3. KOSMOLOGIA OSA 8

8. Blogi

Kaikkeuden kyberneettinen koneisto

Materian ja kentän luova dialektiikka

Kun edellisessä (7.) blogissa tarkastelimme kentän toiminnallista olemusta, ja siihen kosmisen kybernetiikan sisäisen dynamiikan kautta liittyviä erityisiä hahmotuksia ja esimerkkejä, sen verkkomainen kudos jäi  varsin hataraksi ja puutteelliseksi. Siispä tätä kuvaa on seuraavaksi saatava kirkastettua – ja saatava oleellinen esiin moninaisuuden takaa.

Eräiden kentän ominaisuuksien tarkastelua

Wikipedian auringonpilkkujen kehitystä koskevan artikkelin mukaan:

”Auringon erilainen pyöriminen eri leveysasteilla, differentiaalirotaatio, venyttää magneettiset voimaviivat ensin V:n muotoisiksi siten, että V:n kärki osoittaa päiväntasaajalla Auringon pyörimissuuntaan. Magneettikenttä "jäätyy" kiinni aurinkoaineeseen. V:n kärki venyy pitkäksi sormea muistuttavaksi kärjeksi. Näin aluksi suorat magneettikentän viivat muistuttavat lopulta spiraaleja, jotka peittävät Auringon pintaa. Aluksi päiväntasaajaa vastaan pystysuorat voimaviivat muuttuvat lähes vaakasuoriksi viivojen venyessä differentiaalirotaation takia. Auringon edelleen pyöriessä kentän voimaviivat lähestyvät toisiaan. Magneettikentän viivojen tihentyminen vahvistaa magneettikenttää.

Auringon pinnan alle syntyy kenttäviivojen tihentyessä putkimaisia tai lankamaisia magneettikenttärakenteita, joita syntyy ja kuolee jatkuvasti. Magneettiputki pyrkii kyllin vahvistuttuaan nousemaan Auringon sisuksista pintaa kohti, koska sen sisäinen magneettikenttä harventaa siinä olevaa kaasua. Joillain alueilla käy niin, että monia pystysuoria lankamaisia kenttiä kietoutuu yhteen, jolloin syntyy köyttä muistuttava, pitkäikäinen rakenne, auringonpilkku. (...).” 


Edellä oleva kuvaus ehkä auttaa ymmärtämään myös niin sanottujen protuberanssien ja yleisemmin auringonpurkausten syitä ja fysiikkaa.

Auringonpilkku – Wikipedia

 

 

Uusi selitys Kuun loittonemiselle Maasta:

 

Rotaation vaikutuksista gravitaatioon - ja siten myös kenttiin

Maan oman vuorokausirotaation hidastumisen selitys (eli päivän vähittäinen piteneminen n. 2,4 s vuosisadassa) on varhaisemman tutkielmani mukaan siinä tilassa, että voin sanoa, että Kuun vähittäisen loittonemisen selitystä ei ole osattu tehdä fysikaalisin perustein.

Kyse on siitä, että samalla kun Maan pyörimisnopeus hidastuu "vuorovesikitkan" takia, Kuu samaan aikaan – ja vastaavasti – loittonee ulommaksi radallaan. Vuorovesikitka syntyy valtamerien vuorovesien energian Maan pyörimistä jarruttavasta vaikutuksesta.

Alan kirjallisuus on halunnut selittää tämän esimerkiksi niin, että: Kuu saisi ”jostain” jonkinlaista ”lisänopeutta”, jonka johdosta se sitten loittonisi ulommalle radalleen. Tässä on paha ristiriita! Mistä tällainen ’lisänopeus’ voisi muka olla peräisin? (Ikiliikkujaselityksiä ei oteta huomioon!).

Oma selitykseni on, että Maan kokonaisgravitaatio heikkenee sen rotaation jarruuntumisen johdosta. Ja juuri tämä on se syy, miksi Kuu loitontuu Maasta. Eli siis: Gravitaatiolla on olemassa ”lisäkomponentti”, joka johtuu pyörimisestä lähtöisin olevan liike-energian osallistumisesta massan muodostukseen. Niinpä yleistäen: Jos siis kappaleiden välinen gravitoiva vaikutus pienenee, niin se näkyy muun muassa gravitoivien kappaleiden välisen etäisyyden kasvuna.

Väitän siis, että pyörivän kappaleen gravitaatio on suurempaa kuin pyörimättömän. (On tietysti huomattava, että kaikki "liike ja lepo" on suhteellista). Mutta Kosmisen Kybernetiikan eli ”Kolmannen kosmologian” peruslauseisiin kuuluu, että pyörivällä massalla, kentät tähän mukaan lukien, on suurempi gravitoiva vaikutus kuin niin kutsutulla "levossa olevalla". Edellä sanottu on sopusoinnussa uuden teoreettisen gravitaatiokäsityksen syyperäisen selityksen periaatteiden kanssa.

_____

Asiaa on jo käsitelty alustavasti 3. blogissa, ekvivalenssiperiaatteen yhteydessä. Sen lisäksi mitä siitä on jo sanottu, on todettava vielä, että kappaleen rotaatiota on verrattava aineen sisäisen rakenteen energiaan ja siten sen - pienimpien - osien sisäiseen liikkeeseen, joka on niille tyypillistä ja muodostaa gravitaatiovoiman "sisäisen perusperiaatteen". Asiaan on kiinnittänyt jo aikanaan huomiota myös Albert Einstein. Hän kiinnitti tuohon ilmiöön huomiota jo varhaisessa tutkielmassaan "molekyylien sisäisestä rotaatiosta" mm. Brownin liikettä koskevassa tutkielmassaan.


https://mikalogia.blogspot.com/2013_02_22_archive.html

____

 

Ekliptikan probleema

Samalla voin ”mainostaa”, että tietämäni mukaan ei, omaa teoriaani lukuun ottamatta, ole olemassa mitään kunnon selitystä planeettakuntien, tai galaksien, asettumisesta samaan, niin kutsuttuun ekliptikan tasoon, joka on niin tyypillinen ja lainomainen materian kosmisen järjestäytymisen tapa universumissa. (Matemaattisia malleja on kyllä esitetty, mutta niiden "fysikaalinen perusta" on jäänyt aina hämäräksi, vähän samoin kuin Newtonin g-teoriankin). Tätä tosiseikkaa, että pyörivät järjestelmät muodostavat litistyneitä kiekkomaisia muotoja, ei ole aiemmin saatu yksiselitteisellä tavallä selitettyä. Ja tätä asiain tilaa on kutsuttu "ekliptikan ongelmaksi".

Kolmannen Kosmologian vahvuuksiin kuuluu, että "vapaan" materian lainomainen järjestyminen  kiekkomaisiin muotoihin, on seurausta juuri teorian perusteista, joiden mukaan jo materian perusolioiden kvanttitason gravitoiva vaikutus (pseudopallorakenne) toimii sellaisena perusteena, joka jo toiminnallisesti omaa tällaisen funktion, joka voi lähes loputtomasti kasautua äärettömän avaruuden mitä erilaisimmissa kosmisissa järjestemissä, sen erilaisilla tasoilla.

Edellä kuvattuun 'lainomaisuuteen' sisältyy myös jo aiemmin esille noussut hypoteesimme, että kenttävaikutusten kertautuminen galaktisissa rakenteissa on hyvin todennäköinen selittäjä sille "ylimääräiselle massalle", jota esimerkiksi galaksien ulko-osien tähtimaterian "liiallinen" nopeus haastaa selittämään. On varmaan paljon muitakin tekijöitä, joita ei vielä ole hyvin kaukaisista kohteista pystytty varmuudella havaitsemaan, mutta on hyvin luultavaa, että kun kaikki tällaiset eri osavaikutukset lasketaan yhteen - ottaen kenttien rotaation huomioon - päästään jopa varsin  tyydyttävään kyseessä olevan arvoituksen selitykseen.

Kuva 1. 

_________________

Kun aikanaan muutamia vuosia sitten pohdiskelin ja etsin edellä esitettyä ratkaisua, pohdin samassa yhteydessä, että jos Kuun etääntymisen selitys on tuo, jonka edellä esitin, niin tästä on johdettavissa myös seuraava teesi.

Teesi: Maan gravitoivan vaikutuksen heikentymisen aikojen kuluessa, on siten täytynyt aiemmin merkitä asiain tilaa, että Maa on itsekin loitontunut radallaan Auringosta. Ja, kun tähän liitetään vielä huomio siitä, että samoin myös Auringon rotaatio on hiipunut ajan mittaan, niin näistä seikoista on helposti pääteltävissä, että joskus 1-2 miljardia vuotta sitten, ovat Maan olosuhteet (geologisesti havaitut ilmasto-olot), olleet huomattavasti nykyistä lämpimämmät. Maa on saanut paljonkin enemmän lämpö- ja muuta säteilyä osakseen. (Kun Maa on sijainnut nykyistä lähempänä Aurinkoa!).

On kiintoisaa, että: jos Maan vetovoima on jo hyvin pitkien aikojen kuluessa heikentynyt tietystä – nykyistä melkoisesti suuremmasta tasosta – niin on ilmeistä, että tällä perusteella voidaan selittää myös monia aikaisemmin ihmetyttäneitä (tai vaikeasti selitettäviä) seikkoja itse Maan varhaisvaiheista. 

Tästä voinee saada myös joitain uusia ideoita mm. eläinlajien kehityksen joihinkin piirteisiin, kuten kääpiö- tai jättiläiskasvuun? Yhtä kaikki, on kuitenkin mahdollista pohtia koko Maan ilmastohistoriaa melkoisen uusista näkökulmista – tähän mukaan lukien myös jääkaudet jne.

_____________________

Välipalaksi Planck satelliitin uusia tuloksia URSA:n linkistä:

"Teoriat eivät selitä Planckin kaikkia suuren mittakaavan havaintoja

21.03.2013Sakari Nummila

"Planckin havaitsema Kosminen taustasäteily. Kuva ESA

Euroopan avaruusjärjestö on juuri julkistanut kauan odotetut Planck-luotaimen tulokset.
Planck on koonnut tarkimman koskaan luodun kartan niin sanotusta kosmisesta taustasäteilystä. Kyseinen säteily on jäänne alkuräjähdyksestä.

Vaikka suurin osa tänään julkistetuista tuloksista vastaa nykyisin vallalla olevia teorioita, joukossa oli myös yksityiskohtia, jotka haastavat nykykäsityksemme maailmankaikkeudesta.
Viereinen kuva esittää eurooppalaisen Planck-satelliitin tekemiä havaintoja säteilystä, joka lähti matkalle kun maailmankaikkeus oli vain 380 000 vuoden ikäinen. Kyseinen valo on vanhinta mitä maailmankaikkeudesta löytyy, sillä aina siihen asti universumi oli 2 700 celsiusasteista kuumaa hiukkaspuuroa, joka esti valon etenemisen. Valo oli vapaa vasta kun universumi oli jäähtynyt niin paljon, että elektronit ja protonit pystyivät yhdistymään vedyksi.

Vaikka kartta on hämmästyttävän yhtenevä kosmologien ennusteiden kanssa, suuressa mittakaavassa tulokset eivät täysin vastaa oletettua.
Kummallisuuksien selittäminen on vielä pitkälti spekulaatiota, mutta tutkijoiden mukaan Planckin tuloksissa saattaisi näkyä muun muassa todisteita syklisestä kosmoksesta ja tietoa omaa maailmankaikkeuttamme mahdollisesti edeltäneestä universumista (tuloksista lisää Tähdet ja avaruus -lehdessä 3/2013)."

Aiheesta lisää ESA (englanniksi)

Kuva 2. Tässä on kuva Planckin uusista löydöistä:

Revealing the Cosmic Microwave Background with Planck 

Planck's new cosmic recipe 


Planck’s anomalous sky: the hemispheric asymmetry and the cold spot. Credit: ESA and the Planck Collaboration
"The Planck data call our attention to these anomalies, which are now more important than ever: with data of such quality, we can no longer neglect them as mere artefacts and we must search for an explanation," comments Paolo Natoli from the University of Ferrara, Italy.
"The anomalies indicate that something might be missing from our current understanding of the Universe. We need to find a model where these peculiar traits are no longer anomalies but features predicted by the model itself," he adds.
One of the possible ways to explain the anomalies present in the large-scale pattern of the CMB invites cosmologists to reexamine one of the pillar assumptions of the standard model – isotropy. An existing theoretical framework that describes such a Universe is known as Bianchi models. If the fabric of the cosmos is not isotropic on scales so large that extend beyond the horizon of the 'patch' of the Universe that we can access with observations, its global geometry would be rather complex: this could force bundles of light rays into highly intricate paths where they would be significantly focussed. As CMB photons have travelled across the Universe for most of its history, they might have experienced this effect, resulting in the anomalous pattern of the CMB observed across the sky.
"When we take into account the large-scale anisotropy described by the Bianchi models in the analysis of the Planck data, several anomalies are simultaneously reduced by a significant amount," explains Krzysztof M. Górski from the Jet Propulsion Laboratory (JPL), Caltech, U.S.A.
"However, it is not possible to merge this very specific anisotropic scenario with the standard model that holds very well on 'local' scales. Therefore, this exercise remains a tantalising demonstration of how attempts to reach a satisfactory description of the Universe at large scales might require us to get more creative in developing plausible extensions of the standard model," he adds.
Cosmologists are now facing an interesting dilemma: on the one hand, the standard model of cosmology is still the best way to describe the CMB data, although it includes elements that still lack solid theoretical understanding such as dark matter, dark energy, and inflation. On the other hand, the anomalies seen by Planck highlight that the model should be at the very least extended, if not radically modified.
"The precise measurements of CMB temperature fluctuations achieved by Planck hint at the presence of gaps in the foundations of our understanding of cosmology," comments Tauber. "The Universe seems to be simpler, but at the same time, also weirder than we ever thought. The anomalies in the CMB are telling us something fundamental: we do not know yet what this is, but we are eager to find out," he concludes."

______________________

Lisäys: Edellä oleva esitys tietysti vastaa vain nykykosmologian omaksumaa "yhden alun" linjaa. "3. Kosmologia", jota tässä blogisarjassa on lähtökohtaisesti esitelty, ei omasta puolestaan ole samalla kannalla "maailmankaikkeuden vanhimmasta säteilystä", joka edellä lainatussa tekstissä tuodaan esille.

"Kolmannessa Kosmologiassa" ei tällaista "vanhinta säteilyä" ole erityisesti olemassakaan.

Uusi teoria lähtee siitä, että fysikaalisesti vastaavaa säteilyä on kyllä jäänteenä kaukaisten galaksien säteilystä jo sinänsä olemassa, ja että se on myös peräisin niistä äärettömän monista etäisistä, mutta jatkuvasti tapahtuvista todella valtaisista gammasäde / suihkupurkauksista, joita kvasaarit, galaksien ytimet ja mustat aukot kaiken aikaa eri osissa ääretöntä universumia prosessoivat. Kolmas Kosmologia pitää materian yleistä kiertokulkua ja niin kutsuttua "jatkuvaa luomista" eli materian kosmista uusiutumista reaalitodellisuutena, jolloin myös on olemassa "ikiaikaista säteilyä". Juuri se ilmenee kosmisessa taustasäteilyssä.

Kyse on tässä teoriassa siitä, että kaikki 'ikiaikainen' säteily on edelleen olemassa, mutta se esiintyy vain eräänlaisena reliikkinä "kosmisessa taustasäteilyssä", johon se on ajan myötä jäähtynyt. Tätä kautta se myös ylläpitää sekä vakioista valon nopeutta että myös entropian muodossa osallistuu gravitaation kumppanina materian kosmisen kiertokulun ylläpitoon, ja aineen "jälleensyntymään".

 

Valmiutta uudenlaisiin näkemyksiin?

Uusien tietojen jälkeen totean vain, että toivottavasti alkaa löytyä valmiutta myös toisenlaiseen teoreettiseen hahmotukseen ja määrittelyyn. On korkea aika alkaa irtautua vain umpikujiin ja mystiikkaan johtavista katsomuksista. On aika palata tieteelliseen asenteeseen. Nyt teoreettinen mielikuvitus ja kyky myös uudenlaisiin näkökulmiin ja toimivampaan maailmankuvaan taas punnitaan...

Edellä oleva tuore data - Planck satelliitin uusista tuloksista, sisältää muun muassa aiemmasta symmetriasta (isotropiasta) varsin paljon poikkeavaa kuvamateriaalia. Teoreettisesti; jos maailmankaikkeus siis vastaisi "alkuräjähdysoppia", sen pitäisi olla erittäin tasalaatuinen ja se merkitsisi myös, että "horisonttiongelman" kannalta, eivät eri suuntien horisontit, saisi juurikaan poiketa toisistaan. Mutta Planckin antamassa uudessa kuvassa on nähtävissä jo varsin huomattava anisotropia.. ehkä myös jonkinlaista hyvin laajaa "pyörteisyyttä"?

Tämä voi viitata mm. siihen, että "inflaatioteoria" lienee täysi turhake teorioiden joukossa.
 "Big Bang" oppi on ollut myös suurissa ongelmissa esimerkiksi galaksien "alkumuodostumiseen" liittyvien edellytysten edes jonkilaisen selityksen muotoilemisessa.

Viittaan tässä vain eräisiin tunnettuihin ongelmiin: Wikipedia, Alkuräjähdys:

"Universumin laakeus -ongelmassa kysymys kuuluu: jos maailmankaikkeus on kaareva, miksi mikään havainto ei viittaa kaarevuuteen (pallo/satula)? Periaatteessa tämä voitaisiin selittää säätämällä kosmologisissa malleissa käytetyn tiheysparametrin arvoa sopivasti mutta osoittautuu, että tämä säätö täytyisi tehdä juuri oikeaksi järjettömän suurella tarkkuudella.

Horisonttiongelma puolestaan syntyy, kun kysytään, miksi eri puolilla näkyvää maailmankaikkeutta olevat alueet ovat niin samannäköisiä vaikkei niiden välillä ole voinut (valon äärellisestä nopeudesta johtuen) tapahtua sellaista informaation siirtymistä, joka olisi voinut muokata alueet samanlaisiksi..."  (Ote Wiki-artikkelista Kosminen inflaatio)

• 5 Alkuräjähdysteorian ongelmia
  • 5.1 Horisonttiongelma
  • 5.2 Laakeus/vanhuusongelma
  • 5.3 Magneettiset monopolit
  • 5.4 Baryoniepäsymmetria
  • 5.5 Pallomaisten tähtijoukkojen ikä
  • 5.6 Pimeä aine
  • 5.7 Pimeä energia

YHTEENVETOA JA TEOREETTISEN POHDISKELUN ARVIOINTIA

"3. Kosmologian" peruslähtökohta on, että äärettömän kosmoksen olemuksen muodostavat yhtenäinen, lähes tasalaatuinen taustasäteilykenttä ja miljardien vuosien perspektiivissä itseuudistuva materia.
Aineellinen materia, joka on kaiken olemassaolon perusta ja perusehto, toimii kuitenkin välittömässä, yhteenkietoutuneessa toiminnallisessa symbioosissa ja kenttämaterian kaikinpuolisessa (ja ajoin myös luovassa) syleilyssä.

Aine on myös itse rakentunut, määrättyjen periaatteiden mukaisesti, samasta materiasta kuin kentätkin. Kenttiä on myös eri muotoihin "erikoistuneina" varsin erilaisia - kuten ainettakin - mutta perustan muodostaa cmb -taustasäteily. Tämän kosmisen säteilytaustan eri rooleja ja toiminnan tärkeitä merkityksiä on useita.

 
Cosmic microwave background radiation - Wikipedia, the free encyclopedia

 
_________________


Taustasäteilykentän yleisen lämpötilan oleellisen tärkeä tehtävä on toimia tiettynä 'jäähdyttäjänä' materialle, josta sitten tähdet ja galaksit lähtevät gravitaation vetäminä muodostumaan - säilyttäen tietyt omat "vaiheominaisuutensa" - materian kosmisen kybernetiikan omien ominaisuuksien ja lakien mukaan. Ja tätä on pidettävä sen tärkeänä perustehtävänä.

 
Toisaalta kenttien "tehtävänä" on myös ylläpitää sitä koheesiota, jonka galaktiset järjestelmät vaativat, voidakseen toimia juuri niillä tavoin, jotka me saamme havainnoissamme nähdä. 

 
Kentät ja kenttämateria osallistuu siis aineen erilaisten rakenteiden ja muotojen ohella myös gravitoivaan perustehtävään muun merkityksensä ohessa. Tämä kenttien rooli muun muassa galaksien ja galaksijoukkojen pysyvyyden ylläpitäjänä, selittää täysin luontevasti ns. viriaaliteoreeman kautta esiin nousseen "massan puutteen". (Tämä ilmenee galaksien uloimpien tähtien ja muun materian 'liian suurena' kiertonopeutena - kuten lukija ehkä muistaa.) Kyseisen nopeuden selitys kaipaa siis lisämassaa galaksien ulko-osien kiertoratojen sisäpuolelle. Mutta tätä ei ole tahtonut uusina hiukkaslajeina, tai muun ennen tuntemattoman aineksen  löytöinä, kovasta yrityksestä huolimatta, löytyä.

Tämän lisäksi, juuri kosminen taustasäteilykenttä, on informaation kannalta aivan avaininstrumentti, jotta kosminen säätely ja luova toiminta voisivat ylipäätään toimia. Kosmoksen (järjestyneeseen - lainalaiseen) olemassaolon itseään ohjaavaan 'itseohjautuvaan' - siis kyberneettiseen säätelykoneistoon, kosmoksen lainomaiseen toimintaan, sisältyy väistämättä erittäin olennaisena kyky luoda, säilyttää ja toiminnallisesti käyttää - informaatiota. Tältä alalta on alkanut jo ilmestyä myös merkittävää kirjallisuutta. Pari alaa käsittelevää tai sivuavaa - ja samalla fysikaaliseen tieteeseen sidoksissa olevaa kirjaa haluan tässä mainita. Eräs kiintoisa teos on Suomessa URSA n julkaisema John Gribbinin "Syvä yksinketaisuus". Gribbinin kirjasta ei oikeastaan ole muuta kuin myönteistä sanottavaa, mutta eräs paha "ongelma" sitä vaivaa: se on täysin sitoutunut vanhaan "alkuräjähdysoppiin". Mutta muuten siihen sisältyy todella kiintoisaa uutta tietoa.

Varsin mielenkiintoinen kirja on esimerkiksi H. C. Von Bayerin "Informaatio", joka ilmestyi suomeksi v 2005, Terra Cognitan kustantamana. Kirjassa Von Bayer käsittelee Demokritoksen atomikäsitettä ja tulee päätelmään käsitteen suuresta arvosta, sen "liiallisesta siistiydestä" pois heitettäväksi.

Hän toteaa itse atomikäsitteeseen sisältyvän suunnattoman määrän informaatiota. Tulee mieleen Oiva Ketosen vastaava lauselma suhteellisuusteoriasta, josta mainitsin 1 blogissa. Hyvän vihjeen informaation ongelman tiedostamiseen Von Bayer lainaa Feynmanilta:

 
"Kuuluisassa Lectures-kirjassaan Richard Feynman yritti rohkeasti tiivistää kaikki tieteelliset ponnistelut yhteen lauseeseen. 'Jos jonkin mullistuksen takia kaikki tieteellinen tieto olisi tuhoutuva ja se pitäisi siirtää vain yhdellä lauseella tuleville sukupolville, mikä väittämä sisältäisi eniten informaatiota pienimmässä määrässä sanoja? Uskon että se on olettamus atomeista (tai se tosiasia, että atomit ovat olemassa, miten sen nyt vain haluaa sanoa). Ne ovat pieniä hiukkasia, jotka ovat ikuisessa liikkeessä, ja ne kiinnittyvät toisiinsa, kun ne ovat lähellä toisiaan, mutta hylkivät toisiaan, kun niitä yrittää puristaa tiukasti yhteen. Tässä lauseessa, uskokaa tai älkää, on suunnaton määrä informaatiota maailmasta, jos lausetta hiukankin syventyy ajattelemaan ja käyttää myös mielikuvitustaan'.". 

________________


Lisäys: Jos edellä olevassa olisi huomioitu vielä se kehitys, jonka Epikuroksen dialektinen ajattelu lisäsi atomioppiin, se vastaisi paljolti sitä käsitystä, jonka fysiikan moderni kehitys on omaksunut kvanttiteoriassa. 

Mutta on tietysti selvää, että Epikuroksella oli kyse abstraktiosta, ja että nykyaikainen atomioppi on myös edennyt "alkeishiukkasopiksi", joka tavallaan kyllä vastaa alkuperäisten atomististen ideoiden perimmäisiä tavoitteita esittää luonnon materiaalinen perusta erityisinä "jakamattomina" aineellisina alkuperusteina. 

Kun ajatellaan Epikuroksen esittämää käsitettä (atomien ominaisuutta) deklinaatio ja sen käännöstä "syrjähdys", jonka voisi ilmaista myös poikkeaman suoraviivaisesta putoamisliikkeestä, sen voi yhdistää myös sekä pyörimisliikkeeseen että mm. Heisenbergin epätarkkuusperiaatteeseen. Ja näitä on juuri "3. Kosmologia" lähtenyt kehittelemään -- osana kosmologista kokonaisteoriaa, jonka olemus on itseohjautuvan materian kosmisessa moniportaisessa kiertokulussa, sekä sen kyberneettisessä jälleensyntymässä.

 

_________________

 

 

Dynaaminen Jaksollinen Järjestelmä - Wikipedia

Takaisin kentän ominaisuuksiin ja sen toiminnallisiin edellytyksiin

 Palaan nyt käsittelemään sitä kosmista "informaatio probleemia", josta lähdimme edellä liikkeelle, mutta en malta olla vielä ottamatta Demokritokselta esimerkkiä merkityksellisestä informaatiosta. Kun Demokritos sanoo: "Ei ole olemassa mitään muuta kuin liikkuvia atomeja ja tyhjyyttä", hän sanoo todellakin paljon. Nimittäin, kun tässä ymmärrämme "tyhjyyden" aiheenamme olevan kosmisen kybernetiikan oleelliseksi ja sisällölliseksi osaksi, olemmekin juuri tuon tyhjyyden määrittelemisen äärellä. Ja lisäksi vielä liike! Onpa todella siististi sanottuja "pikku lauseita"...

Olen jo viitannut liikkeen merkitykseen esimerkiksi "Kuun loittonemisen" ja toisaalta Einsteinin suhteellisuusteoriaan lisäämän "lambda-tekijän" kritiikin yhteydessä. 

Molemmissa tapauksissa liikkeen oleellinen merkitys aivan määrätyssä tapauksessa on varsin ilmeistä. Mutta miksi sitä ei ole teorioissa huomioitu (tai hyväksytty)? Kuten aiemmin tulin jo maininneeksi, jos Einsteinin (Newtonia seuraten) esittämä gravitaation tasapainoittava "liiketekijä" - kuuluisa Л-tekijä - olisi vain yksinkertaisesti otettu juuri siinä merkityksessä, joka sille oli teoreettisesti kaavailtu, olisi voitu säästyä  monilta murheilta. 

Jo Newtonhan kaipaili jotain "tekijää" tasapainoittamaan gravitaation yksisuuntaisen vaikutuksen sikäli, että tähtiavaruus voisi yleensä olla olemassa; siis ettei se olisi jo ajat sitten kokoontunut johonkin "yhteen pisteeseen" gravitaation vaikutuksesta. Miksi aurinkokunnan planeettaliikkeen esimerkki ei ole tutkijoille riittänyt, onko se liian yksinkertainen? Mutta niin ovat myös atomiteorian perusmääreet tosi yksinkertaiset (Feynman), mutta sisältöä löytyy vaikka millä mitalla.

Olen myös jo varsin ailkupäässä tätä kirjoitussarjaa kertonut B. Kuznetsovin kautta, että Einstein piti oleellisen tärkeänä yhtenäiseen kenttäteoriaan pääsemiseksi, että on voitava rakentaa "atomistinen kenttäteoria", jotta voidaan saada teoreettinen ymmärrys sille kuuluvalle korkealle sijalleen, johon Einstein itse pyrki, mutta jota hän ei omasta mielestään aivan kyennyt saavuttamaan. 

Itse olen harrastajana jo kauan pitänyt omituisena sitä kirjallisuudessa esiintyvää ilmiötä, että on vain korostettu Einsteinin taannoista "lambdastaan luopumista", vaikka kyse oli mielestäni vain pienestä "horjahduksesta positivismin suuntaan" siinä mielessä, että kysehän oli teoreettisesta "tarpeesta", jonka myöhemmin muka oli todettu poistuneen, koska alettiin uskoa, että maailmankaikkeus havaintojen mukaan laajenee. Tähän on nyt väistämättä lisättävä jo edellä tunnetuksi tullut oma varsin hyvin perusteltu kantani, että tämä "laajeneminen tapahtuu valossa", eikä merkitse muuta kuin, että kosmisilla etäisyyksillä tapahtuu myös säteilyenergian jäähtymistä.

Jotta saisimme laajan skaalan kosmisdynaamisesta itsesäätelystä ja sen kenttien  "kvanttikohtaisista yksityiskohdista", sekä myös kokonaisuuden dynaamiseen rakenteeseen parempaa otetta, on tietysti (ajan oloon) kyettävä "hyvin mallintamaan" ja selittämään myös kenttien laajimman skaalan muodostumisen periaatteet ja rakenne. Mutta olen jo tähän puoleen aiemmassa blogissa viitannut - ja se jääköön nyt sivuun. On kuitenkin olemassa jo nykyään melko runsaasti aineistoa ja "elementtejä", joilla voimme tarkentaa käsitystämme taustasäteilyn kvanttirakenteesta.


Kuva 3. Evääksi hieman ajatuspurtavaa.

 

... jatkuu 9. blogissa...

3. KOSMOLOGIA OSA 7

 

7. Blogi

Kentän hahmosta ja perusteista 

Kuva 1.


Einstein ja gravitaatio

Yleisen suhteellisuusteorian mukaan gravitaatio johtuu siitä, että massat kaareuttavat aika-avaruutta (ja osin myös energiat). Kuva Nasa.

Päästäksemme ajatuksissamme kenttäkäsitteen ’hahmoon’ ja olemukseen, on meidän saatava siitä oikeansuuntainen ja riittävän monipuolinen kuva. Tässä kuvassa on vielä oltava sellaisia ominaisuuksia, että voimme visualisoida sekä kentän toiminnallisia puolia (ulkoisessa toiminnassa) että myös sen omaamaa sisäistä ”itseensä verkottunutta” ja itsensä kanssa identtistä rakennetta, sen toiminnallista moninaisuutta vastaavalla tavalla – ja vieläpä sen dynaamisessa suhteessaan materiaan.

Otamme lainauksen 5. blogista (Kuznetsovilta).

”Jotta voitaisiin laatia sellainen maailmankuva, jossa peruskäsitteenä olisivat epäjatkuvan aika-avaruuden kennoissa tapahtuvat alkeishiukkasten transmutaatiot, on siirryttävä toisenlaiseen loogiseen algoritmiin, toisenlaisiin loogisiin päättelysääntöihin. Maailmankuvan muuttaminen ei merkitse nyt ainoastaan uutta liikkuvien kappaleiden kinematiikkaa, ei ainoastaan uutta geometriaa, vaan myös uutta logiikkaa. Se on vielä suurempaa ”mielettömyyttä”, vielä radikaalimpaa ja periaatteellisesti toisenlaista luopumista perinteisistä ajatusmalleista.”[i]

 
Mallien visuaaliseen hahmotukseen päästäkseen, on ensin tutkittava mitä niistä on jo nyt sanottu – ja miten niitä on eri yhteyksissä kuvailtu.

Edellä olevissa kuvissa on eräitä ”kenttäkuvauksia”, joita on esillä olevien ohella esitetty hyvinkin monenlaisia, ja liitetty jos jonkinlaisiin yhteyksiin. Mutta meitä kiinnostaa tässä erityisesti sen tyyppinen kuvailu ja visualisointi, joka antaisi helpommin mielikuvina ja malleina aiempaa parempaa hahmoa sellaiselle kentän käsitteelle, jollaista olemme jo suuntaa antavasti, myös aiemmissa yhteyksissä kaavailleet.

_______________
Kuvassa on Perseuksen galaksijoukon aaltomaista kenttärakennetta Shandra- teleskoopin kuvaamana. Siinä näkyy juuri sellaista rakennetta, jota teoriahahmottelumme on tarvinnut sen havainnollistamiseksi, mikä muodostaa se "ylimääräisen massan", josta nyt on erheellisesti päätelty se kuuluisa "pimeän materian paradoksi", josta on nyt paljon kohuttu.

Perseuksen galaksijoukon gravitoivaa aaltodynamiikkaa (MK)
Jo lähtökohtaisesti meitä kiinnostaa itse kentän dynamiikka – sen toiminnallisuus, kun se ilmenee sekä aineen muodostumisen että kaikkinaisen materian yhteisen kyberneettisen toiminnallisuuden energeettisenä perustana. Yllä olevassa kuvassa tästä on esimerkki.

Tällaisen kentän ja materian yhteisen toiminnallisen olemuksen kuvausta, ei vielä ole, joten se on tehtävä.

Tehtävänä on siis kentän mallintaminen siinä merkityksessä, jossa se toimii kosmoksen kyberneettistä kiertokulkua ohjaavana ja myös materian kosmiseen jälleensyntymään osallisena, eli näin ollen – omassa aivan oleellisessa roolissaan.

_______________

Esimerkki vallalla olevasta näkemyksestä ja esitystavasta:

Nykykäsitykset perustuvat "gravitonihiukkasten vaihtoon". Gravitonit edustavat sen kentän kvantteja, joka olettamuksen mukaan aiheuttaa gravitaation. Tästä aiheesta on seuraavassa esimerkki:


”Luonnon eriasteisia rakenneyksiköitä ovat

1. galaksijoukko
2. galaksi
3. tähtijoukko, kaksois- ja monnitähtijärjestelmä sekä aurinkokunta
4. planeetta-kuu -järjestelmä
5. tähti, planeetta, ...
6. kappale
7. molekyyli... atomi
8. ydin
9. protonit ja neutronit (baryonit)
10. kvarkit, elektronit (leptonit) ja vuorovaikutusten kantajat. 

Gravitaation aiheuttaa hiukkasten massa, jonka ajatellaan merkitsevän kykyä synnyttää ja vastaanottaa gravitoneja, painovoiman välittäjähiukkasia. Massaa on vain yhtä lajia, joten gravitaatio vaikuttaa samalla tavalla kaikkien hiukkasten välillä. Se ei neutraloidu, joten se jää ainoaksi aineellisen maailman suuria rakenteita hallitsevaksi vuorovaikutukseksi.”

Edeltävät lainaukset (luettelo ja kuvakaavio) ovat peräisin: © Jari Lavonen, Veijo Merisalo et al. www.edu.helsinki.fi .

Edellä oleva teksti kertoo miten nykyinen tiede haluaa kuvata gravitaation selitystä . Eikä se ole johtanut oikeanlaiseen ymmärrykseen. Esimerkiksi niin sanottuja gravitoneja ei ole löydetty, eikä niitä (oman käsitykseni mukaan) tulla löytämään, vaikka nyt "Higgsin hiukkasen löydöstä" on paljon juttua riittänyt. Se tie ei johda tuloksiin, koska koko selitysmalli nojaa oletuksiin, jotka eivät voi päteä.  

______________________

MITÄ OMINAISUUKSIA KENTÄLLÄ ON – JA ON TOIMIAKSEEN OLTAVA? 

Kolmannen kosmologian itseohjautuvassa ja itsensä uusintavassa – materian kosmiseen kiertoon perustuvassa mallissa, kentän toimintoja ja ominaisuuksia ovat:

Kosminen taustasäteilykenttä muodostaa laajan "kosmisen kankaan” eräänlaiset loimilangat. Tämän verkon tärkeä ominaisuus on, että se moninaisten tehtäviensä ohessa, muun muassa alentaa tähtien raaka-aineen: kaasu- ja pölypilvien sisäistä liikettä eli lämpöä, jotta gravitaatio voi saada niistä tähden syntyyn johtavan otteen. (Tähtien syntymään vaikuttavat monet muutkin seikat, kuten mm. jo syntyneiden raskaiden tähtien räjähtelyt eli supernovat, ja niiden aiheuttamat räjähdysaallot.)

Tämän gravitaation yhteispelurin roolin lisäksi universaali vakiorakenteinen säteilytausta omaa "taidon" antaa valolle sen vakionopeuden. Kun vielä lisätään, että kosmisen säteilytaustan 'vastuulla' on kosmisen informaation 'valvonta', niin että kosmisten itseohjautuvien prosessien on mahdollista toteutua lainomaisesti (vaikka sattumallakin on aina jonkinlainen jo Epikurokseen juontuva roolinsa), voidaan sanoa, että 2,7 K -asteen tausta toimii todellakin "toisena kosmisena operaattorina" - gravitaation ohella.

Kuva 4. 

___________________________

_________________________


Yllä olevan periaatekuvan tarkoitus on olla ajatuksellisena apuna sen käsiteseikan hahmottamiseksi, että entropian maksimiarvo toteutuu juuri taustasäteilyssä ilmentyvässä "entropian merenpinnassa". 

Entropian 'merenpinta' on vain - kun ajatellaan sen yhteyttä aineeseen  ja päinvastoin kuin gravitaatiolla - sen alhaisimman energian tila, johon se kaasumaista materiaa voi jäähdyttää. Gravitaaiohan taas voi riittävästi kasvettuaan tiivistyä valtavasti, jopa mustiksi aukoiksi saakka. Näin ollen entropia "auttaa" vetovoimaa sen puristustyössään.Voidaan ajatella, että myös gravitaatiolla oma merenpintansa. Tällaisesta ideasta

Niinpä on aivan aiheellista sanoa, että näissä kosmisissa toimijoissa, 'näkyvät' samat periaatteellisesti ymmärrettävät piirteet; ja ne ovat alati  jatkuvassa  dialektisessa keskinäisessä vuorovaikutussuhteessa. Juuri ne ylläpitävät ja ohjaavat kyberneettisesti vuorovaikuttaen sen kosmisen kierron, josta tässä teoreettisessa mallinnuksessa puhutaan.

Etsiessäni sopivaa analogiaa, päädyin kirjoittamaan seuraavaa: Gravitaation merenpinta, tai oikeastaan itse "meri", on eräällä tavalla myös "absoluuttinen": Vaikuttaisi siltä, että gravitaatio olisi ikään kuin 'pohjaton'. Sen olisi näin periaatteessa  mahdollista syventyä liki loputtomasti, jos vain massaa eli materiaa voisi kertyä yhteen "loputtoman paljon". Käytännössä ovat galaksien koot kuitenkin tietyn ylärajan omaavia, vaikka havaintojen ja laskelmien mukaan valtavat musta-aukko jättiläiset voivat omata massaa lähes käsittämättömiä määriä: -- jopa miljardien Aurinkojen verran.

Myös kaikenlaatuisilla mustilla aukoilla on olemuksensa mukaisesti sisäinen 'itse itseensä lukkiutuva' alimman energian tilansa, joka kuitenkin johtaa aika ajoin määrätyin edellytyksin tapahtuviin jaksollisiin purkauksiin (esimerkiksi lisämassan kertymisestä johtuen). [Vertaa Swartchildin säde].

Nämä voimallisina gammapurkauksina havainnoissa esiintyvät ilmiöt ovat suurelta osin uuden materian syntytapahtumia. On siis täysin Kolmannen Kosmologian perusteiden mukaista, että materialla on kosmoksessa oma kiertokulkunsa, jonka luonteenomaisia tapahtumia nämä galaktiset suihkupurkaukset edustavat. (Purkauksia voi analogisesti verrata vaikkapa geyshireihin tai vaikkapa vain höyrykoneen ylipaineventtiilin itseään säätävään toimintaan).



Nämä jaksollisesti latautuvat purkaukset ovat juuri niitä "luomisen purkauksia", joita tässä teoreettisessa hahmotuksessa itse pidän "kosmisen kybernetiikan" eräänä oleellisena perusteena ja jotka ovat siis tämän teorian perusperiaatteita.

Kybernetiikka – Wikipedia

Eri kokoisten "mustien aukkojen" kyseiset toiminnat ovat mitä ilmeisimmin materian määrän lisääntymisestä johtuvia dialektisia "määrän muuttumisia laaduksi", jolloin määrän riittävästi kerryttyä, se saa aikaan sellaisen laadullisen muutoksen, joka aikaansaa kosmisen uudelleenkierrätyksen perustaksi valtavan energeettisiä ja luovia ulos suuntaavia purkauksia, joka ilmiö esiintyy hyvin monenlaisissa luonnon ilmiöissä - esimerkiksi vaikkapa geyshireissä, kuten jo totesin, joskin analogia on tietenkin vain löyhä.

_______________________

Välikommentti: luonnon dialektisesta vuorovaikutuksesta

Edellä olevan dialektisen prosessin voi tavata luonnon ilmiöiden kaikilla rakennetasoilla ja mitä erilaisimmissa, mutta samalla kaikkein perustavimman laatuisissa yhteyksissä. Esimerkkejä ovat muun muassa: tähtien ydinenergian tuottoprosessit, jotka ylläpitävät niiden säteilytehon ja loiston. Jos tähti on riittävän massiivinen, se muuttaa ensin ytimensä vedyn heliumiksi ja vuorotellen ja "kuori" kerrallaan, yhä raskaammiksi ytimiksi aina hiileen saakka, jonka jälkeen voi vielä syntyä joukko 'keskiraskaita' alkuaineita aina rautaan saakka, mutta jossain tämän kehityksensä vaiheessä tähden sisäiset ominaisuudet ovat, kuumuus ja paine mukaanlukien, jo "kypsyneet" sellaiselle asteelle, että tähti räjähtää supernovana.

Supernovat sitten kylvävät näitä raskaita atomi-, pöly- ja molekyylisiä kaasuaineksia kosmiseen ympäristöön. Tässä astuu jälleen kuvaan luova vuorovaikutus ja yhteistoiminta entropian ja gravitaation kanssa. Raskaammatkin ydinainekset jäähtyvät ja päätyvät lopulta osaksi näin syntyvien uusien tähtien (plasman) ja niitä kiertävien planeettojen alkuainerakenteen perusmateriaa.

Tämä kosmisen materian rikastumisprosessi on kuitenkin selvästi kaksijakoista. Aivan kuten on olemassa hyvin eri ikäisiä tähtiä, on olemassa myös tähtien eri "sukupolvia", jotka sisältävät eri asteisesti vetyä, heliumia ja raskaampia alkuaineita. Suuri osa vanhoista "pääsarjan tähdistä" omaa paljon vähemmän raskaita alkuaineita, kuin mitä omaavat uudemmat ja vasta syntyneet kumppaninsa. Mutta tilanne ei todellisuudessa ole kuitenkaan se, että vanhimmat ja vetypitoisimmat tähdet olisivat syntyneet lähempänä sitä kuviteltua "alkuräjähdystä", jota nykykosmologia on ryhtynyt palvomaan.


Gravitaatio saa otteen vety-helium pilvistä juuri siitä syystä, että näiden materiapilvien lämpötila ajan mittaan alenee niin, – että painovoima kykenee voittamaan molekyylien liike-energian – ja alkaa vetää materiaa kokoon. 

Tällaisia tapahtumia on nähtävillä esimerkiksi Orionin tähtikuvion pilvimuodostelmissa runsain mitoin. Ja mikä parasta – ne ovat meitä melko lähellä, joten niitä on varsin helppo havaita, ja yhä parantuvin laittein seurailla niiden tapahtumia.




Kolmannen kosmologian käsitys asiasta on se, että näitä erilaisia tähtien koostumia on olemassa ja syntyy kaiken aikaa ja kaikkialla, mutta ne ovat ympäristöstään riippuvia ja paikallisesti vaihtelevia, omista "galaktisista olosuhteistaan" riippuen.  

Missä vain esiintyy aktiivisia galakseja ja kvasaareja ja syntyy siten näiden giganttisia suihkupurkauksia, siellä saavat alkunsa sekä alkuvaiheessa vetypitoisemmat pitkäikäiset tähdet että myös hieman myöhemmin raskaampia alkuaineita sisältävät tähdet.

Tämä järjestys johtuu siitä, että tähdet muodostuvat hyvinkin eri kokoisina. Ja suurimmat raskaat tähdet elävät vain lyhyen "elämän" räjähtäen piakkoin supernovina. Supernovien  jäänteistä sitten syntyykin jo "raskaammin rikastettua" uutta tähtien sukupolvea. Olen tässä sen kannalla, että nykyinen käytäntö puhua "tähtipopulaatioista" on ehkä 'hieman' liikaa värittynyt oletetun "kertasynnytyksen" vääristämän mielikuvan suuntaan.

________________


Mutta missä edellä mainittu "määrän muuttumisen laaduksi" prosessi on aivan kouriintuntuvaa, on alkuaineiden jaksollinen järjestelmä:

Mistään ei löydy sen parempaa ja täysin yksiselitteistä mallinnusta kyseessä olevasta "määrän laaduksi muuttumisen laista". Tätä tutkaillessa voi tuntea jotain älyllisen hurmoksen tapaista mielihyvää: lisääntyvät määrät ytimen protonien tai neutronien  määrissä, muuttavat atomilaadun joko kokonaan -- tai osaksi, jos on kyse vain isotoopeista. Samoin käy tutkailtaessa elektroneja ja niiden määriä atomeissa! Mutta elektronit ovat jopa aivan oleellisessa roolissa, kun puhutaan aineen molekyyleistä ja siirrytään kemian puolelle.

Dynaaminen Jaksollinen Järjestelmä - Wikipedia

 

Universumissa ei ole olemassa mitään todellista aineen ja antiaineen välistä epäsuhtaa

On kyse vain siitä, että uutta ainetta syntyy jatkuvasti galaktisissa prosesseissa ja jo olemassaoleva materia muokkaa uuden materian "itsensä kaltaiseksi". Nurinpäin ei rakennu pysyviä atomeja, koska sellainen tuhoutuu jo välittömästi "synnyttyään". On siis olemassa vain ainetta -- ja antiaine on laboratorioleikittelyä (sinänsä mielenkiintoista), mutta se ei omaa mitään syvempää merkitystä. E-hiukkaset ovat katoamattomia jo sinänsä; niitä on eri "merkkisinä" yhtä paljon; ja ne voivat muuttua toisikseen. Tämän jo  näiden blogien piirroksistakin voi hyvin päätellä, kun niihin hieman perehtyy.

Ytimien kannalta on niin, että elektroneja on periaatteessa atomia kohti aivan sama määrä kuin positronejakin. Ja tämä merkitsee sitä, että mitään "aine-antiaine epäsuhtaa" ei todellisuudessa maailmankaikkeudessa ole.

Kun protoni muodostuu 2 positronista ja 1 elektronista, niin neutraalissa vedyssä onkin sitten "pari" ytimeen sidotulle elektronille. Neutroneissa on tämä parillisuus jo toteutunut itse ytimen tasolla: ja näin huomataan, että kokonaisuus on tasapainossa; e-hiukkasia on juuri yhtä paljon sekä + että - laatuisena.  (Jos tämä tasapaino ei täysin toteudu, ovat aineet radioaktiivisesti epätasapainossa -- ja tulevat palauttamaan oman tasapainonsa joko hajoamalla ja säteilemällä -- tai vain säteilemällä eli poistamalla itsessään olevan epätasapainon syyn, jos  elektroneja ei ole siepattavissa ympäristöstä).

____________________




Kuva 5. Kvanttiolioiden dynaaminen hahmo-rakenne

ominaisuudet.

__________________________

KENTÄN DYNAAMISESTA RAKENTEESTA JA LUONTEESTA

 

Valon ja säteilyn topologiset kudokset -- eli kosmisen taustasäteilyn ylläpitämän "vaahtoverkon" rakenne

Nyt olisi paikallaan vähän tiivistäen todeta mitä oleellista - ja mitä uutta - voimme sanoa kentän pienimmän (ja ehkä myös suurimman?) kvanttitason rakenteesta, sekä siihen liittyvästä materian rakentumisen alkeistason olioiden määritteistä, ja näiden olioiden luonteesta.

Liitän oheen Raimo Lehden artikkelin n. vuodelta 1999-2000 suomalaisesta akateemisesta verkkojulkaisusta "Tieteessä Tapahtuu". Artikkelin otsikko on "Paikka suhteellisuusteoriassa ja kosmologiassa".  Tein sen julkaisemisen aikoihin artikkelin innoittamana eräänlaisen vastaus / täydennys artikkelin, jonka lähetin tuolloin Raimo Lehdelle, kysyen hänen kantaansa oman tekstini mahdollisesta julkaisemisesta. Hän vastasi, että minun kannattaisi ehkä julkaista kyseessä oleva tekstini ("Kosmologian peruskysymyksistä", mk) fyysikkoseuran "Arkhimedes"- lehdessä, jota en kuitenkaan silloin tehnyt. Ja asia unohtui pöytälaatikkooni.

Tämä professori Lehden artikkeli oli sikäli erityisen mielenkiintoinen, että siinä hän toi selvästi esiin sen tieteellisen ristiriidan ja 'kummajaisen', joka on monia fysiikan harrastajia jo jopa yli 120 vuotta vaivannut, nimittäin, että: Vaikka Michelsonin aikanaan 1880-luvulla suorittamat tarkkuusmittaukset eivät saaneet mitattua maapallon nopeutta suhteessa silloin oletettuun eetteriin, niin mihin ihmeeseen on jäänyt se ilouutinen, että nyt se sitten on onnistunut, ja että siis Maan nopeus yhtenäiseen kosmisen taustasäteilyn kenttään, vastaa juuri sitä tulosta, jota jo tuolloin oli kaivattu.  
Mikä siinä on, että aikaisempia virheitä tai puutteellisia ja silloisista olosuhteista tai vaillinaisesta teknologiasta seuranneita negatiivisia tuloksia, ei ole kiireellä lähdetty oikaisemaan, vaan ikään kuin hyssytellen on vain vaieten annettu olla?

Erityisesti kiinnitin aikanaan huomioni Lehden hauskaan sanontaan: "maapallon liikkeen salauksesta" ja sen nykyaikaisesta 'purkautumisesta'. "Liikkeen salaus", bravo!


Linkki Raimo Lehden mainittuun artikkeliin:

LEHTI Paikka suht 



Mutta, kuten edellä totesin, olisi tarkoitus määrittää ja selventää visuaalista ja intuitiivista näkemystä gravitaatiokentästä - ja samalla agendalla siis kosmisen säteilytaustan antaman perustietouden valossa - ja sen pohjalta, sitä universaalista taustakenttää, joka meillä näissä pohdiskeluissamme on pohjana ja jopa intuitionkin avaajana..

Siis - kun olemme jo omakseneet yleiskuvan "entropian merenpinnasta" ja kun vielä olemme samalla tiedostaneet kosmisen taustasäteilykentän substanssiluonteen. Olemme näin tiedostaneet sen sellaisena valon ja materian 'ontologisena toimikenttänä', joka toisaalta ylläpitää mm. valon nopeuden vakion c, että toisaalta toimii myös kaikkinaisen gravitaation ja entropian "voimavaikutusten" - ja niiden purkautumisen välittäjänä; niin voimme näin myös ajatuksissamme hahmottaa, että tällaisella "merenpinnalla" on allaan tietysti myös jonkinlainen 'syvyytensä'. Ja vielä, että 'merenpinta' on juurikin jonkinlainen "pinta", jonka yläpuolella on analogisesti oltava "jonkinlainen ilmakehä".

Tällainen kuva on itselleni pohdintojeni tuloksena syntynyt: Taustasäteilyn merenpinnan tason  yläpuolella, siis mikroaaltoja pitempien radioaaltojen alueella, vallitsee tilanne, jossa radioaallot voivat toimia "mikroaaltojen merenpinnan luomaan rakenteeseen nojaten", ja saada tästä tarkasta ja vakioisesta merenpinnasta ikään kuin tarkan perustan, jonka perusoliot antavat mahdollisuuden erilaisin yhdistelmin ja integraalein ylläpitää myös radioalueen aalto-olioita, jotta kosmisen kybernetiikan kaikki osa-alueet voisivat tulla täysin hyödynnetyiksi - ja informaatio voisi täten absoluuttisesti säilyä. Kosmisen taustasäteilyn "perusvaahtorakenne" antaa siis pohjan myös radioaaltojen omaa aaltopituutta vastaavaan "karheampaan vaahtorakenteeseen".

___________________

Totean tässä välissä, että tähtien syntymisen astrofysikaalinen prosessointi tapahtuu reaalisissa kosmisissa olosuhteissa, eli että tähdet, kulkiessaan galaktisilla radoillaan, kohtaavat galakseissa runsaana esiintyvän kaasun ja pölyn, luoden kehkeytymisessään ympärilleen eräänlaisen "tunnelin". Tämä 'kertymätunneli' on ilmaus siitä, että 'tähtialkio' on tässä vaiheessaan jo alkanut kokoon vetäytyvän vaiheensa, josta on jo puhuttu. Lopputuloksena tähdestä tulee sitten sen mukainen kooltaan ja rakenteeltaan, millaisessa pöly- ja kaasuympäristössä se on 'massansa kerännyt', koska tuo pöly-ympäristö voi varsin paljonkin vaihdella eri tapauksissa. (Tästä on esimerkiksi Fred Hoylen kirjassa "Maailmankaukkeuden kehitys", alkulause päivätty vuonna 1950).

Mutta, kuten olemme jo pohdiskelleet: aivan alun alkaen, tarvitaan sitä kosmista jäähtymistä (nopeuden hidastumista), jonka entropia antaa gravitaatiolle, että tuo kokoon vetäytymisen ja muodostumisen prosessi pääsee yleensä alulleen.

___________________


Kuten jo 1970-80 luvuilla esitettiin, laajassa galaksiavaruudessa saattaa olla valtavat mittasuhteet omaavia ns. "kosmisia jänteitä". Nämä 'kenttäoliot' sopisivat nyt tässä esitettävään uudenlaiseen teoriaan aivan mainiosti. Ne voivat olla samalla esimerkki niistä 'kentän rakenteista', jotka tässä teoriassa osallistuvat oleellisesti sekä itse gravitaation vaikutuksen että juuri niin kutsutun "kateissa olevan" pimeän massan olemuksen ja selitystä kaipaavan 'toiminnallisen roolin' kuvailuun. 

Niin kuin jo blogissa 2. määriteltiin, rakentuu tämän teorian aineellinen materia aivan samoista perushiukkasista kuin itse - nyt puheena oleva - kenttäkin. Määrittelimme aiemmissa esityksissä, että fotonit, jotka ovat myös taustasäteilykentän perusolioita (n. 3 K mikroaalto lämpöön jäähtyneinä), ovat olemukseltaan tavallaan "kahden eri merkkisen elektronin" yhteenliittymiä. Ja näin olemme ne mallintaneet myös yllä olevassa kuvassa (Kuva 5.).

Näistä "e-kvarkeista", siis elektroneista ja positroneista rakentuu sitten, niiden saatua oman protonirakenteensa galaksien ytimien ja kvasaarien giganttisissa luovissa purkauksissa, se rikas aineellinen maailma, jonka parhaiten ympäriltämme tunnemme, mutta jonka rakenteen muodostaa universaalissa kosmoksessa pääosin n. 75 % vety ja n. 25% He, helium.

___________________


Kuten olen jo aiemmissa blogeissa korostanut ja tuonut esille, on suurella todennäköisyydellä odotettavissa, että "pimeän massan ongelmaan" tullaan saamaan aivan luontevat ja loogisesti hyvin perustellut, sekä aitojen fysikaalisten periaatteiden mukaiset, ja siten myös validit, uudet toiminnalliset malliratkaisut. Alla oleva tuore kuva antaa jo konkrettisia viitteitä tähän suuntaan. (Mutta vain ehkä?).

Kuva 6.

 Space Images: Dark Energy and Gravity: Yin and Yang of the Universe (Artist's Concept) - NASA Jet Propulsion Laboratory

Materian symmetria ja niin kutsuttu "antimaterian epäsymmetrisyyden" probleema

Se on jo melko hyvin tunnettua, että raskaammat alkuaineet syntyvät tähtien ydinprosesseissa. Ja kaikkein raskaimmat, joita myös Maassa esiintyy, ovat syntyneet raskaiden tähtien niin kutsutuissa supernovaräjähdyksissä. Samoin jo melko hyvin ymmärretään päinvastaisetkin prosessit: erilaiset energian vapauttamiset tai sitoutumiset suuren kuumuuden tai paineen ym. vaikutuksesta, kuten tiedämme ydinvoimaloista tai vastaavasti ydinräjähdyksistä. (Ei ole täysin selvitetty kaikkein raskaimpien osalta!).

Tunnetaan myös "annihilaatio", joka tarkoittaa materian alkeisosien täydellistä säteilyksi muuttumista, mikäli edellytykset sattuvat kohdalleen: materian vastahiukkaset esimerkiksi elektronit ja positronit tai vaikka itse antiaine ja aine kohdatessaan tuhoavat toisensa aineena ja muuttuvat näin kokonaan säteilyksi - säteilyenergiaksi - siis kenttäaineeksi.

Tässä on kuitenkin nykyteoria katsonut olevan merkittävän probleemin: Kun on oletettu, että kaikki aine olisi joskus syntynyt likimain "kerrallaan", niin sitten on ihmetelty miksi kuitenkin on olemassa vain ainetta? Miksi ei ole vastaavasti antiaineesta syntyneitä aineellisia kappaleita tai maailmoja?

Tähän on nykytiede keksinyt ad hoc selityksen: tarvitaan (= on olemassa) "symmetriarikko", joka tarkoittaa, että:

(Wikipedia)  CP-symmetrian rikkoutuminen on yksi ns. Saharovin ehdoista sille, että varhaisen maailmankaikkeuden hiukkasreaktioissa aine ja antiaine eivät olisi tuhonneet toisiaan täysin, vaan jäljelle voisi jäädä ainetta. Kvarkkien heikoissa vuorovaikutuksissa havaittu CP-rikko näyttäisi kuitenkin olevan liian vähäinen selittämään maailmankaikkeudessa olevan aineen määrän^[1]. CERNin LHCb-kokeen on tarkoitus tutkia reaktioita, joissa voisi näkyä standardimallin ulkopuolisten hiukkasten aiheuttamaa CP-symmetrian rikkoutumista.

(Itse koko käsite "symmetriarikko" on 'ad hoc' - pseudotiedettä, joka ei tosiasiassa perustu muuhun, kuin aivan samaan selityskyvyttömyyteen, josta ovat poikineet sekä valon kosmisen punasiirtymän 'epäselitys', että itse alkuräjähdys ideologia, joka on juuri se, joka vaatii 'selittämään' aivan tuulesta temmatun "symmetriarikon".)

Mutta tässä teoriassa eivät "varauksen kääntö c"-- "peilisymmetria p" tai niin sanottu "ajankääntösymmetria t", näyttele mitenkään sellaista ratkaisevaa osaa, kuin mitä niiden merkityksestä ja merkillisestä "spontaanista symmetriarikosta", on nykyteorioissa haluttu jotenkin perin mystifioivasti antaa ymmärtää, joka ei mielestäni ole tieteen arvolle sopivaa.

Koko symmetririkko-käsite on vain ilmaus siitä neuvottomuudesta, jonka valtaan tieteen tekijöiden valtavirta tällä tärkeällä alalla on joutunut. Tämän 'neuvottomuuden' vahvana perussyynä on mitä ilmeisimmin: perusteorian eli "alkuräjähdyskosmologian" tieteeseen tuoma, ja sen tasoa (valitettavasti) alentava perusvaikutus.

Nyt esitettävässä "Kolmannessa kosmologiassa" ei mitään tällaista "symmetriarikkoa" edes tarvita. Tämän teorioinnin peruslähtökohtana on sellainen materian perusrakenteen yleinen malli, jossa tarvitaan ainoastaan yhdenlaisia perushiukkasia (e-olioita), joista universumin koko rikas, mutta perusrakenteensa lähtökohdissa yksinkertainen materian alkuainenkoostumus rakentuu, laajan ja itseohjautuvan galaktisen kierrätysprosessoinnin luonnostaan omaaman dynaamisen logiikan "kyberneettisellä menetelmällä".

Kolmannen kosmologian säiemateria omaa sellaisen aktuaalisen symmetrian, että tämä toteutuu jo e-hiukkasten jatkuvasti toisiaan täydentävän "itserakentumisen" luonnollisen ja itseohjautuvan kosmisen kybernetiikan toimesta. Se rakentuu siten oleellisesti perustaville "materian ja energian säilyvyyden" universaaleille perusperiaatteille. Mutta asioiden täysi ymmärtäminen edellyttää, että omaksutaan uuden tyyppinen (joskin jo vanhastaan varsin tunnettu) -- dialektinen, luonnon faktojen tarkastelutapa.

Universaalisesti katsoen, ei ole olemassa mitään tarvetta keinotekoisille selityksille oletetun - aineen ja antiaineen tasapainon - oletetulle puuttumiselle.

Kun materian rakentuminen selitetään Kolmannen kosmologian mukaan, niin käy heti alkuun selväksi, että mitään aineen ja antiaineen epäsymmetriaa ei ole.


Aineellinen materia on jo luonnostaan järjestynyt niin, että se aivan omaehtoisesti ja itse itseään ohjaten, muodostaa muun muassa oman 'sähköisen tasapainonsa'.

Kun protoni syntyy, se rakentuu, kuten olen jo aiemmin muun muassa piirroksin esittänyt, kahdesta yhtyneestä positronista jotka lukkiutuvat toisiinsa 'kaksosena' ja sitoutuvat pysyvästi sitoutuessaan vielä suurenegiaa omaavan sopivan elektronin kanssa, tuon energisen elektronin saadessa ne lukkiutumaan näin toisiinsa. Näin on syntynyt protoni.

Ja, kuten 2. ja 3. blogissa ym. olemme jo nähneet, voi tämä protoni sitoa vielä (lisäksi) itseensä elektronin, joko niin, että se sitoutuu itse ytimeen, jolloin se on nimitykseltään neutroni, tai niin, että elektroni sitoutuu vain löyhemmin protonin ympäristöön, jolloin muodostuu ns. neutraalia vetyä, H.


Tässä en suinkaan ole esittänyt väitettä, että antimateriaa ei ollenkaan olisi - tai sitä ei voisi tietyin ehdoin valmistaa. Tietenkin voi - ja näin jo tehdään melkoisissa mitoissa erilaisissa hiukkaskiihdyttimissä ympäri maailmaa. 

Mutta sellainen käsitys, että äärettömään ja ikiaikaiseen kaikkeuteen pitäisi muka jostain "enneltamäärätystä" syystä syntyä tasapainoisesti sekä ainetta että "antiainetta", sellainen perustuu vain kuvitteeliseen väärinymmärrykseen. Sen sijaan aineen rakenneosia, e-hiukkasia, kyllä syntynee tasaisesti sekä + että - muodoissaan (!). Yleiseti ottaen luonnossa vallitsee niin muodoin myös niin kutsuttu kiraalinen symmetria, joka heijastuu myös sitten kemialliseen "kätisyyteen" niin, että yleensä molekyylejä syntyy yhtä paljon sekä oikea että vasenkätisinä. Tästä on olemassa yksittäisiä poikkeamia, joka ilmenee esimerkiksi eräiden kemiallisten sokerien polarisaatiossa.

Mutta tarkkaavainen lukija on varmaan jo huomannut, että esimerkiksi elektroni muuttuu positroniksi hyvin yksinkertaisella tavalla: se vain kääntyy ympäri "kentässä" eli vaihtaa kentän suuntaa, jolloin sen etumerkki vaihtuu. (Tähän liittynee sekin valosähköiseen ilmiön erikoisuus, jota olen joskus pohdiskellut, nimittäin: kun valon fotonit 'leikkautuvat' valokennoissa elektroneiksi, mihin joutuvat 'positronit', jotka 'jäivät jäljelle'? Ne vain ilmeisesti kääntyvät kentässä 'oikeinpäin', eikä asiassa mitään ongelmaa sitten enää olekaan).

Kun ei ole ollut mitään "ainutkertaista alkuräjähdystä", uusi tai uudelleen kierrättetty vety syntyy yksinkertaisesti "valmiiseen maailmaan", jossa jo on ikiaikaisesti vallinnutkin juuri aineen olemassaolo - eikä "antiainetta" voi pysyvästi syntyä maailmaan, joka muodostuu jo aineesta. Jos, tai kun tällaisia 'antipartikkeleita' syntyneekin hetkellisesti luomisen purkauksissa, niin ne tulevat saman tien tuhotuiksi, eikä niistä voi kehittyä itsenäisä atomeja - puhumattakaan nyt kokonaisista maailmoista.

Korostan siis vielä: ei ole olemassa tarvetta"symmetriarikoille" yms. ad hoc keksinnöille, koska e-hiukkastasolla, josta materia rakentuu, on jo luonnostaan kaiken aikaa olemassa juuri kaivatun kaltainen tasapaino: positroneja ja elektroneja on yhtä paljon!

 

Koska tämä, blogi 7. on jo saavuttanut oman mittansa, jatkamme blogissa 8.

 

..jatkuu blogissa 8.