3. KOSMOLOGIA OSA 14

14. Blogi

 

 

Näkymiä "3. kosmologian" -- ja muiden mallien välillä

 
"Kun aine, kosmisessa kiertokulussaan, joutuu takaisin synnyinpaikkaansa, giganttiseen galaksin keskustan mustaan aukkoon, tai kvasaariin, se kokee olosuhteet, joissa sen kaikki alkeisosat tulevat täysin yhteneviksi – ja niiden rakenteen jousimaiset jännitteet tulevat tässä myllytyksessä oikaistuiksi. 

Tässä giganttisessa prosessissa, elektroni-positroni-kvarkkisäikeet ovat ”valssautuneet” ja oienneet siten, että kaksi positronia voi jopa yhtyä ja muodostaa kaksosen, joka tavallaan "jäätyy" giganttiseen suihkupurkaukseen päädyttyään. Kun tähän tilaan liittyy (purkaussuihkussa) nyt vielä suurienerginen elektroni, niin se muodostaa sen kanssa näin lukkiutuessaan protonille tyypillisen hadronisen rakenteen." (Lainaus on 2. Blogista virittäytymiseksi tiettyyn näkökulmaan)  2. Blogi

Miksi – 3. Kosmologian – perusidea: materian suuri kosminen kierto on tärkeä – ja miksi se on juuri kolmas?

Tässä esitettävä, 3. Kosmologia, on erityisesti ”kolmas” siitä syystä, että se perustuu äärettömän kosmoksen ideaan ja materian laajaan itseohjautuvaan kiertokulkuun, toisin kuin nykyinen ”Alkuräjähdys-kosmologia” ja aikaisemmin sen haastajana toiminut ”Pysyvän tilan- kosmologia”.

Edellä mainitut kaksi kosmologian suuntausta eroavat siinä, että nykyään vallalla oleva ”Big Bang” kosmologia väittää, että maailmankaikkeus on voinut syntyä "kertarysäyksellä" ja olisi siitä alkunsa saaneen lineaarisen kehityksen tulosta. Aiemmin enemmän suosittu ”pysyvän tilan” oppi ”Steady State”, eroaa tästä siinä, että sen mukaan mitään erityistä alkukohtaa ei tarvita, ja kaikkeus voi omata äärettömän ajallisen olemuksen.

Kuitenkin näille molemmille kosmologioille on tyypillistä, että ne pitävät universumia laajenevana. Myös Fred Hoyle puhuu ”pakonopeudesta”, vaikka perustelee sen aivan eri tavalla kuin ”Big Bang”-teoria. Hoylen laajeneminen perustuu ”uuden tausta-aineen” jatkuvaan luomiseen tai ’itsesyntyyn’, josta sitten syntyisi jatkuvasti uusia tähtiä ja galakseja ’entisten tilalle’, jotka ovat ”paenneet” jo näköhorisontin taakse.

Näistä F. Hoylen ja eräiden muiden (T. Coldin, H. Bondin ja P. Jordanin) esittämistä mallinnuksista puuttuu muun muassa oleellinen teoreettinen perustelu uuden tausta aineen ,vedyn, itserakentumisen syntytavasta ja sen hypoteettisen rakentumisen yksityiskohdista. Myös nämä teoriat olettavat "sokeasti" kosmisen punasiirtymän olevan vain yksiselitteisesti "pakonopeutta".

Lyhyesti eräistä perusteista

Kolmas Kosmologia pitää asianmukaisena, Einsteinin esimerkkiä seuraten, että analogia niin sanotun ihannekaasun ja avaruuden täyttävän äärettömän fotonikoostuman välillä on relevanttia, jos ja kun siitä seuraa, että näin menetellen saavutetaan hyödyllinen mahdollisuus luonnonlakien mahdollisimman yleistasoiseen yleistykseen. 

Ja.. lukija jo arvanneekin, että kyse on termodynamiikan laeista. Uudessa teoriassa sovelletaan valoon sitä kaasulaeista tunnettua ja koeteltua lämpöopillista sääntöä, että kun kaasu harvenee, se jäähtyy. Ja tämän analogian mukaisesti (suurilla kosmisilla etäisyyksillä) kauan matkannut valo muuttuu kulussaan yhä harvemmaksi ja harvemmaksi – jäähtyen samalla – kunnes vihdoin lopulta saavuttaa sen ”harvuuden” ja lämpötilan, jossa se yhtyy kosmisen taustasäteilyn lämpötilan yleiseen ”merenpintaan”.

Tämä kuvaannollinen ”merenpinta” on se piste, jota alemmaksi termodynaaminen jäähtyminen – tai jos halutaan ”aineen kosmisen järjestyneisyyden aste” – ei voi enää enempää tasoittua tai 'alentua'. Olen jo aiemmin kutsunut tätä (taustasäteilyn lämpötilaa) luonnon omaksi 'luonnolliseksi 0-pisteeksi'.

 Valaiseva lainaus  edellä mainitusta A. Fölsingin teoksesta, sivuilta 132-133:

"Tämän jälkeen seuraa termodynamiikkaan liittyviä pohdiskeluja säteilyn entropiasta. Einstein tyytyy käsittelemään ainoastaan korkeita taajuuksia, joihin Wienin kaava pätee, ja johtaa lausekkeen entropian tilavuusriippuvuudelle, kun kyseessä on monokromaattinen ja intensiteetiltään alhainen säteily.
Keskittyminen tilavuusriippuvuuteen on ymmärrettävää, kun muistaa hänen vuotta aiemmin tekemänsä tutkielman, jossa tilavuusriippuvuudella oli tärkeä rooli säteilyenergian fluktuaatioiden selvityksessä."

"Einstein käyttää uuden ilmauksensa tulkinnassa ensi kertaa ilmausta "Bolzmannin periaate", jonka mukaan systeemin entropia on suhteessa systeemin tilan todennäköisyyteen. Seuraavaksi hän käsittelee samankaltaisia tilanteita kaasuissa ja päätyy formaalisesti identtisiin tilavuusriippuvuuden kaavoihin niin kaasuille kuin säteilyllekin. Nyt hajanaisen argumentoinnin tarkoitus alkaa jo selvitä, sillä analogisesti voidaan päätellä, että atomeista koostuvien kaasujen tavoin myös säteily koostuu toisistaan riippumattomista hiukkasista:  

Energiatiheydeltään alhainen monokromaattinen säteily (Wienin säteilykaavan pätevyysalueella) käyttäytyy termodynaamisesti ikään kuin se koostuisi toisistaan riippumattomista hv-suuruusluokan energiakvanteista." (Kappaleisiin jako ja korostukset ovat omiani mk.)

[ Lisään vielä mainnnan ja pikku lainauksen edeltävästä luvusta, jossa A. Fölsing kuvailee niitä vaiheita, joiden kautta "Beownin liikkeen teoria" oli kehittynyt, koska tässä mielestäni on yhtymäkohtaa tähän, nyt käsillä olevaan "3.Kosmologian" alkeismaterian rakenteen kuvaustapaan.]

Siispä, sivulta 123:

"Teema tuntui kiinnostavan Einsteiniä suuresti. Hän lähetti jo ennen vuoden 1905 joulua "Annaaleihin" uuden tutkimuksen, jolla oli tällä kertaa sopiva nimi: Brownin liikkeen teoriasta. Siinä hän esitti teoriansa entistä elegantimmassa ja kehitellymmässä muodossa käsitellen erityisesti sen rajoituksia lyhyinä ajanjaksoina, joiden kesto oli vähemmän kuin sekunnin miljoonasosa. Kaupanpäällisiksi hän paljasti laskelmillaan jotakin täysin uutta -- Brownin rotaation, eli seoksessa olevien hiukkasten värisevän kierteisliikkeen."

Kommentti: Tässä työssä ilmennyt "Brownin rotaatio" on jo sellainen lisätekijä, joka selittää varsin syvällisesti sen, että Einstein oli vielä 1920-luvun alussa (ja koko loppuikänsä) sillä kannalla, että fysiikassa täytyy vielä löytyä oikea tapa yhdistää aalto- ja hiukkasmalli yhdeksi yhtenäisesti perustelluksi käsitemalliksi, josta sitten saadaan lopulta aikaan "fysiikan yhtenäisteoria".

_____________________


Kun tässä teorioinnissa puhutaan valon kosmisesta (tai niin sanotusta kosmologisesta) jäähtymisestä, tai sitä vastaavasta punasiirtymästä, on hyvä muistaa, että säteilyn jäähtyminen on differentiaalista, ja että se toteutuu sen "aaltopakettien" pitkäaaltoisimmalta alueelta (ikään kuin ulkoreunoilta). 
Ja edelleen on avuksi, jos ajatellaan, että itse emittoituva säteily sisältää myös erittäin energisiä "osia", jotka sitten -- säteilyn kosmisen etenemisen kulussa -- korvaavat jo säteilytaustaan siirtyneen, jäähtyneen "valo-osuuden."

Paluu 13. blogin esiin ottamaan ”avaruusrakenteen” (kentän) problematiikkaan

Lainaus 13. blogin lopusta:

”Mutta nyt on aika päättää tämä osio ja siirtyä blogiin 14. Sen aihepiiriksi on ollut pyrkimässä idea, joka pohjautuu etäisesti jo aiemmin ohimennen käsittelemäämme "Mach'in periaatteeseen", joten siihen saakka kannattaa mietiskellä kuinka 'amorfiseen rakenteeseen' saa ideoitua tarpeellisen "kennostorakenteen"...” 

Ja nyt jatkamme tästä...

_______________________

Kuva 1.

Kuva: Planck-satelliitin kuvaama kosmisen taustasäteilyn jakauma ja siitä nyt löytynyt anomalia.
(Laina 8. blogista / Wikipediasta / Fb / URSA:n uutisesta). http://mikalogia.blogspot.fi/2013_03_20_archive.html  maalis 20

_______________________

Saadaksemme otetta kentän periaatteelliseen hahmotukseen, otamme seuraavaksi mukaan joitain lainauksia 6. blogista. Mutta ennen tätä koittakaamme vielä hieman omaksua sitä asennetta, jota B. Kuznetsovin, "Einstein"-kirjan seuraavassa tekstissä eteemme maalaillaan:


”Jotta voitaisiin laatia sellainen maailmankuva, jossa peruskäsitteenä olisivat epäjatkuvan aika-avaruuden kennoissa tapahtuvat alkeishiukkasten transmutaatiot, on siirryttävä toisenlaiseen loogiseen algoritmiin, toisenlaisiin loogisiin päättelysääntöihin. Maailmankuvan muuttaminen ei merkitse nyt ainoastaan uutta liikkuvien kappaleiden kinematiikkaa, ei ainoastaan uutta geometriaa, vaan myös uutta logiikkaa. Se on vielä suurempaa ”mielettömyyttä”, vielä radikaalimpaa ja periaatteellisesti toisenlaista luopumista perinteisistä ajatusmalleista.” (Boris Kuznetsov, s. 253)

Lainauksia 6. blogin joistain ajatuksista -- 1800-luvun eräistä ideoista:

"Mac Cullaghin eetteriä voi sanoa pyörimiskimmoiseksi eetteriksi eli eetteriksi, jolla on gyroskooppinen kimmoisuus. Sen elastinen energia ei riipu, niin kuin tavallisessa kimmoisessa kappaleessa, tilavuuselementtien kokoon puristumisesta ja siirroksesta toistensa suhteen, vaan niiden pyörimisestä, se on: vääntymisestä tasapainoasemastaan. Tällainen väliaine ei salli pitkittäisten aaltojen syntymistä ja sen värähdykset ovat sopusoinnussa valovärähdysten kanssa.

Noin 40 vuotta pysyi kuitenkin Mac Cullaghin eetteri melkein tuntemattomana, kunnes Fitzgerald (1851-1901) uudestaan kiinnitti huomion siihen ja lordi Kelvin (1824-1908) suunnitteli mekaanisia malleja kappaleesta, joka oli pyörimiskimmoinen.

Mac Cullaghin eetterin kaksoissisar oli Chaushyn eetteri, tätä sanoi lordi Kelvin myöhemmin kontraktiiliseksi eetteriksi eli labiiliseksi (vaaruvaksi) eetteriksi. Sen luonteen määrää ehto, että pitkittäisten aaltojen etenemis-nopeuden tulee olla nolla; se saa tämän kautta negatiivisen kompressibiliteetin eli ominaisuuden itsestään rajattomasti vetäytyä kokoon. Sopivimmin voi sitä verrata vaahtoon, joka on ilmasta tyhjää, taikka sangen pienistä suopakuplista muodostettuun kasautumaan, joka on kiinni astian seinämissä ja siten estyy yhteen vetäytymästä, taikka myöskin kaikkiin suuntiin venytettyyn ja rajapinnastaan kiinnitettyyn kumimassaan. (Kurs.mk)

Kontraktiilisen eetterin teoriaa kehitti myöhemmin laajasti lordi Kelvin; hän koetti sen avulla selittää kaikki valo-opilliset ilmiöt mekaanisten edellytysten perusteella. Jotta hän saisi koko maailmanavaruuden täytetyksi tällaisella eetterillä, ajattelee hän että koko maailmankaikkeus olisi ikään kuin sullottuna suureen laatikkoon ja kiinniliisteröitynä sen seiniin." (Lainaus päättyy)  

6. Blogi maalis 10

_______________________

 

Ajatuksia aiemmista pohdiskeluista

On ollut mielenkiintoista, kun joskus 1990-luvulla sain vanhempaa kirjallisuutta ja tekstejä haltuuni, ja pääsin niiden avulla ikään kuin paremmin "käsiksi" tähän melko vaikeatajuiseen aihepiiriin. Totean tähän vain, että olemme nyt tietysti aivan oleellisesti toisenlaisessa tilanteessa kuin olivat 1800-1965 välisen ajan tutkijat. Meillähän on ratkaisevana etuna se, että olemme saaneet tutustua kosmiseen taustasäteilyyn. 

Voimme nyt viileästi todeta, että kosminen säteilytausta omaa juuri ne ominaisuudet ja sellaisen rakenteellisen "täyteyden ja intensiteetin", jonka varaan on mahdollista rakentaa erittäin kattava ja täysin pätevä fysikaalinen käsitemaailma, jollaista juuri tarvitaan kyseessä olevan aihepiirin ja siihen liittyvän uudenlaisen "fotonistiikan" täysipainoiseen esitykseen. 

Se tilanne, johon jäimme edellisen blogin lopussa, kun olin esittänyt ajatuksen "avaruuden amorfisuudesta", oli vielä itsellenikin varsin uusi, vaikka tätä 'amorfisen rakenteen' kysymystä kyllä sinänsä olin pohtinut jo moneen kertaan, vuosien varrella, aivan mielenkiinnon vuoksi. Olihan kyse muun muassa lasiin -- tai vaikkapa veteen -- liittyvän optiikan 'rakenteellisesta ymmärtämisestä', (vaikka amorfinen rakenne koskeekin erityisesti vain 'jähmeitä nesteitä', kuten lasia). On kuitenkin todettava, että problematiikka on säilyttänyt "hermeettisyytensä" aina näihin mietintöihin saakka, ja olen itsekin varsin utelias näkemään mitä tästä rakenteluyrityksestä oikein valmistuu. "Kosmologisena ideana" amorfisuus on ollut ajatusteni tausta-aineksena noin 3-4 vuotta.

Olen tässä -- jonkinlaisen metatason -- eli laajan avaruuden kaikkein yleisimmän tason probleemissa jo aika kauan aikaa ollut sen kannalla, että parhaiten tämä "yleinen" tulee kuvautuneeksi ajatukselle eräänlaisena vaahtona. Tällainen "vaahtomalli" on jo vuosia ollut käytettävissä itse galaksien laajimman skaalan rakenteen kuvaamiseksi valmistetuissa kuvissa, kuten oheisessa 5. blogin kuvassa (vasemmalla). 

Mutta tässä on, tietenkin, pyrkimys saada 'näkemyksellistä otetta' avaruuden kvanttitason rakenteen niihin periaatteisiin, joissa kaikenlainen valo ja säteily koko kosmoksessa liikkuu ja välittyy -- toimien ikäänkuin 'kosmisen itsetietoisuuden' viestinvälittäjänä. Jos nyt tällaisella analogialla leikittely voidaan tässä sallia?



Kuva 2.

Sivumennen sanoen: aika hämmästyttävä yhdenmukaisuus galaksivaahdon ja neuronien muodoissa, vai? 

 
_______________________ 



Kun ajatellaan "amorfisen kenttäavaruuden" dialektista tehtävää toimia "aineellisen pseudopallorakenteen" tiettynä vastapoolina, niin hankaluus sen tarkemmaksi kuvaamiseksi piilee muun muassa siinä, että vaikuttaisi välttämättömältä voida määrittää sille (alkuunsa) edes jonkinlainen kenno- eli kvanttirakenne. Kun olen tätä probleemia pohtinut jo vuosia sitten, tein muun muassa 'vaahtokokeen', jossa laitoin litran kurkkupurkkiin haaleaa vettä, johon lisäsin astianpesuainetta ja ripauksen punajuurten lientä. Punajuuriliemi siksi, että sen avulla sain vaahdoksi ravistelemaani veteen vähän parempaa näkyvyyttä ja siten voin myös visuaalisesti yrittää ymmärtää: kuinka valo voi edetä jossain tämän tapaisessa rakenteessa suoraviivaisesti.

Mutta kuten aiemmin olemme alustavasti pohtineet, jonkinlaista tyydyttävää ratkaisupohjaa löytynee myös vaikkapa, kun pyrimme havainnollistamaan 13. blogissa esitetyn kompleksitason, sellaisen kolmiulotteisen pyörreliikkeen dynaamiseksi "alustaksi", että voisimme sen avulla hahmotella kosmisen aineen atomistiseen pseudopallorakenteeseen sisältyvän "gyrodynaamisen" olemuksen. Pitäisi voida myös hahmottaa tämän vaikutukset ympäristöönsä, sekä löytää vielä ne vuorovaikutustavat (tai paremminkin "keskinäisen olemisen" tavat), joilla "foto-oliot suuntautuvat keskenään" ja toisaalta saavat aikaan sellaisen kaarevuuden, jonka seuraukseksi myös yleinen vetovoima nykyään katsotaan. 

3. Kosmologian esittämä massan ja gravitaation syyperuste ei ole missään ristiriidassa suhteellisuusteorian "kaarevuusperiaatteen" kanssa. Mutta, kuten uusi teoria esittää, gravitaation varsinainen syy piilee jo itse nukleoneissa ja niiden rakenteessa, joten ratkaistavaksi jääkin se itseäni aina vaivannut arvoitus: kuinka valo voi edetä tässä 'sekamelskassa' sillä 'suoraviivaisella tavalla', jonka havainnot avaruuden tähtitarhoista ja galaktisista syvyyksistä meille jatkuvasti tahtovat todistaa? Katso gravitaation syyperusteen selitystä:

http://mikalogia.blogspot.fi/2013_02_22_archive.html

Näyttäisi vahvasti siltä, että ainoa järjellinen (jonkinlaisen logiikan mukainen) selitys piilee avaruuden omassa rakenteessa, sen "tila ominaisuuden" jatkavuusrakenteessa. En itse ole oikein innostunut monien aiempien teorioiden "moniulotteisuuksiin". Vaikka kuviteltaisiin 5-, 11- tai vaikka 25- ulotteisia 'braanirakenteita', tai mitä tahansa muita rakenteellisia muodostelmia (jotka vielä saataisiin matemaattisesti jonkinlaiseen hallintaan), eivät nämä voisi antaa mitään sen parempaa selitysperustaa avaruuden rakenteelle, kuin minkä "vanha kunnon 3-ulotteisuus", kykenee sille edelleenkin antamaan, kun vielä otetaan 4. ulottuvuus huomioon liikkeen kautta, jonka kuvailun oleellinen osa, aika on. Näin on huomioitu myös se tosiasia, että kosmos on ennen kaikkea dynaamisesti itseään säätävä, ääretön monisto.

Se mikä tässä näyttää eniten ongelmalliselta, on juuri tuo avaruuden erityisominaisuus: omata universaalitasolla sellainen valoa koskeva 'jatkavuusominaisuus', että se saa valon kulkemaan suoraviivaisesti -- eli eukliidisesti, jos ei oteta suurten aineellisten massojen siihen aiheuttamaa "linssi-ilmiötä" ja muuta vastaavaa kaareutumista huomioon. Jos yleisimmällä tasolla päädyttäisiin siihen, että "suoraviivaisuus" olisi näin vain keskimääräistä, jäisi ehkä jäljelle kuitenkin eräänlainen "nettokaarevuus", jonka voisi tulkita jopa "kosmisen punasiirtymän" syyksi. 

Mutta, kuten lukija muistanee, olen 3. Kosmologian erääksi perusteesiksi valinnut "valon kosmologisen jäähtymisen prinsiipin", jonka erääksi syyksi voisi myös hyvin ajatella edellä esiteltyjä kaareutumisilmiöitä. Joka tapauksessa olen vakuuttunut siitä, että valo (säteily) todellakin menettää energiaa äärimmäisen pitkillä kosmisilla etäisyyksillä -- ja että tämä olisi nyt jo tieteenkin piireissä tunnustettava. 

Koko "Kolmannen Kosmologian" peruslähtökohtahan oli, kuten lukija varmaan muistaa, että kosmoksessa toimivat itseohjautuvat -- kyberneettiset -- lait siten, että laajimmalla tasolla tapahtuu miljardien vuosien saatossa sellainen kiertokulku, että se toimittaa kaiken aineellisen materian täydellisen uusiutumisen. Vety ja helium tulevat uudelleen synnytetyiksi juuri niissä giganttisten musta-aukko jättiläisten suihkupurkauksissa, joita viime vuosien intensiivinen tutkimus on laajalti havainnoin paljastanut. Myös äärimmäisen energiset gammapurkaukset ja radiogalaksien valtaisat purkaussuihkut, liittyvät läheisesti tähän ilmiömaailmaan. 

Vaikuttaisi nyt edellisten pohdiskelujen perusteella, että voimme tyytyä (toistaiseksi) siihen tietämykseen, joka on "rekisteröinyt" itse fotonin ominaisuudet sellaisen 'gyroperiaatteen' omaaviksi, että jo ne ovat eräänä takeena valon (lähiavaruudessa omaamalle) suoraviivaiselle etenemiselle. Ja toisaalta on käynyt selväksi, että avaruudellisessa fotonikentässä, itse avaruudessa ja taustasäteilyssä, on oltava tietynlainen 'vastapooli' varsinaiselle emittoituvalle säteilylle. Sekä että tämä "fotoneista erillinen" avaruudellinen entiteetti omaa myös sellaisen ominaisuuden, että se luo edellytykset fotonien 'suoraviivaiselle' kululle. Ja (toistaiseksi) näyttäisi siltä, että juuri tuo merkillinen "amorfisen avaruuden" ominaisuus tai hahmo, antaisi tällä tietämyksellä sen selityskyvyn, joka on tarpeen havaittujen ja siis myös reaalisesti todellisten ilmiöiden kuvailulle. 

 

Kuva 3. 

Oheinen kuva havainnollistamaan "amorfisen lasipallon" valontaitto-ominaisuuksia ( lasin taitekerroin 1,33 ja avaruuden -- periaatteessa -- 1,00). Tästä voi päätellä, että kosmisen valon euklidinen eteneminen vaatii, että avaruuden on oltava (vähintäänkin!) todella valtaisan kokoinen, ja että se ei ole 'keskimäärin' kaareutunut (?).



Nyt näyttää taas siltä, että tämä blogi on päätettävä tähän, mutta odotettavissa lienee ainakin vielä yksi osio, jonka tehtävänä tulisi olemaan (?) ainakin kunnollisen tiivistelmän tai yhteenvedon esitys.

______________________


Lisäys: On eräs idean tapainen, joka aina vain sitkeästi on pyörinyt mielentaustalla, kun on tullut vuosien varrella mietiskeltyä valon olemusta ja sen, fysiikassa niin merkityksellistä, "vakionopeutta c". Kun nyt tuossa edellä on pohdiskeltu muun muassa avaruuden erilaisten 'tasojen' tai kokoluokkien vaahtomaista rakennetta, niin olen usein tavallaan joutunut torjumaan sen sitkeän, mutta hämärähkön 'tunteen', että: jospa kosmoksessa sittenkin olisi olemassa vielä jokin 'välitön' informaation välitystapa, vaikka se ei ehkä ole samaan tapaan fysikaalisesti vaikuttavaa kuin, mitä on säteily ja sen omaama ominaisuus, valon nopeus?

Ajatusleikittelyllä saattaa monestikin olla varsin positiivisia vaikutuksia myös vakavampaan ajatustyöhön. Ja tässä mielessä esittelen nyt edellä aloittamani 'idean' perustan. Jos ajatellaan, että tuolla aiemmin (8. blogi) kaavailtu "kenttien kietoutuminen", ja se tosiasia, että esimerkiksi galaksijoukot pyörivät ikään kuin ne olisivat 'kiinteitä kappaleita', niin itselleni on tullut mieleen sellainen "mahdollisuus", että jos tällaista materiakoostumaa jollain voimalla "kolhaisisi" sen joltain reunalta, niin se voisi ehkä käyttäytyä, kuin se olis yhtenäistä "vaahtoa".

Jos tällainen vaikutuksen 'leviämistapa' voisi toteutua, se avaisi myös aivan uusia näkymiä sen suhteen, miten erilaiset "vaikutukset" tai informaatiot oikein voivat avaruudessa edetä. (Ja kuten sanottu, niin tämä viimeksi mainittu 'yhtenäisen vaahtorakenteen esimerkki' on täydellistä spekulaatiota ja tarkoitettukin lähinnä vain viihdyttämään, tässä 'kohtuullisen vaikeassa' aihepiirissä. mk).

"Amorfisen" avaruuden ominaisuuksia pohdittaessa ovat tietenkin avaruuden todella havaitut ominaisuudet ensisijaisia 'tienviittoja' tarkemman formaalisen kuvan määrittelyssä. Mutta olisi ehkä hyötyä tarkastella myös jo 10. blogin lopussa hahmoteltua ja siellä materian rakenteeseen ehdotettua ominaisuutta "joustavasti liukuva äärettömyys mikrokosmoksen suuntaan". Tähän sisältyy se ajatus, että e-olio, '3. kosmologian' perusolio, voi omata 'äärettömän joustavuuden alaspäin', joka merkitsee: että vaikka e-olio ei enää koostukaan itseään pienemmistä 'osista', niin sen koolla ei (periaatteessa) ole mitään varsinaista alarajaa. Todellisen alarajan määrää käytännön mahdottomuus lisätä siihen rajattomasti energiaa -- siis liikettä.

Totean vielä lopuksi, että jos Einsteinin näkemys, että valon avaruudellinen "toimikenttä" olisikin vain, aiemmin lähes määrittelemättömästi, tietyksi entiteetiksi hyväksytty "tyhjiö", niin amorfisuutta voisi ehkä siinä suhteessa ajatella juuri "tyhjiön" ominaisuudeksi. (Mutta voitettaisiinko tällä jotain?)


Lisäys 2: Nyt vaikuttaa uusien havaintojen ja tutkimusten mukaan siltä, että näissä blogeissa esittämäni uusi näkemys "materian kosmisesta kierrosta", on saamassa lisäperustetta valtaisien gammapurkausten nyt jo tutkitusti 'sijoittuessa' usein vielä entisestäänkin mahtavampien ultramassiivisten mustien aukkojen yhteyteen.

...jatkuu 15. Blogissa...

Dynaaminen Jaksollinen Järjestelmä - Wikipedia

---

[i] Fred Hoyle, ”Maailmankaikkeuden kehitys”, Luku: ’Laajeneva avaruus’, sivuissa 190 - 210, WSOY, 1951.