsutun heikon ydinvoiman - heikkovoiman - olemus ja se, että niissä on kyse juuri siitä 1930-luvulla ajatellusta elektronien ja protonien yhdistelmästä, josta sittemmin luovuttiin.
-- Esitin jo aiemmin tässä kirjoitussarjassa sen ajatuksen, että neutronissa olisi kyse Vedyn H, protonin alimmasta energiatilasta, jossa vain se ainoa elektroni onkin jo täysin sitoutuneena protoniin "alimmalla energiatasollaan". Ja kuten jo totesimme edellä, voisivat atomiytimiin sitoutuneet neutronit ytimessä vaihdella noita ytimen elektroneja myös keskenään. Vasta tästä voidaan oikeastaan sanoa, että olisi kyse vuorovaikutuksesta. Ja sillä olisi myös konkretiaa - toisin kuin kvarkeilla taikka myös gluoneilla - joita ei voida edes erillisinä mitenkään tutkia. (Ne ovat vain hypoteeseja).

Kun näiden lisämääritteiden ja ajatusten tarkennusten jälkeen palaa uudelleen ja tutkii sitä mitä sanotiin jo 2 ja 3 blogissa aineen rakenteen perusteista ja kun sitten taas miettii mitä 12 blogissa hahmoteltiin "atomiperheen" uudelleenmuotoiluksi, niin voi taas vain todeta, että ajatustietä on mahdollista edetä yhä parempaan ymmärrykseen, jos vain rohkeus ei lopu kesken matkan.

Linkki 2 blogiin:

https://mikalogia.blogspot.com/2013/02/3-kosmologia-osa-2.html

Linkki 3 blogiin:

https://mikalogia.blogspot.com/2013/02/3-kosmologia-osa-3.html
 

Linkki 12 blogiin:

https://mikalogia.blogspot.com/2013/07/3-kosmologia-osa-12.html

*****

Lainauksia 6. blogin joistain ajatuksista – 1800-luvun eräistä ideoista:

"Mac Cullaghin eetteriä voi sanoa pyörimiskimmoiseksi eetteriksi eli eetteriksi, jolla on gyroskooppinen kimmoisuus. Sen elastinen energia ei riipu, niin kuin tavallisessa kimmoisessa kappaleessa, tilavuuselementtien kokoon puristumisesta ja siirroksesta toistensa suhteen, vaan niiden pyörimisestä, se on: vääntymisestä tasapainoasemastaan. Tällainen väliaine ei salli pitkittäisten aaltojen syntymistä ja sen värähdykset ovat sopusoinnussa valovärähdysten kanssa.

Noin 40 vuotta pysyi kuitenkin Mac Cullaghin eetteri melkein tuntemattomana, kunnes Fitzgerald (1851-1901) uudestaan kiinnitti huomion siihen ja Kelvin (1824-1908) suunnitteli mekaanisia malleja kappaleesta, joka oli pyörimiskimmoinen.

Mac Cullaghin eetterin kaksoissisar oli Chaushyn eetteri, tätä sanoi lordi Kelvin myöhemmin kontraktiiliseksi eetteriksi eli labiiliseksi (vaaruvaksi) eetteriksi.

Sen luonteen määrää ehto, että pitkittäisten aaltojen etenemis-nopeuden tulee olla nolla; se saa tämän kautta negatiivisen kompressibiliteetin eli ominaisuuden itsestään rajattomasti vetäytyä kokoon. Sopivimmin voi sitä verrata vaahtoon, joka on ilmasta tyhjää, taikka sangen pienistä suopakuplista muodostettuun kasautumaan, joka on kiinni astian seinämissä ja siten estyy yhteen vetäytymästä, taikka myöskin kaikkiin suuntiin venytettyyn ja rajapinnastaan kiinnitettyyn kumimassaan. (Kursiivi mk)

Kontraktiilisen eetterin teoriaa kehitti myöhemmin laajasti lordi Kelvin; hän koetti sen avulla selittää kaikki valo-opilliset ilmiöt mekaanisten edellytysten perusteella. Jotta hän saisi koko maailmanavaruuden täytetyksi tällaisella eetterillä, ajattelee hän että koko maailmankaikkeus olisi ikään kuin sullottuna suureen laatikkoon ja kiinniliisteröitynä sen seiniin." (Lainaus päättyy) 

https://mikalogia.blogspot.com/2013/03/3-kosmologia-osa-6.html

Ajatuksia aiemmista pohdiskeluista

On ollut mielenkiintoista, kun joskus 1990-luvulla sain vanhempaa kirjallisuutta ja tekstejä haltuuni, ja pääsin niiden avulla ikään kuin paremmin "käsiksi" tähän melko vaikeatajuiseen aihepiiriin. Totean tähän vain, että olemme nyt tietysti aivan oleellisesti toisenlaisessa tilanteessa kuin olivat 1800-1965 välisen ajan tutkijat. Meillähän on ratkaisevana etuna se, että olemme saaneet tutustua kosmiseen taustasäteilyyn. 

Voimme nyt viileästi todeta, että kosminen säteilytausta omaa juuri ne ominaisuudet ja sellaisen rakenteellisen "täyteyden ja intensiteetin", jonka varaan on mahdollista rakentaa erittäin kattava ja täysin pätevä fysikaalinen käsitemaailma, jollaista juuri tarvitaan kyseessä olevan aihepiirin ja siihen liittyvän uudenlaisen "fotonistiikan" täysipainoiseen esitykseen. 

Se tilanne, johon jäimme aikaisemman blogin lopussa, kun olin esittänyt ajatuksen "avaruuden amorfisuudesta", oli vielä itsellenikin varsin uusi, vaikka tätä 'amorfisen rakenteen' kysymystä kyllä sinänsä olin pohtinut jo moneen kertaan, vuosien varrella, aivan mielenkiinnon vuoksi. Olihan kyse muun muassa lasiin -- tai vaikkapa veteen -- liittyvän optiikan 'rakenteellisesta ymmärtämisestä', (vaikka amorfinen rakenne koskeekin erityisesti vain 'jähmeitä nesteitä', kuten lasia). On kuitenkin todettava, että problematiikka on säilyttänyt "hermeettisyytensä" aina näihin mietintöihin saakka, ja olen itsekin varsin utelias näkemään mitä tästä rakenteluyrityksestä oikein valmistuu. 

"Kosmologisena ideana" amorfisuus on ollut ajatusteni tausta-aineksena noin 3-4 vuotta. Olen tässä -- jonkinlaisen metatason -- eli laajan avaruuden kaikkein yleisimmän tason probleemissa jo aika kauan aikaa ollut sen kannalla, että parhaiten tämä "yleinen" tulee kuvautuneeksi ajatukselle eräänlaisena vaahtona. Tällainen "vaahtomalli" on jo vuosia ollut käytettävissä itse galaksien laajimman skaalan rakenteen kuvaamiseksi valmistetuissa kuvissa.

*****

Aivan äskettain (2018) On pari amerikkalaistutkijaa onnistunut entistä paljon tarkemmin tekemään havaintoja kaukaisen galaksijoukon galaksien välisistä hienoista ainesilloista, joita ei ole aiemmin kyetty havainnoimaan.

Seuraavassa kuvassa tämä uusi havaintotarkkuus on visualisoitu näkymään joukon sisällä. Tätä ilmiötä olen jo ennakoinut vuosien varrella näissäkin blogeissa sellaisena garavitaatiovaikutuksena, joka kumuloituu ja - ottaen samalla niiden liikkeen huomioon - lisää huomattavasti sitä massaa galaksien keskustoissa, jota on  kaipailtu ja nyt kuvailtu "puuttuvana massana".
(Kyse on siis siitä massasta, joka saa galaksien uloimmat tähdet ja ulko-osat kiertämään keskustaa "liiallisella nopeudella" havaitun massan määrään nähden).


Kuva 2.

Perseuksen galaksijoukon gravitoivaa aaltodynamiikkaa. Jo lähtökohtaisesti tässä kiinnostaa itse kentän dynamiikka – sen toiminnallisuus, kun se ilmenee sekä aineen muodostumisen että kaikkinaisen materian yhteisen kyberneettisen toiminnan ja liikkeen perustana. Yllä olevassa kuvassa tästä on esimerkki.

Tuossa kuvassa näkyy selkeästi se kenttien gravitoiva vaikutus, josta olen aiemminkin  puhunut. Siinä on ehkä selitys galaksien koko "puuttuvalle massalle", jota on kaivattu.
 
Toinen lisävaikutus saattaa olla selitettynä jo 8. blogissa pyörimisen antamana lisämassana, joka ilmenee myös maapallon rotaation hidastumisena ja saa aikaan Kuun loittonemisen garvitaation hienokseltaan pienentyessä tuon hidastumisen myötä. Sama ilmiö soveltuu myös galaksien käyttäytymiseen (eli liike lisää massaa).

*****

Tässä on pyrkimys saada 'näkemyksellistä otetta' avaruuden kvanttitason rakenteen niihin periaatteisiin, joissa kaikenlainen valo ja säteily koko kosmoksessa liikkuu ja välittyy -- toimien ikäänkuin 'kosmisen itsetietoisuuden' viestinvälittäjänä. Jos nyt tällaisella analogialla leikittely voidaan tässä sallia?

Kun ajatellaan "amorfisen kenttäavaruuden" dialektista tehtävää toimia "aineellisen pseudopallorakenteen" tiettynä vastapoolina, niin hankaluus sen tarkemmaksi kuvaamiseksi piilee muun muassa siinä, että vaikuttaisi välttämättömältä voida määrittää sille (alkuun) edes jonkinlainen kenno- eli kvanttirakenne. Kun olen tätä probleemia pohtinut jo vuosia sitten, tein muun muassa 'vaahtokokeen', jossa laitoin litran kurkkupurkkiin haaleaa vettä, johon lisäsin astianpesuainetta ja ripauksen punajuurten lientä. Punajuuriliemi siksi, että sen avulla sain vaahdoksi ravistelemaani veteen vähän parempaa näkyvyyttä ja siten voin myös visuaalisesti yrittää ymmärtää: kuinka valo voi edetä jossain tämän tapaisessa rakenteessa suoraviivaisesti.

Mutta kuten aiemmin olemme alustavasti pohtineet, jonkinlaista tyydyttävää ratkaisupohjaa löytynee myös vaikkapa, kun pyrimme havainnollistamaan 13. blogissa esitetyn kompleksitason, sellaisen kolmiulotteisen pyörreliikkeen dynaamiseksi "alustaksi", että voisimme sen avulla hahmotella kosmisen aineen atomistiseen pseudopallorakenteeseen sisältyvän "gyrodynaamisen" olemuksen. Pitäisi voida myös hahmottaa tämän vaikutukset ympäristöönsä, sekä löytää vielä ne vuorovaikutustavat (tai paremminkin "keskinäisen olemisen" tavat), joilla "foto-oliot suuntautuvat keskenään" ja toisaalta saavat aikaan sellaisen kaarevuuden, jonka seuraukseksi myös yleinen vetovoima nykyään katsotaan.

Kolmannen Kosmologian esittämä massan ja gravitaation syyperuste ei ole missään ristiriidassa suhteellisuusteorian "kaarevuusperiaatteen" kanssa. Mutta, kuten uusi teoria esittää, gravitaation varsinainen syy piilee jo itse nukleoneissa ja niiden rakenteessa, joten ratkaistavaksi jääkin se itseäni aina vaivannut arvoitus: kuinka valo voi edetä tässä ”sekamelskassa” sillä 'suoraviivaisella tavalla', jonka havainnot avaruuden tähtitarhoista ja galaktisista syvyyksistä meille jatkuvasti tahtovat todistaa? Katso gravitaation syyperusteen selitystä:

http://mikalogia.blogspot.fi/2013_02_22_archive.html


Näyttää vahvasti siltä, että ainoa järjellinen (jonkinlaisen logiikan mukainen) selitys piilee avaruuden omassa rakenteessa, sen "tila ominaisuuden" jatkavuusrakenteessa. En itse ole oikein innostunut monien aiempien teorioiden "moniulotteisuuksiin". Vaikka kuviteltaisiin 5-, 11- tai vaikka 25-ulotteisia braanirakenteita, tai mitä tahansa muita rakenteellisia muodostelmia (jotka vielä saataisiin matemaattisesti jonkinlaiseen hallintaan), eivät nämä voisi antaa mitään sen parempaa selitysperustaa avaruuden rakenteelle, kuin minkä "vanha kunnon 3-ulotteisuus", kykenee sille edelleenkin antamaan, kun vielä otetaan 4. ulottuvuus huomioon liikkeen kautta, jonka kuvailun oleellinen osa, aika on. Näin on huomioitu myös se tosiasia, että kosmos on ennen kaikkea dynaamisesti itseään säätävä, ääretön monisto.

Se mikä tässä näyttää eniten ongelmalliselta, on juuri tuo avaruuden erityisominaisuus: omata universaalitasolla sellainen valoa koskeva 'jatkavuusominaisuus', että se saa valon kulkemaan suoraviivaisesti -- eli eukliidisesti, jos ei oteta suurten aineellisten massojen siihen aiheuttamaa "linssi-ilmiötä" ja muuta vastaavaa kaareutumista huomioon. Jos yleisimmällä tasolla päädyttäisiin siihen, että "suoraviivaisuus" olisi näin vain keskimääräistä, jäisi ehkä jäljelle kuitenkin eräänlainen "nettokaarevuus"?

Kuva 3.





3C334_v01.001 Kaukainen purkautuva galaksinydin. 
 
Galaksien ytimien valtaisissa mustissa aukoissa ilmenevät giganttiset suihkupurkaukset ovat eräs suuren mielenkiinnon kohde nykytutkimuksessa. On varsin todennäköistä, että niissä ilmenee se "materian uudelleen luominen", josta olemme myös jo aiemmin puhuneet. Tämän todistamiseksi lienee mahdollista analysoida noiden suihkujen sitä materiaa, josta ne muodostuvat. Niissä pitäisi esiintyä siis runsaasti vetyä ja heluimia,

*****

Kuten lukija muistanee, olen 3. Kosmologian erääksi perusteesiksi valinnut "valon kosmologisen jäähtymisen prinsiipin", jonka erääksi syyksi voisi myös hyvin ajatella edellä esiteltyjä kaareutumisilmiöitä. Joka tapauksessa olen vakuuttunut siitä, että valo (säteily) todellakin menettää energiaa äärimmäisen pitkillä kosmisilla etäisyyksillä -- ja että tämä olisi nyt jo tieteenkin piireissä tunnustettava.

Koko "Kolmannen Kosmologian" peruslähtökohtahan oli, että kosmoksessa toimivat itseohjautuvat -- kyberneettiset -- lait siten, että laajimmalla tasolla tapahtuu miljardien vuosien saatossa sellainen kiertokulku, että se toimittaa kaiken aineellisen materian täydellisen uusiutumisen. Vety ja helium tulevat uudelleen synnytetyiksi juuri niissä giganttisten musta-aukko jättiläisten suihkupurkauksissa, joita viime vuosien intensiivinen tutkimus on laajalti havainnoin paljastanut. Myös äärimmäisen energiset gammapurkaukset ja radiogalaksien valtaisat purkaussuihkut, liittyvät läheisesti tähän ilmiömaailmaan.

Vaikuttaisi nyt edellisten pohdiskelujen perusteella, että voimme tyytyä (toistaiseksi) siihen tietämykseen, joka on "rekisteröinyt" itse fotonin ominaisuudet sellaisen 'gyroperiaatteen' omaaviksi, että jo ne ovat eräänä takeena valon (lähiavaruudessa omaamalle) suoraviivaiselle etenemiselle. Toisaalta on myös käynyt selväksi, että avaruudellisessa fotonikentässä, itse avaruudessa ja taustasäteilyssä, on oltava tietynlainen 'vastapooli' varsinaiselle aineesta emittoituvalle säteilylle.
Sekä että tämä "fotoneista erillinen" avaruudellinen entiteetti omaa myös sellaisen ominaisuuden, että se luo edellytykset fotonien 'suoraviivaiselle' kululle. Ja (toistaiseksi) näyttäisi siltä, että juuri tuo merkillinen "amorfisen avaruuden" ominaisuus tai hahmo, antaisi tällä tietämyksellä sen selityskyvyn, joka on tarpeen havaittujen ja siten reaalisesti todellisten ilmiöiden kuvailulle.

*****

Olisi ehkä perusteltua palauttaa mieleen se Paulin "neutriinoidea", joka postuloi neutriinot juuri siksi entiteetiksi, joka omaa sen "kadonneen massan", joka ilmenee niissä atomitason muutoksissa, jonka vuoksi hän alkuaan tuon ideansa muotoili.

Toisin sanoen siis "avaruudella" on ominaisuus, jota jo edellä kaipailimme siitä syystä, että voitaisiin ajatella se "jarruvaikutus", jonka johdosta kosmologisen punasiirtymän 3. kosmologian esittämä "valon jäähtyminen" fysikaalisesti tapahtuu siten, että juuri taustasäteilyn eräänlainen neutriinomeri - eli kenttä - ottaa valosta tuota fotonien energiaa ja saa ne jäähtymään. 

Tässä juuri konkretisoituu se gravitaation ja entropian universaalinen vuorovaikutus ja sen entrooppinen toiminta kosmisten fotonien suhteen.

Tässä siis tuo "ottaminen" tarkoittaa vain sitä, että energia niin sanotusti huononee eli muuttuu pitkäaaltoisempaan suuntaan. Se puolestaan on juuri sellaisessa synkronisessa suhteessa kosmologiseen punasiirtymään, jonka varsinainen fysikaalinen aiheuttaja on jo edellä mainittu "valon laajeneminen" kulkemansa matkan mukaisesti. Ja tuo tapahtuu aivan samoin kuin ideaalikaasun tapauksessa - kun se vapautetaan vapaaseen tilaan - eli avaruuteen (ilman rajoittavia tekijöitä, joiksi voidaan katsoa esimerkiksi se, että valolla ja eri säteilylajeilla on oma sisäinen koherenssinsa, joka rajoittanee tuota hajoamista jonkin suhteen muodossa, jota ei vielä tunneta).


Toisaalta on kiinnostava näkökohta myös siinä ajatuksessa, jonka jo Epikuros otti oppiinsa, hiukkasten suoraviivaisen etenemisen täydennykseksi, deklinaatio tai clinamen, joksi tuota 'poikkeumaa suorasta liikkeestä' myös nimitettiin. Epikuros tahtoi saada "elävää potentiaalia" oppi-isänsä Demokritoksen määrittämään atomien suoraan liikkeeseen ja loi tuon käsitteensä, josta sitten on inhimilliseltä kannalta johdettu jopa ajatuksen- ja tahdonvapauden oppi, jolla on etiikassa oma tärkeä sijansa. (Kohtalon kahleista vapauttajana).


*****

"Amorfisen" avaruuden ominaisuuksia pohdittaessa ovat tietenkin avaruuden todella havaitut ominaisuudet ensisijaisia 'tienviittoja' tarkemman formaalisen kuvan määrittelyssä. Mutta olisi ehkä hyötyä tarkastella myös jo 10. blogin lopussa hahmoteltua ja siellä materian rakenteeseen ehdotettua ominaisuutta "joustavasti liukuva äärettömyys mikrokosmoksen suuntaan".

Tähän sisältyy se ajatus, että e-olio, "3. kosmologian" perusolio, voi omata äärettömän joustavuuden alaspäin, joka merkitsee: että vaikka e-olio ei enää koostukaan itseään pienemmistä osista, niin sen koolla ei (periaatteessa) ole mitään varsinaista alarajaa. Todellisen alarajan määrää käytännön mahdottomuus lisätä (poistaa) siihen tai siitä rajattomasti energiaa -- siis liikettä.

Totean vielä lopuksi, että jos Einsteinin näkemys, että valon avaruudellinen "toimikenttä" olisikin vain, aiemmin lähes määrittelemättömästi, tietyksi entiteetiksi hyväksytty "tyhjiö", niin amorfisuutta voisi ehkä siinä suhteessa ajatella juuri "tyhjiön" ominaisuudeksi?

Hahmottelemaani kosmologiseen malliin sisältyy monia täysin nykykäsitysten "virallisen version" vastaisia -- tai ainakin siitä oleellisesti poikkeavia -- ja myös uusia periaatteita. Totean tässä muutamia niistä, jotta selviäisi myös se, miksi 3. Kosmologia ei edes tarvitse mitään "Higgsin mekanismia" tai hiukkasta. 

1. Luettelon voi alkaa siitä, että uudessa kosmologiassa ei ole olemassa mitään aineen ja antiaineen epäsymmetrian ongelmaa.

2. Tämä perustuu yhtäältä siihen, että uusi teoria katsoo, ettei mitään sellaista "yhtä ja ainoaa aineen alkusyntyä" ei koskaan tapahtunut, jota "Big Bang-teoria" pitää lähtökohtanaan. 

3. Perusteellinen pohdinta ja erilaisten ratkaisumallien etsiminen on johtanut 3. Kosmologian myös sille näkökannalle, että niin kutsuttua "heikkoa ydinvoimaa" ei ole lainkaan olemassa siinä merkityksessä, jossa se on nykyteoriassa postuloitu. Samojen perustelujen pohjalta ei ole myöskään mitään tarvetta niin kutsutun "symmetriarikon" käsitteelle. 

4. Tarvetta ei ole myöskään erityiselle "kvarkkiteorialle", koska 3. Kosmologian atomiytimet koostuvat oman määritelmänsä mukaan e-olioista, jotka ovat protoneissa ja neutroneissa muodostaneet tässä teoriassa ominaiset rakenteensa ja dynaamiset muotonsa. 

5. Tämän luettelon lopuksi voi todeta, että uusi teoria esittää materian perusrakenteen sellaisen mallin, että se on aivan oleellisesti yksinkertaisempi (ja perusluonteisempi) kuin mitä standardimalliin ja muuhun nykyteoriaan perustuvat alati monimutkaistuvat mallinnukset esittävät. 

6. Lisäetuina 3. Kosmologian kautta saadaan vastaukset ja ratkaisumallit lähes kaikkiin niihin valtaisiin (ja ratkaisemattomiin) ongelmiin, joita nykyfysiikka ja kosmologia ovat turhaan yrittäneet ratkaista.  Tämä koskee erityisesti pimeän aineen ja energian paradoksaalisia hypoteeseja.

7. Uusi teoria luo siis edellytykset kosmologian (ja myös fysiikan) uuteen kehitysvaiheeseen. Kaikki tämä edellyttää omaksumaan uudenlaisen kokonaiskäsityksen, jonka oleellinen määritelmä on, että maailmankaikkeudessa toimii materian ääretön ja itseohjautuva suuri kiertokulku, jota tässä teoriassa nimitetään käsitteellä "kosminen kybernetiikka". 

8. Totean vielä tämän jakson lopuksi, että tämän blogisarjan kuluessa on alustavasti esitetty uudet ratkaisumallit nykykosmologian päivänpolttaviin, jopa tieteen kehityksen jarruina oleviin perusongelmiin, kuten pimeän aineen ja energian ongelmat. Sarjan alkupuolella on ratkaistu ennen esittämättömällä tavalla massan ja myös itse gravitaation syyperäiset ongelmat. Yllä on lisättynä linkit 2. ja 3. sekä 12. blogeihin.
 

******


Steven Weinberg, Unelmia viimeisestä teoriasta:

”Kun Einstein 1915 laski uuden teoriansa seurausvaikutuksia, hän huomasi oikopäätä sen selittävän puuttuvat 43 kaarisekuntia. (Eräs kiertymistä lisäävä tekijä Einsteinin teoriassa on gravitaatiokentän energian itsensä aiheuttama ylimääräinen painovoimakenttä. Newtonin teorian mukaan painovoimaa aiheuttaa vain massa, ei energia, ja senpä takia siitä puuttui tämä ylimääräinen kenttä.)”

Vielä linkki 1. Blogiin:

https://mikalogia.blogspot.com/2017/09/kolmas-kosmologia-uusittu-blogi-1.html


https://tekniikanmaailma.fi/tahtitieteilijat-loysivat-ensimmaista-kertaa-kosmisten-haamuhiukkasten-lähteen-useiden-viestintuojien-aika-astrofysiikassa-on-saapunut/



.. Jatkuu.. kentän hahmotuksen teemasta edelleen..

Tavoitteena looginen yhtenäisteoria, jonka kehitys ei enää olisi riippuvainen useiden ristiriitaisten, vaikeasti todistettavien, hypoteesien ja spekulaatioiden viidakosta.