3. KOSMOLOGIA OSA 2

 

Kolmas kosmologia Osa 2.

”Jos todella ymmärtää kvanttimekaniikan keskeisen sisällön ja sen välttämättömyyden maailman rakenteessa, se pitäisi pystyä ilmaisemaan yhdellä selkeällä, yksinkertaisella lauseella...  Tieteen vallankumouksellisinta keksintöä ei ole vielä tehty! Eikä sitä tehdä kvanttia kyseenalaistamalla, vaan paljastamalla se äärimmäisen yksinkertainen asia, jonka seuraus kvantti on.” John Wheeler, (Von Bayer, ”Kesytetty atomi”, s. 229, Art House, 1993).

   

Näkökulmaa kosmologian suureen dilemmaan:

"Kvintessenssi, -- puuttuvan massan arvoitus --", Lawrense Krauss, alkuteos 2000 / Art house 2003.

Käsiteltyään monipuolisesti ja kattavasti pimeän materian ongelmaa, Krauss toteaa kirjansa lopulla:

"Uskoisin, että tämä näyte on antanut oikean kuvan eri näkemyksistä. Ne ovat kiehtovia, vaikkakaan eivät pakottavia, ja tämän ongelman ratkaiseminen tulee epäilemättä vaatimaan jollain tasolla kokonaismuutoksen meidän käsityksissämme maailmankaikkeuden mikrofysiikasta. --- Pimeän aineen todellinen luonne tulee epäilemättä selviämään, ennen kuin ratkaisemme vielä sitäkin syvemmän kysymyksen, tyhjiön arvoituksen. --- " (s. 363-364). (Kurs. mk).

Edellä lisäämäni lainaus Kraussilta vain eräänä omaa motiiviani ja näkökulmaani valaisevana täydennyksenä. Suosittelen "Kvintessenssi" teosta aiheeseen todella kiinnostusta tunteville, koska se antaa hyvin laajapohjaista historia- ja yleistietoa aiheeseen syventyvälle. (Kvintessenssi-käsite on laina Aristoteleen ’5-elementistä’).

Protonin luomisen teoreettiset perusteet

Protonin luomisen lähtökohtana on materian laajimman kosmisen tason kyberneettinen kierto, joka perustuu nykyistä oleellisesti yksinkertaisempaan aineen perusrakenteen malliin. Tämän kosmisen tason kiertokulun toteuttavat perimmäisellä tasolla galaksien ydinosien giganttiset mustat aukot, jotka kaukaisimmissa havainnoissa näyttäytyvät meille kvasaareina ja arvoituksellisen voimakkaina gammapurkauksina. Näiden kautta ja toimesta, myös itse perusmateria, vety, saa jälleensyntymänsä ja tulee näin luoduksi täydellisesti uudelleen, kun se lopulta palaa ”synnyinpaikkaansa”. Tämä on aineen yleisen kosmisen uudistumisen hypoteesi, jonka testaamiseen syvennymme seuraavassa.

Kuva 1.

 

Kuva: "Kun tutkimme tämän gammapurkauksen valoa emme tienneet mitä saattaisimme havaita. Oli yllätys, että näiden varhaisen maailmankaikkeuden kahden galaksin viileän kaasun kemiallinen koostumus osoittautuisi näin odottamattomaksi," selittää Sandra Savaglio (Max-Planck Institute for Extraterrestrial Physics, Garching, Saksa), uusia tuloksia selittävän tutkimusjulkaisun pääkirjoittaja. "Näissä galakseissa on enemmän raskaita alkuaineita kuin olemme milloinkaan nähneet niin varhaisessa vaiheessa maailmankaikkeuden kehitystä. Emme odottaneet maailmankaikkeuden olevan niin varttunut, niin kemiallisesti kehittynyt, niin aikaisin." (Yllä on eräs esimerkki siitä suuresta problematiikasta, jonka selvittämiseksi juuri tämä tutkielma on laadittu 25.2.13 mk)

Vedyn rakenne

Universumin aineellinen materia rakentuu 'alhaalta ylöspäin', niin että vety H, on yksinkertaimpana lähtökohtana, jonka perustalle (neutronien 'avustuksella') rakentuvat kaikki alkuaineiden jaksollisen järjestelmän muut aineet.

Vety-ydin, protoni, on aineen perussubstanssi, ja se koostuu vain miinus- ja plus- arvoisista elektroneista ja niiden sidosyhdistelmistä. Näiden vedyn perusolioiden olemuksen ero perustuu niiden oman spiraalimaisen jousirakenteen spin-ominaisuuden kenttäorientaatioon, joka on joko ”ylös” tai ”alas”, sekä myös joko liikkeen (tai kentän) suuntaan ”aukeava” tai ”sulkeutuva”. Kahdesta vastakkaisesta spiraalista muodostuu yhtyneenä myös fotoni, jonka bosoninen rakenne siis perustuu – ja rakentuu – tällä tavoin kahden e-fermionin yhdistävänä, sekä myös herkästi skaalautuvana pseudopallorakenteena.

Kuva 2.

Lisätty apukuva netistä.

Kuvan 2. perusteella voidaan nyt visuaalisesti hahmottaen määrittää, että 'e-säikeen' spiraali on joko sulkeutuva tai avautuva kentän suuntaan, kun jaetaan tämä kaksoissuppilo ekvaattoriltaan kahtia. Koska tällainen rakenne omaa – tai + ominaisuuden kummallekin osalleen ja on myös näiltä osiltaan itsekin kaksinapainen, se voi myös yhdistyä tietyksi ”päällekkäiseksi kaksoseksi”, mikäli yhtymiseen vain on riittävästi energiaa – riittävässä paineessa.

Kun aine, kosmisessa kiertokulussaan, joutuu takaisin synnyinpaikkaansa, giganttiseen galaksin keskuksen mustaan aukkoon (tai kvasaariin), se kokee olosuhteet, joissa sen kaikki alkeisosat tulevat täysin yhteneviksi – ja niiden rakenteen jousimaiset jännitteet tulevat tässä ”myllytyksessä” oikaistuiksi. Tässä giganttisessa prosessissa, elektroni-positroni-kvarkkisäikeet ovat ”valssautuneet” ja oienneet siten, että kaksi positronia voi jopa yhtyä ja muodostaa kaksosen, joka tavallaan 'jäätyy' giganttiseen suihkupurkaukseen päädyttyään. Ja kun tähän tilaan liittyy (purkaussuihkussa) nyt vielä suurienerginen elektroni siten, että se sitoutuu ehkä vain toiseen positronikaksosen komponenttiin, niin se muodostaa sen kanssa näin lukkiutuessaan protonille tyypillisen hadronisen rakenteen. 

Edellä kaavaillussa prosessissa on näin, galaktisen ”musta-aukko jättiläisen” prosessoimana, syntynyt täysin uusi protoni kosmisen kierrätyksen lopputuotteena. Tämä materian kyberneettinen uudelleenkierrätys on varsin perusteltavissa oleva prosessi, perustavimpien kosmisten tapahtumien validiksi mallintamiseksi ja teoreettisen kuvailun peruslähtökohdaksi.

Olemme yllä siis hahmotelleet protonin perusrakenteen mallin, jossa kaksi positronia on keskenään ”nepparoitunut” eli tavallaan ”yhteenhitsautunut”' – säie säikeeseen – siten, että ne samalla sitovat itseensä yhden elektronin muodostaen näin aivan tietynlaisen ”elektronitripletin”. (Nuo voivat olla tietysti pioneita ja myoneja tms).

 Kun kosmisen kybernetiikan ohjaamassa laajassa materian kosmisessa kiertokulussa on syntynyt uusi joukko protoneja (ja n. 25 % neutroneja), ne jälleensyntymänsä päätteeksi alkavat, jäähtyvänä kaasu- ja pölykoostumana,  aivan uuden kosmisen kiertonsa tähtien ja muiden ainekoosteiden ”perusraaka-aineena”, jota gravitaatio ja entropia yhteistuumin 'paimentavat' uusien tähtien alkioiksi.

Neutronit eivät varsinaisesti ole ”oma hiukkaslajinsa”.

Kun pohditaan aineen yleisimpiä rakentumisen ja olemassaolon ”lakeja”, nähdään, että kaikki rakentuva aineellinen – eri tasoillaan – myös kemiallisten ilmiöiden piirissä, pyrkii asettumaan sellaiseen rakenteeseen ja tilaan, että sen tuloksena on sähköinen tms. ulkoinen tasapaino. Myös molekyylien liike – eli lämpö pyrkii ko. ’tasanjakoon’, koska se on molekyylijoukon ’alhaisin energiatila’ – eli termodynaaminen ’laakso’.

Edellä esitelty e-tripletti on aineen perushiukkanen, protoni, joka pyrkiessään itsekin neutraaliin bosonirakenteeseen, pyrkii sitomaan itseensä vielä lisäelektronin muodostaakseen ”ydin- neutronin” – tai, jos ns. ”heikkoa ydinvoimaa” (tai painetta) ei ole käytettävissä, neutraalin vety atomin (H¹), jossa protoniin liittyy ”ulkoisesti” vielä yksi elektroni.

Vety voi pyrkiä siis kahdenlaiseen tasapainoon: joko niin, että protoni sitouttaa itseensä vielä yhden lisäelektronin, muodostaen siten neutronin, tai sitten sitouttaen itseensä ”ulkoisen” eli vapaan elektronin, jolloin se muodostaa neutraalin vedyn atomin (Vapaa vety muodostaa sitten 2 atomisen molekyylin).

Tässä ehdotettava protonien uusiutumisen kyberneettinen prosessi tuo esiin myös selvän tarpeen huomioida erityinen ”protosynteesin ydinvoima”, joka on vain toisinpäin esitetty yhteen kokoava ja päinvastainen muoto tunnetulle 'annihilaatioprosessille', jossa ”anti- tai vastahiukkaset” yhtyessään tavallisen aineen perushiukkasiin, kumoavat toisensa, muuttuen energialtaan massojaan vastaaviksi gammasäteiksi.

Kun otetaan tässä esitetty aineisto ja uudenlainen näkökanta teoreettisissa perusteissa oikealla tavalla huomioon, niin on hyvin mahdollista, että niin kutsuttu ”massakato – neutriino oppi” voitaisiin siirtää ”selvitettyjen ongelmien” aina laajenevaan varastoon. Aikanaan ”massakato-oppi” oli varsin suurena syynä eräisiin alkeishiukkasopin nykymuunnelmiin. Sekä neutriinon luonne että toisaalta myös ”neutronin olemus”, ovat molemmat melkoisen väkinäisiä luomuksia.

Erityinen merkitys liittyy vielä siihen, että neutronin rakenne on nyt selitetty varsin keinotekoisilla ”väri kvarkki” teorioinneilla, joiden heikkous on mm. että neutroni syntyisi täysin samoista ”kvarkeista” kuin protonikin. Tässä esitetty uusi näkemys lähtee siitä, että protoni rakentuu 3 e-hiukkasesta ja vastaavasti neutroni sitten 4:stä (kuten myös neutraali vety). Rakennusosat ovat molemmissa kyllä e-hiukkasia, mutta niille ei tarvitse etsiä mitään ”uusia” ominaisuuksia, kuten esimerkiksi ”kvarkit” ja niiden ”väri”. Uusi teoria on yksinkertaisempi!

Ydinreaktioissa esiintyvään ja sidosenergian sitoutumiseen tai vapautumiseen liittyvä ”kadonnut massa” siirtyisi nykyteorian mukaan prosesseissa syntyneille oletetuille neutriinoille, jotka varta vasten tähän tarkoitukseen postuloi aikoinaan Wolfgang Pauli 1930- luvun alussa. Todettakoon tässä yhteydessä vain neutriinojen niin sanottu ad hoc luonne.

Neutronit ovat uuden mallimme mukaan ”perustilassaan” olevia ’neutraaleja protoneja’, jotka ovat sitoneet ydintasolla ns. 'heikkovoimalla' itseensä vielä yhden elektronin. Neutronien omaehtoinen ”vapaan tilan hajoaminen” johtuu ainoastaan niiden oman neutraloivan 'lisäelektroninsa' kosmisesta säteilystä saamasta 'irrotuspotkusta'. Tämä vastaa juuri sitä energiaerotusta, jonka ”lisäelektroni” protonitriplettiin sitoutuessaan on ”neutraaliyhtymästään” -  siihen sitoutuessaan - vapauttanut. Kuten tunnettua, fuusioreaktiot alkeellisimmilla tasoillaan vapauttavat energiaa. Neutronien olemuksesta oli aikoinaan jo 1910–1930 luvuilla tämäntapainen käsitys, josta sittemmin (turhaan) luovuttiin. 

Kosmisen aikakäsitteen kehityksestä ja Lorenz muunnoksen fysikaalisesta tulkinnasta

H. A. Lorenzin ja G. Fitzgeraldin aikoinaan esittämät niin kutsutut Lorenz muunnokset, jotka myös Einstein otti erityisen suhteellisuusopin perusteisiin, sisälsivät alkuaan ns. paikallisajan käsitteen, jonka käytöstä Einstein myöhemmin luopui ns. ”yleisajan” hyväksi. Tällöin tapahtui kuitenkin myös jonkinlainen sen seikan hämärtyminen, että valon nopeuden vakio C edustaa vain nk. informaationopeutta (nykyisenlaista taustakenttää ei silloin tunnettu). Valokvantin energia voidaan melko helposti laskea ja kuvata paikalliskvantin saamaksi paikalliseksi lisäliikkeeksi, esimerkiksi värähdysliikkeen kasvuksi, joka voidaan suoraan rinnastaa fotonin sisäisen liikkeen eli lämpötilan tai energian kasvuun. Näin ollen on hyvä pitää mielessä myös valon ”värien” eli aaltopituuden suhde fotonien sisäiseen energiaan – sisäiseen pyörähdys tai värähdysliikkeeseen. 

On siis huomattava, että informaation siirtonopeus on vakio, vaikka valon kulkuaika voi sinänsä muuttua esimerkiksi gravitaatiokenttien vaikutuksesta, ja että kun näin tapahtuu, sen kulkema matka voi myös kasvaa siten, että valon nopeus näennäisesti hidastuu, vaikka kyse on vain sen kulkeman matkan kasvamisesta. (Kuljetun matkan kasvuun liittyy myös värimuutoksia). On myös huomattavaa, että tässä esitetty fotonin pseudopallo mallinnus antaa itse fotonille joustavan ja moniasteisen kvanttirakenteen. Tämän johdosta juuri fotonit ovat kvanttienergiaansa (väriään) muuttaen joustava osapuoli.

Tässä on myös nähtävä se ratkaiseva vaikeus, että kappaleiden nopeuksien materiaalisen ilmenemisen muotoja suhteessa valon nopeuteen C, alettiin ensisijaisesti etsiä aineen sisärakenteen oletetuista muutoksista (pääosin siis mekaanisista seikoista). Siinä jäi huomaamatta mahdollisuus, että liikesuunnassa havaittava valo onkin juuri se, joka voidaan kuvata liikkeen osapuoleksi, joka – sitä vastaan liikuttaessa – jopa pakostakin ”kutistuu”, koska juuri sen nopeus on vakio. Niinpä, kun sinänsä vakiolämpöisiä fotoneja – esimerkiksi tähtivaloa – kohdataan kiihtyvällä nopeudella, niiden taajuus – eli ”väri” – muuttuu nopeuden kasvaessa yhä sinisemmäksi. Juuri valo on siis se osapuoli, joka prosessissa kirjaimellisesti ottaen ”kutistuu” – eikä näin ollen, liikkuva aine.

Kosmisen säteilytaustan löytyminen selittää ”massakadon”. 

Määritellään, että vuonna 1965 löydetty yhtenäinen n. 2,73 K°:n homogeeninen fotonikenttä on se erityinen ”tekijä”, jonka paikalliset energian- ja/tai lämpötilanmuutokset jo yksin riittävät täysin selittämään aikoinaan ydinreaktioissa ilmenneen ja ongelmallisena pidetyn ’massakadon'.


Kuva 3.

COBE-satelliitin keräämän datan pohjalta koostuva kuva kosmisen taustasäteilyn n. 1/10000 suuruisesta anisotropiasta.

Asetamme edellä todettujen seikkojen perusteella hypoteesin, että säteilytausta omaa sellaisen invarianssin, että sen yleinen lämpötila voidaan määrittää sellaiseksi termodynaamiseksi nollakohdaksi, joka vastaa luonnon itse ”asettamaa” omaa – entropialtaan alhaisinta – ”luonnollista nollakohtaa” eli 'kosmista merenpintaa'.

Tästä saadaan luonteva selitys esimerkiksi He⁴:n supranesteominaisuuksille. Heliumin erikoinen käytös pyrkii palauttamaan sen korkeampaan lämpötilaan, koska sen oma sisäinen 0-piste energia omaa suuremman sisäisen energian n. 2,2 K° asteen alapuolella, kuin universaali taustasäteily n. 2,73 K°, ja entropian suunta onkin nyt kääntynyt sen kohdalla ”negentropiaksi”.

Toteamme tässä edelleen 'valon nopeuden' käsitteen selkiinnyttämisen tarpeen. Valon nopeus on yksinkertaisesti vain yleisen taustasäteilykentän reaktionsiirron eli informaation etenemisnopeus. Tämän etenemisnopeuden oleellisena määreenä tai reunaehtona toimii kosmisen taustasäteilyn keskitiheys. 

Nykyään onkin mahdollista määrittää keskimääräisesti kaiken materian – aineellisen tai aineettoman – yleinen keskitiheys. Esteenä ei enää ole niitä vaikeuksia, joiden vuoksi esimerkiksi Einstein päätyi mieluummin valitsemaan ”suljetun vaikkakin rajattoman” kuin ”äärettömän, mutta avoimen” maailmanmallin ensisijaiseksi mallikseen. 

Mikäli nykyiset suuret ongelmat avaruuden sisältämän massan ja energian määrissä vain saataisiin asianmukaisesti ja tieteellisellä pätevyydellä oikealle tolalleen määritettyä, niin nykyään kyettäisiin varsi helposti johtamaan myös kosmisen taustasäteilyn oikea alkuperä. Se voitaisiin hyvinkin johtaa ja määrittää Universumin galakseista säteilevien astrofysikaalisten objektien keskimääräiseksi ja yleisesti jäähtyneeksi säteilytehoksi, eli siis ”äärettömyyden hehkuksi”. Tämä edellyttää tietysti tarpeettomista hypoteeseista – kuten ainoasta alkuräjähdyksestä – luopumista. 

Kosminen punasiirtymä ilmentää säteilyn entrooppista jäähtymistä

Kun teemme edellä esitetyistä valoa ja taustasäteilykenttää koskevista seikoista ja määritelmistä kaikkein yleisimpiä kosmologisia johtopäätelmiä, nousee keskeisimpään osaan kysymys niin kutsutun kosmologisen punasiirtymän luonteesta. Edellä olevien määreiden pohjalta tuleekin edelleen johtaa valon (fotonien) kosmisen jäähtymisen yleiset perusteet ja selvästi kirjata ne osaksi astrofysiikkaa, sekä tehdä tämän perusteella oikeat kosmiset tai ”kosmologiset” päätelmät.

Fotoneihin tulisi soveltaa samoja termodynamiikan sääntöjä kuin kaikkeen muuhunkin materiaan, eli: myös fotoni menettää ajan (eli matkan) myötä sisäistä liikettään ja oleellisesti tästä johtuu niin kutsuttu kosmologinen punasiirtymä. Kun valo edetessään eittämättä laajenee, se tarkoittaa aivan yksiselitteisesti, että tässä etenemisilmiössä (joka on valon olemus) valo itse fotonikohtaisesti harventuu, ja että valo avaruudellisesti myös laajenee, sekä että se samalla siis termodynaamisesti jäähtyy. Ja lopputulemana ajan myötä tästä on päätyminen osaksi kosmista valoa; eli kosmista taustasäteilyä.

Myös valolla on määrätty sisäinen koherenssinsa, jonka vaikutus väistämättä heikkenee suhteessa etäisyyteen. Mutta nykytieteessä olemme saaneet totutella monenlaiseen todisteluun, että valon yksittäiset fotonit eivät pitkilläkään etäisyyksillä menettäisi alkuperäistä jo syntyhetkellään saamaansa energiaa. Eräs yleinen väittämä on kuulunut: ”valo ei voi väsyä”. Mutta toisaalta on haluttu kovalla kiireellä ”virallistaa” hypoteesi, että vuonna 1965 löydetty kosminen säteilytausta olisi kosmisen 'alkuräjähdyksen' vuosimiljardeja jatkuneen jäähtymisen 'haaleaa jälkihehkua'. Suo siellä vetelä täällä. 

Ongelmasta selvitäkseen ovat perinneuskolliset kehitelleet näin ollen varsinaisen viisasten kiven: ”valolle ei käy kuinkaan, vaan itse avaruus se on, joka laajenee”. Siis fotoneille ei käy kuinkaan, mutta niiden ”välit” vain yksin ”laajenevat”. Tämä on pseudotieteellistä ja myös ajatuksellista lepsuilua, josta olisi pikimmiten päästävä eroon myös jo tieteen oikean imagon säilyttämiseksi!

Vallitseva ”yhden alun” uskomus on kehitellyt näistä aineksista varsin erityislaatuisia väittämiä. 

Esitetään esimerkiksi, että vaikka kaukaisten galaksien ns. pakonopeudet ovatkin ”kosmologisen punasiirtymän” syynä, kyseessä ei kuitenkaan olisi sama 'punasiirtymä', jota eri fysikaalisissa yhteyksissä kutsutaan myös "Dopler-siirtymäksi".  – Ei, kysymyksessä onkin nyt itse avaruuden laajeneminen. Siis joko tapahtuu jonkinlaista reaaliavaruudesta riippumatonta laajenemista tai sitten laajeneekin vain varsinaisesta ainemateriasta erillinen säteilystä koostuva ”avaruus” (?).

Nyt onkin syytä kysyä ovatko siis laajeneminen ja jäähtyminen vain saman asian kaksi erilaista ilmausta? Jos vastausta voidaan pitää myönteisenä, onkin kysyttävä edelleen: voiko olla, että paikallisdynaamisessa – stationaarisessa – avaruudessa voisi tapahtua aivan samanlaista etäisyyden kasvun myötä esiintyvää valon jäähtymistä? Jos vertaamme kysymystä vaikkapa klassisiin kaasulakeihin, näyttää ilmeiseltä, että myös valon (eli säteilyn) tulee – periaatteessa – noudattaa samantapaisia laajenemis-jäähtymislakeja ja korrelaatioita, kuin molekyylienkin. Näin pitäisi olla, jotta fysiikan prinsiipit toteutuisivat kaikenlaatuisen materian osalta, olivatpa ne sitten ainetta tai sen ”kiteytymätöntä” osapuolta, energiaa.

Kun laajaa kosmosta koskevassa tieteessä päästään irti virheellisistä hypoteeseista ja tehdään tarvittavat päätelmät ja uudelleen määrittelyt, voidaan lopulta havaita, että (kumma kyllä) lähes kaikkia nykyiseen kosmologiaan liittyviä 'laajenemis- ja räjähdysideoita' voidaan käyttää myös uudelleen muotoillussa kosmoksen tieteessä. 

Ja kun luovutaan tuijottamasta vain yhteen ainokaiseen 'luovaan räjähdykseen', niin nousee kuin itsestään esille se, tosiasiassa kaiken aikaa käynnissä oleva reaalinen luominen, jossa kaikkialla äärettömässä kosmoksessa sijaitsevat galaktiset luomisen ”kirnut” sekä syntyvät että häviävät, sekä supistuvat yhtäällä että laajenevat toisaalla, ja näin eriasteisesti vuorovaikuttaen kierrättävät maailmankaikkeuden materioita. Näiden prosessien tutkimus tuleekin olemaan 2000-luvun uuden kosmisen tieteen, kosmonomian, yleinen tehtävä.

Liikkeen alkuperä

Edellä esitetyn materian kosmisen kiertokulun päämoottoreina siis toimivat toisaalta gravitaatio ja toisaalta sen vastapooleina esiintyvät ’entropian alaisiin sidosvoimiin’ liittyvät, eri tavoin kvantittuneet, ydin- ja sähkömagneettiset voimat, sekä kappaleisiin sitoutunut yleinen "jatkava" liike. On kyseessä gravitaation ja entropian ikiliikkuja. (Silti on kuitenkin huomattava, että ikiliikkujaa ei voi rakentaa toisen sisään!).

Mutta, kun gravitaation syyperusteista selitystä halutaan pohtia, on aihetta tarkastella ensin sille vastakkaisia "voimia" ja luonnon toimintatapoja. Yleisesti voidaan todeta, että kosmisten kappaleiden liike, sekä kaikkinainen liike aina molekyylitasolta alkaen (lämpö), on jo itsessään oleellinen gravitaation "vastavoima". Liikkeessä on kyse gravitoivien järjestelmien tasapainosta - niiden liiketasapainosta ja siten myös itse dynaamisten systeemien olemassaolon kannalta ratkaisevasta olemassaolon tasapainosta. Juuri kosmisiin kappaleisiin sitoutunut ”itseisliike” on se ”gravitaation vastavoima”, jonka Einstein halusi liittää yhtälöihinsä surullisen kuuluisana Л-tekijänä.

Jos lambda-tekijä olisi alun perin ymmärretty asiallisesti oikein, alkamatta iänikuista spekulaatiota jostain mystisestä ”alkuräjähdyksestä”, olisi kosmoksen tieteessä voitu välttyä monilta murheilta, eikä olisi hukattu arvokasta tutkimusaikaa, kuten nyt on käynyt. Jo Newton etsi tätä ”liiketekijää” – ja löysikin sen planeettain osalta, mutta ei hänkään osannut yleistää aurinkokunnan antamaa esimerkkiä yleiseksi kosmiseksi periaatteeksi, koska tähtien (puhumattakaan nyt galakseista) liikkeitä ei vielä silloin kyetty mittailemaan. 

Painovoiman syntymekanismista löytyy liikkeen alkuperän selitys. Ja sittenpä myös uudenlainen aineen rakenteen selitys – ja malli – antaa selityksen itselleen gravitaatiolle. Gravitaatio on kosmisten olioden rakentava ja järjestävä alkuvoima, joka toimiessaan luo niin materian aineelliset kuin myös sen moninaiset energeettiset muodot. Se aikaansaa oman toimintansa tuotoksena myös kaiken energian ja liikevoiman, luoden samalla sen materiaalisen perustan, jolle rakentuvat aineen monimuotoiset – erilaisin tavoin ”lukkiutuvat” – viritystilat.

Tämän teoreettisen mallin yksi tärkeimpiä perusteita on, että materian rakenne perustuu oleellisesti aineen ”e- säikeistä” muodostuvaan rakenteeseen. Teorian uuden näkökulman, jota monet tunnetut teoreetikot ovat kyllä jo 1910- ja 20-luvuilla vakavasti harkinneet, aivan ilmeiset edut ovat siinä, että näin voidaan yhtenäisesti mallintaa sellaiset materian ja energian ”ykseyden” perusteet, joita ei nykyisten teoreettisten perusteiden, standardimallin, tai minkään muunkaan, nykyteorian pohjalta ole kyetty pätevästi rakentamaan.

Pyörivien (kiertävien) kappaleiden liiketilan kuvauksiin ilmiötasolla kuuluvat massan jatkavuuden kautta itse "jatkavuuden periaatteen" määräämänä niille ominainen "keskipakoisvoima". Mitä sitten on tämä keskipakoisuus? Se yksinkertaisesti pyrkimystä jatkaa omaa liikettään "suoraviivaisesti". Tämä ominaisuus ilmenee pääsääntöisesti makrotason kappaleissa ja siten siis "avaruuskappaleissa", mutta onko ehkä olemassa myös sille ominainen "vastavoima"?

Kun syvennytään avaruusgeometrian historiaan, sieltä löytyy uudenlainen geometrinen yleistys ns. epäeuklidinen geometria. Eräs epäeuklidisen geometrian mallinnus on E. Beltramin esittämä malli "pseudopallo". Jos kyseistä pseudopalloa verrataan esim. tavalliseen palloon, edustaa se sille täysin vastakkaista "olemusta". Pseudopalloa voidaan sanallisesti kuvata "kahden kartiosuppilon yhtymäksi". 

 Apukuva ajatusavuksi.

 

 

 

Lopuksi vähän visuaalista infoa ajatuksen avuksi:

Kuva 4. Ajatuskuvan avuksi.

Kuvattuna on pseudopallon pinta. Teorian elementtejä ovat näitä pintoja kiertävät spiraali säikeet, jonka periaatteellinen, mutta ’käsivarainen’ malli on yläoikealla.  

Seuraavassa osassa: ”Painovoiman ja massan selitys”.  20.2.1913 mk