8. Blogi
Kaikkeuden kyberneettinen koneisto
Materian ja kentän luova dialektiikka
Kun edellisessä (7.) blogissa tarkastelimme kentän toiminnallista olemusta, ja siihen kosmisen kybernetiikan sisäisen dynamiikan kautta liittyviä erityisiä hahmotuksia ja esimerkkejä, sen verkkomainen kudos jäi varsin hataraksi ja puutteelliseksi. Siispä tätä kuvaa on seuraavaksi saatava kirkastettua – ja saatava oleellinen esiin moninaisuuden takaa.
Eräiden kentän ominaisuuksien tarkastelua
Wikipedian auringonpilkkujen kehitystä koskevan artikkelin mukaan:
”Auringon erilainen pyöriminen eri leveysasteilla, differentiaalirotaatio, venyttää magneettiset voimaviivat ensin V:n muotoisiksi siten, että V:n kärki osoittaa päiväntasaajalla Auringon pyörimissuuntaan. Magneettikenttä "jäätyy" kiinni aurinkoaineeseen. V:n kärki venyy pitkäksi sormea muistuttavaksi kärjeksi. Näin aluksi suorat magneettikentän viivat muistuttavat lopulta spiraaleja, jotka peittävät Auringon pintaa. Aluksi päiväntasaajaa vastaan pystysuorat voimaviivat muuttuvat lähes vaakasuoriksi viivojen venyessä differentiaalirotaation takia. Auringon edelleen pyöriessä kentän voimaviivat lähestyvät toisiaan. Magneettikentän viivojen tihentyminen vahvistaa magneettikenttää.
Auringon pinnan alle syntyy kenttäviivojen tihentyessä putkimaisia tai lankamaisia magneettikenttärakenteita, joita syntyy ja kuolee jatkuvasti. Magneettiputki pyrkii kyllin vahvistuttuaan nousemaan Auringon sisuksista pintaa kohti, koska sen sisäinen magneettikenttä harventaa siinä olevaa kaasua. Joillain alueilla käy niin, että monia pystysuoria lankamaisia kenttiä kietoutuu yhteen, jolloin syntyy köyttä muistuttava, pitkäikäinen rakenne, auringonpilkku. (...).”
Edellä oleva kuvaus ehkä auttaa ymmärtämään myös niin sanottujen protuberanssien ja yleisemmin auringonpurkausten syitä ja fysiikkaa.
Edellä oleva kuvaus ehkä auttaa ymmärtämään myös niin sanottujen protuberanssien ja yleisemmin auringonpurkausten syitä ja fysiikkaa.
Uusi selitys Kuun loittonemiselle Maasta:
Rotaation vaikutuksista gravitaatioon - ja siten myös kenttiin
Maan oman vuorokausirotaation hidastumisen selitys (eli päivän vähittäinen piteneminen n. 2,4 s vuosisadassa) on varhaisemman tutkielmani mukaan siinä tilassa, että voin sanoa, että Kuun vähittäisen loittonemisen selitystä ei ole osattu tehdä fysikaalisin perustein.
Kyse on siitä, että samalla kun Maan pyörimisnopeus hidastuu "vuorovesikitkan" takia, Kuu samaan aikaan – ja vastaavasti – loittonee ulommaksi radallaan. Vuorovesikitka syntyy valtamerien vuorovesien energian Maan pyörimistä jarruttavasta vaikutuksesta.
Kyse on siitä, että samalla kun Maan pyörimisnopeus hidastuu "vuorovesikitkan" takia, Kuu samaan aikaan – ja vastaavasti – loittonee ulommaksi radallaan. Vuorovesikitka syntyy valtamerien vuorovesien energian Maan pyörimistä jarruttavasta vaikutuksesta.
Alan kirjallisuus on halunnut selittää tämän esimerkiksi niin, että: Kuu saisi ”jostain” jonkinlaista ”lisänopeutta”, jonka johdosta se sitten loittonisi ulommalle radalleen. Tässä on paha ristiriita! Mistä tällainen ’lisänopeus’ voisi muka olla peräisin? (Ikiliikkujaselityksiä ei oteta huomioon!).
Oma selitykseni on, että Maan kokonaisgravitaatio heikkenee sen rotaation jarruuntumisen johdosta. Ja juuri tämä on se syy, miksi Kuu loitontuu Maasta. Eli siis: Gravitaatiolla on olemassa ”lisäkomponentti”, joka johtuu pyörimisestä lähtöisin olevan liike-energian osallistumisesta massan muodostukseen. Niinpä yleistäen: Jos siis kappaleiden välinen gravitoiva vaikutus pienenee, niin se näkyy muun muassa gravitoivien kappaleiden välisen etäisyyden kasvuna.
Väitän siis, että pyörivän kappaleen gravitaatio on suurempaa kuin pyörimättömän. (On tietysti huomattava, että kaikki "liike ja lepo" on suhteellista). Mutta Kosmisen Kybernetiikan eli ”Kolmannen kosmologian” peruslauseisiin kuuluu, että pyörivällä massalla, kentät tähän mukaan lukien, on suurempi gravitoiva vaikutus kuin niin kutsutulla "levossa olevalla". Edellä sanottu on sopusoinnussa uuden teoreettisen gravitaatiokäsityksen syyperäisen selityksen periaatteiden kanssa.
_____
Asiaa on jo käsitelty alustavasti 3. blogissa, ekvivalenssiperiaatteen yhteydessä. Sen lisäksi mitä siitä on jo sanottu, on todettava vielä, että kappaleen rotaatiota on verrattava aineen sisäisen rakenteen energiaan ja siten sen - pienimpien - osien sisäiseen liikkeeseen, joka on niille tyypillistä ja muodostaa gravitaatiovoiman "sisäisen perusperiaatteen". Asiaan on kiinnittänyt jo aikanaan huomiota myös Albert Einstein. Hän kiinnitti tuohon ilmiöön huomiota jo varhaisessa tutkielmassaan "molekyylien sisäisestä rotaatiosta" mm. Brownin liikettä koskevassa tutkielmassaan.
https://mikalogia.blogspot.com/2013_02_22_archive.html
Samalla voin ”mainostaa”, että tietämäni mukaan ei, omaa teoriaani lukuun ottamatta, ole olemassa mitään kunnon selitystä planeettakuntien, tai galaksien, asettumisesta samaan, niin kutsuttuun ekliptikan tasoon, joka on niin tyypillinen ja lainomainen materian kosmisen järjestäytymisen tapa universumissa. (Matemaattisia malleja on kyllä esitetty, mutta niiden "fysikaalinen perusta" on jäänyt aina hämäräksi, vähän samoin kuin Newtonin g-teoriankin). Tätä tosiseikkaa, että pyörivät järjestelmät muodostavat litistyneitä kiekkomaisia muotoja, ei ole aiemmin saatu yksiselitteisellä tavallä selitettyä. Ja tätä asiain tilaa on kutsuttu "ekliptikan ongelmaksi".
Kolmannen Kosmologian vahvuuksiin kuuluu, että "vapaan" materian lainomainen järjestyminen kiekkomaisiin muotoihin, on seurausta juuri teorian perusteista, joiden mukaan jo materian perusolioiden kvanttitason gravitoiva vaikutus (pseudopallorakenne) toimii sellaisena perusteena, joka jo toiminnallisesti omaa tällaisen funktion, joka voi lähes loputtomasti kasautua äärettömän avaruuden mitä erilaisimmissa kosmisissa järjestemissä, sen erilaisilla tasoilla.
Edellä kuvattuun 'lainomaisuuteen' sisältyy myös jo aiemmin esille noussut hypoteesimme, että kenttävaikutusten kertautuminen galaktisissa rakenteissa on hyvin todennäköinen selittäjä sille "ylimääräiselle massalle", jota esimerkiksi galaksien ulko-osien tähtimaterian "liiallinen" nopeus haastaa selittämään. On varmaan paljon muitakin tekijöitä, joita ei vielä ole hyvin kaukaisista kohteista pystytty varmuudella havaitsemaan, mutta on hyvin luultavaa, että kun kaikki tällaiset eri osavaikutukset lasketaan yhteen - ottaen kenttien rotaation huomioon - päästään jopa varsin tyydyttävään kyseessä olevan arvoituksen selitykseen.
_____
Asiaa on jo käsitelty alustavasti 3. blogissa, ekvivalenssiperiaatteen yhteydessä. Sen lisäksi mitä siitä on jo sanottu, on todettava vielä, että kappaleen rotaatiota on verrattava aineen sisäisen rakenteen energiaan ja siten sen - pienimpien - osien sisäiseen liikkeeseen, joka on niille tyypillistä ja muodostaa gravitaatiovoiman "sisäisen perusperiaatteen". Asiaan on kiinnittänyt jo aikanaan huomiota myös Albert Einstein. Hän kiinnitti tuohon ilmiöön huomiota jo varhaisessa tutkielmassaan "molekyylien sisäisestä rotaatiosta" mm. Brownin liikettä koskevassa tutkielmassaan.
https://mikalogia.blogspot.com/2013_02_22_archive.html
____
Ekliptikan probleema
Samalla voin ”mainostaa”, että tietämäni mukaan ei, omaa teoriaani lukuun ottamatta, ole olemassa mitään kunnon selitystä planeettakuntien, tai galaksien, asettumisesta samaan, niin kutsuttuun ekliptikan tasoon, joka on niin tyypillinen ja lainomainen materian kosmisen järjestäytymisen tapa universumissa. (Matemaattisia malleja on kyllä esitetty, mutta niiden "fysikaalinen perusta" on jäänyt aina hämäräksi, vähän samoin kuin Newtonin g-teoriankin). Tätä tosiseikkaa, että pyörivät järjestelmät muodostavat litistyneitä kiekkomaisia muotoja, ei ole aiemmin saatu yksiselitteisellä tavallä selitettyä. Ja tätä asiain tilaa on kutsuttu "ekliptikan ongelmaksi".
Kolmannen Kosmologian vahvuuksiin kuuluu, että "vapaan" materian lainomainen järjestyminen kiekkomaisiin muotoihin, on seurausta juuri teorian perusteista, joiden mukaan jo materian perusolioiden kvanttitason gravitoiva vaikutus (pseudopallorakenne) toimii sellaisena perusteena, joka jo toiminnallisesti omaa tällaisen funktion, joka voi lähes loputtomasti kasautua äärettömän avaruuden mitä erilaisimmissa kosmisissa järjestemissä, sen erilaisilla tasoilla.
Edellä kuvattuun 'lainomaisuuteen' sisältyy myös jo aiemmin esille noussut hypoteesimme, että kenttävaikutusten kertautuminen galaktisissa rakenteissa on hyvin todennäköinen selittäjä sille "ylimääräiselle massalle", jota esimerkiksi galaksien ulko-osien tähtimaterian "liiallinen" nopeus haastaa selittämään. On varmaan paljon muitakin tekijöitä, joita ei vielä ole hyvin kaukaisista kohteista pystytty varmuudella havaitsemaan, mutta on hyvin luultavaa, että kun kaikki tällaiset eri osavaikutukset lasketaan yhteen - ottaen kenttien rotaation huomioon - päästään jopa varsin tyydyttävään kyseessä olevan arvoituksen selitykseen.
Kuva 1.
_________________
Kun aikanaan muutamia vuosia sitten pohdiskelin ja etsin edellä esitettyä ratkaisua, pohdin samassa yhteydessä, että jos Kuun etääntymisen selitys on tuo, jonka edellä esitin, niin tästä on johdettavissa myös seuraava teesi.
Teesi: Maan gravitoivan vaikutuksen heikentymisen aikojen kuluessa, on siten täytynyt aiemmin merkitä asiain tilaa, että Maa on itsekin loitontunut radallaan Auringosta. Ja, kun tähän liitetään vielä huomio siitä, että samoin myös Auringon rotaatio on hiipunut ajan mittaan, niin näistä seikoista on helposti pääteltävissä, että joskus 1-2 miljardia vuotta sitten, ovat Maan olosuhteet (geologisesti havaitut ilmasto-olot), olleet huomattavasti nykyistä lämpimämmät. Maa on saanut paljonkin enemmän lämpö- ja muuta säteilyä osakseen. (Kun Maa on sijainnut nykyistä lähempänä Aurinkoa!).
On kiintoisaa, että: jos Maan vetovoima on jo hyvin pitkien aikojen kuluessa heikentynyt tietystä – nykyistä melkoisesti suuremmasta tasosta – niin on ilmeistä, että tällä perusteella voidaan selittää myös monia aikaisemmin ihmetyttäneitä (tai vaikeasti selitettäviä) seikkoja itse Maan varhaisvaiheista.
Tästä voinee saada myös joitain uusia ideoita mm. eläinlajien kehityksen joihinkin piirteisiin, kuten kääpiö- tai jättiläiskasvuun? Yhtä kaikki, on kuitenkin mahdollista pohtia koko Maan ilmastohistoriaa melkoisen uusista näkökulmista – tähän mukaan lukien myös jääkaudet jne.
_____________________
Välipalaksi Planck satelliitin uusia tuloksia URSA:n linkistä:
"Teoriat eivät selitä Planckin kaikkia suuren mittakaavan havaintoja
21.03.2013Sakari Nummila
"Planckin havaitsema Kosminen taustasäteily. Kuva ESA
Planck on koonnut tarkimman koskaan luodun kartan niin sanotusta kosmisesta taustasäteilystä. Kyseinen säteily on jäänne alkuräjähdyksestä.
Vaikka suurin osa tänään julkistetuista tuloksista vastaa nykyisin vallalla olevia teorioita, joukossa oli myös yksityiskohtia, jotka haastavat nykykäsityksemme maailmankaikkeudesta.
Viereinen kuva esittää eurooppalaisen Planck-satelliitin tekemiä havaintoja säteilystä, joka lähti matkalle kun maailmankaikkeus oli vain 380 000 vuoden ikäinen. Kyseinen valo on vanhinta mitä maailmankaikkeudesta löytyy, sillä aina siihen asti universumi oli 2 700 celsiusasteista kuumaa hiukkaspuuroa, joka esti valon etenemisen. Valo oli vapaa vasta kun universumi oli jäähtynyt niin paljon, että elektronit ja protonit pystyivät yhdistymään vedyksi.
Vaikka kartta on hämmästyttävän yhtenevä kosmologien ennusteiden kanssa, suuressa mittakaavassa tulokset eivät täysin vastaa oletettua.
Kummallisuuksien selittäminen on vielä pitkälti spekulaatiota, mutta tutkijoiden mukaan Planckin tuloksissa saattaisi näkyä muun muassa todisteita syklisestä kosmoksesta ja tietoa omaa maailmankaikkeuttamme mahdollisesti edeltäneestä universumista (tuloksista lisää Tähdet ja avaruus -lehdessä 3/2013)."
Aiheesta lisää ESA (englanniksi)
Kuva 2. Tässä on kuva Planckin uusista löydöistä:
Revealing the Cosmic Microwave Background with Planck
Planck's new cosmic recipe
Planck’s anomalous sky: the hemispheric asymmetry and the cold spot. Credit: ESA and the Planck Collaboration
"The anomalies indicate that something might be missing from our current understanding of the Universe. We need to find a model where these peculiar traits are no longer anomalies but features predicted by the model itself," he adds.
One of the possible ways to explain the anomalies present in the large-scale pattern of the CMB invites cosmologists to reexamine one of the pillar assumptions of the standard model – isotropy. An existing theoretical framework that describes such a Universe is known as Bianchi models. If the fabric of the cosmos is not isotropic on scales so large that extend beyond the horizon of the 'patch' of the Universe that we can access with observations, its global geometry would be rather complex: this could force bundles of light rays into highly intricate paths where they would be significantly focussed. As CMB photons have travelled across the Universe for most of its history, they might have experienced this effect, resulting in the anomalous pattern of the CMB observed across the sky.
"When we take into account the large-scale anisotropy described by the Bianchi models in the analysis of the Planck data, several anomalies are simultaneously reduced by a significant amount," explains Krzysztof M. Górski from the Jet Propulsion Laboratory (JPL), Caltech, U.S.A.
"However, it is not possible to merge this very specific anisotropic scenario with the standard model that holds very well on 'local' scales. Therefore, this exercise remains a tantalising demonstration of how attempts to reach a satisfactory description of the Universe at large scales might require us to get more creative in developing plausible extensions of the standard model," he adds.
Cosmologists are now facing an interesting dilemma: on the one hand, the standard model of cosmology is still the best way to describe the CMB data, although it includes elements that still lack solid theoretical understanding such as dark matter, dark energy, and inflation. On the other hand, the anomalies seen by Planck highlight that the model should be at the very least extended, if not radically modified.
"The precise measurements of CMB temperature fluctuations achieved by Planck hint at the presence of gaps in the foundations of our understanding of cosmology," comments Tauber. "The Universe seems to be simpler, but at the same time, also weirder than we ever thought. The anomalies in the CMB are telling us something fundamental: we do not know yet what this is, but we are eager to find out," he concludes."
______________________
Lisäys: Edellä oleva esitys tietysti vastaa vain nykykosmologian omaksumaa "yhden alun" linjaa. "3. Kosmologia", jota tässä blogisarjassa on lähtökohtaisesti esitelty, ei omasta puolestaan ole samalla kannalla "maailmankaikkeuden vanhimmasta säteilystä", joka edellä lainatussa tekstissä tuodaan esille.
"Kolmannessa Kosmologiassa" ei tällaista "vanhinta säteilyä" ole erityisesti olemassakaan.
Uusi teoria lähtee siitä, että fysikaalisesti vastaavaa säteilyä on kyllä jäänteenä kaukaisten galaksien säteilystä jo sinänsä olemassa, ja että se on myös peräisin niistä äärettömän monista etäisistä, mutta jatkuvasti tapahtuvista todella valtaisista gammasäde / suihkupurkauksista, joita kvasaarit, galaksien ytimet ja mustat aukot kaiken aikaa eri osissa ääretöntä universumia prosessoivat. Kolmas Kosmologia pitää materian yleistä kiertokulkua ja niin kutsuttua "jatkuvaa luomista" eli materian kosmista uusiutumista reaalitodellisuutena, jolloin myös on olemassa "ikiaikaista säteilyä". Juuri se ilmenee kosmisessa taustasäteilyssä.
Kyse on tässä teoriassa siitä, että kaikki 'ikiaikainen' säteily on edelleen olemassa, mutta se esiintyy vain eräänlaisena reliikkinä "kosmisessa taustasäteilyssä", johon se on ajan myötä jäähtynyt. Tätä kautta se myös ylläpitää sekä vakioista valon nopeutta että myös entropian muodossa osallistuu gravitaation kumppanina materian kosmisen kiertokulun ylläpitoon, ja aineen "jälleensyntymään".
Valmiutta uudenlaisiin näkemyksiin?
Uusien tietojen jälkeen totean vain, että toivottavasti alkaa löytyä valmiutta myös toisenlaiseen teoreettiseen hahmotukseen ja määrittelyyn. On korkea aika alkaa irtautua vain umpikujiin ja mystiikkaan johtavista katsomuksista. On aika palata tieteelliseen asenteeseen. Nyt teoreettinen mielikuvitus ja kyky myös uudenlaisiin näkökulmiin ja toimivampaan maailmankuvaan taas punnitaan...
Edellä oleva tuore data - Planck satelliitin uusista tuloksista, sisältää muun muassa aiemmasta symmetriasta (isotropiasta) varsin paljon poikkeavaa kuvamateriaalia. Teoreettisesti; jos maailmankaikkeus siis vastaisi "alkuräjähdysoppia", sen pitäisi olla erittäin tasalaatuinen ja se merkitsisi myös, että "horisonttiongelman" kannalta, eivät eri suuntien horisontit, saisi juurikaan poiketa toisistaan. Mutta Planckin antamassa uudessa kuvassa on nähtävissä jo varsin huomattava anisotropia.. ehkä myös jonkinlaista hyvin laajaa "pyörteisyyttä"?
Tämä voi viitata mm. siihen, että "inflaatioteoria" lienee täysi turhake teorioiden joukossa.
"Big Bang" oppi on ollut myös suurissa ongelmissa esimerkiksi galaksien "alkumuodostumiseen" liittyvien edellytysten edes jonkilaisen selityksen muotoilemisessa.
Viittaan tässä vain eräisiin tunnettuihin ongelmiin: Wikipedia, Alkuräjähdys:
"Universumin laakeus -ongelmassa kysymys kuuluu: jos maailmankaikkeus on kaareva, miksi mikään havainto ei viittaa kaarevuuteen (pallo/satula)? Periaatteessa tämä voitaisiin selittää säätämällä kosmologisissa malleissa käytetyn tiheysparametrin arvoa sopivasti mutta osoittautuu, että tämä säätö täytyisi tehdä juuri oikeaksi järjettömän suurella tarkkuudella.
Horisonttiongelma puolestaan syntyy, kun kysytään, miksi eri puolilla näkyvää maailmankaikkeutta olevat alueet ovat niin samannäköisiä vaikkei niiden välillä ole voinut (valon äärellisestä nopeudesta johtuen) tapahtua sellaista informaation siirtymistä, joka olisi voinut muokata alueet samanlaisiksi..." (Ote Wiki-artikkelista Kosminen inflaatio)
YHTEENVETOA JA TEOREETTISEN POHDISKELUN ARVIOINTIA
"3. Kosmologian" peruslähtökohta on, että äärettömän kosmoksen olemuksen muodostavat yhtenäinen, lähes tasalaatuinen taustasäteilykenttä ja miljardien vuosien perspektiivissä itseuudistuva materia.
Aineellinen materia, joka on kaiken olemassaolon perusta ja perusehto, toimii kuitenkin välittömässä, yhteenkietoutuneessa toiminnallisessa symbioosissa ja kenttämaterian kaikinpuolisessa (ja ajoin myös luovassa) syleilyssä.
Aine on myös itse rakentunut, määrättyjen periaatteiden mukaisesti, samasta materiasta kuin kentätkin. Kenttiä on myös eri muotoihin "erikoistuneina" varsin erilaisia - kuten ainettakin - mutta perustan muodostaa cmb -taustasäteily. Tämän kosmisen säteilytaustan eri rooleja ja toiminnan tärkeitä merkityksiä on useita.
Cosmic microwave background radiation - Wikipedia, the free encyclopedia
_________________
Taustasäteilykentän yleisen lämpötilan oleellisen tärkeä tehtävä on toimia tiettynä 'jäähdyttäjänä' materialle, josta sitten tähdet ja galaksit lähtevät gravitaation vetäminä muodostumaan - säilyttäen tietyt omat "vaiheominaisuutensa" - materian kosmisen kybernetiikan omien ominaisuuksien ja lakien mukaan. Ja tätä on pidettävä sen tärkeänä perustehtävänä.
Toisaalta kenttien "tehtävänä" on myös ylläpitää sitä koheesiota, jonka galaktiset järjestelmät vaativat, voidakseen toimia juuri niillä tavoin, jotka me saamme havainnoissamme nähdä.
Kentät ja kenttämateria osallistuu siis aineen erilaisten rakenteiden ja muotojen ohella myös gravitoivaan perustehtävään muun merkityksensä ohessa. Tämä kenttien rooli muun muassa galaksien ja galaksijoukkojen pysyvyyden ylläpitäjänä, selittää täysin luontevasti ns. viriaaliteoreeman kautta esiin nousseen "massan puutteen". (Tämä ilmenee galaksien uloimpien tähtien ja muun materian 'liian suurena' kiertonopeutena - kuten lukija ehkä muistaa.) Kyseisen nopeuden selitys kaipaa siis lisämassaa galaksien ulko-osien kiertoratojen sisäpuolelle. Mutta tätä ei ole tahtonut uusina hiukkaslajeina, tai muun ennen tuntemattoman aineksen löytöinä, kovasta yrityksestä huolimatta, löytyä.
Tämän lisäksi, juuri kosminen taustasäteilykenttä, on informaation kannalta aivan avaininstrumentti, jotta kosminen säätely ja luova toiminta voisivat ylipäätään toimia. Kosmoksen (järjestyneeseen - lainalaiseen) olemassaolon itseään ohjaavaan 'itseohjautuvaan' - siis kyberneettiseen säätelykoneistoon, kosmoksen lainomaiseen toimintaan, sisältyy väistämättä erittäin olennaisena kyky luoda, säilyttää ja toiminnallisesti käyttää - informaatiota. Tältä alalta on alkanut jo ilmestyä myös merkittävää kirjallisuutta. Pari alaa käsittelevää tai sivuavaa - ja samalla fysikaaliseen tieteeseen sidoksissa olevaa kirjaa haluan tässä mainita. Eräs kiintoisa teos on Suomessa URSA n julkaisema John Gribbinin "Syvä yksinketaisuus". Gribbinin kirjasta ei oikeastaan ole muuta kuin myönteistä sanottavaa, mutta eräs paha "ongelma" sitä vaivaa: se on täysin sitoutunut vanhaan "alkuräjähdysoppiin". Mutta muuten siihen sisältyy todella kiintoisaa uutta tietoa.
Varsin mielenkiintoinen kirja on esimerkiksi H. C. Von Bayerin "Informaatio", joka ilmestyi suomeksi v 2005, Terra Cognitan kustantamana. Kirjassa Von Bayer käsittelee Demokritoksen atomikäsitettä ja tulee päätelmään käsitteen suuresta arvosta, sen "liiallisesta siistiydestä" pois heitettäväksi.
Hän toteaa itse atomikäsitteeseen sisältyvän suunnattoman määrän informaatiota. Tulee mieleen Oiva Ketosen vastaava lauselma suhteellisuusteoriasta, josta mainitsin 1 blogissa. Hyvän vihjeen informaation ongelman tiedostamiseen Von Bayer lainaa Feynmanilta:
"Kuuluisassa Lectures-kirjassaan Richard Feynman yritti rohkeasti tiivistää kaikki tieteelliset ponnistelut yhteen lauseeseen. 'Jos jonkin mullistuksen takia kaikki tieteellinen tieto olisi tuhoutuva ja se pitäisi siirtää vain yhdellä lauseella tuleville sukupolville, mikä väittämä sisältäisi eniten informaatiota pienimmässä määrässä sanoja? Uskon että se on olettamus atomeista (tai se tosiasia, että atomit ovat olemassa, miten sen nyt vain haluaa sanoa). Ne ovat pieniä hiukkasia, jotka ovat ikuisessa liikkeessä, ja ne kiinnittyvät toisiinsa, kun ne ovat lähellä toisiaan, mutta hylkivät toisiaan, kun niitä yrittää puristaa tiukasti yhteen. Tässä lauseessa, uskokaa tai älkää, on suunnaton määrä informaatiota maailmasta, jos lausetta hiukankin syventyy ajattelemaan ja käyttää myös mielikuvitustaan'.".
________________
Lisäys: Jos edellä olevassa olisi huomioitu vielä se kehitys, jonka Epikuroksen dialektinen ajattelu lisäsi atomioppiin, se vastaisi paljolti sitä käsitystä, jonka fysiikan moderni kehitys on omaksunut kvanttiteoriassa.
Mutta on tietysti selvää, että Epikuroksella oli kyse abstraktiosta, ja että nykyaikainen atomioppi on myös edennyt "alkeishiukkasopiksi", joka tavallaan kyllä vastaa alkuperäisten atomististen ideoiden perimmäisiä tavoitteita esittää luonnon materiaalinen perusta erityisinä "jakamattomina" aineellisina alkuperusteina.
Kun ajatellaan Epikuroksen esittämää käsitettä (atomien ominaisuutta) deklinaatio ja sen käännöstä "syrjähdys", jonka voisi ilmaista myös poikkeaman suoraviivaisesta putoamisliikkeestä, sen voi yhdistää myös sekä pyörimisliikkeeseen että mm. Heisenbergin epätarkkuusperiaatteeseen. Ja näitä on juuri "3. Kosmologia" lähtenyt kehittelemään -- osana kosmologista kokonaisteoriaa, jonka olemus on itseohjautuvan materian kosmisessa moniportaisessa kiertokulussa, sekä sen kyberneettisessä jälleensyntymässä.
_________________
Dynaaminen Jaksollinen Järjestelmä - Wikipedia
Takaisin kentän ominaisuuksiin ja sen toiminnallisiin edellytyksiin
Palaan nyt käsittelemään sitä kosmista "informaatio probleemia", josta lähdimme edellä liikkeelle, mutta en malta olla vielä ottamatta Demokritokselta esimerkkiä merkityksellisestä informaatiosta. Kun Demokritos sanoo: "Ei ole olemassa mitään muuta kuin liikkuvia atomeja ja tyhjyyttä", hän sanoo todellakin paljon. Nimittäin, kun tässä ymmärrämme "tyhjyyden" aiheenamme olevan kosmisen kybernetiikan oleelliseksi ja sisällölliseksi osaksi, olemmekin juuri tuon tyhjyyden määrittelemisen äärellä. Ja lisäksi vielä liike! Onpa todella siististi sanottuja "pikku lauseita"...
Olen jo viitannut liikkeen merkitykseen esimerkiksi "Kuun loittonemisen" ja toisaalta Einsteinin suhteellisuusteoriaan lisäämän "lambda-tekijän" kritiikin yhteydessä.
Molemmissa tapauksissa liikkeen oleellinen merkitys aivan määrätyssä tapauksessa on varsin ilmeistä. Mutta miksi sitä ei ole teorioissa huomioitu (tai hyväksytty)? Kuten aiemmin tulin jo maininneeksi, jos Einsteinin (Newtonia seuraten) esittämä gravitaation tasapainoittava "liiketekijä" - kuuluisa Л-tekijä - olisi vain yksinkertaisesti otettu juuri siinä merkityksessä, joka sille oli teoreettisesti kaavailtu, olisi voitu säästyä monilta murheilta.
Jo Newtonhan kaipaili jotain "tekijää" tasapainoittamaan gravitaation yksisuuntaisen vaikutuksen sikäli, että tähtiavaruus voisi yleensä olla olemassa; siis ettei se olisi jo ajat sitten kokoontunut johonkin "yhteen pisteeseen" gravitaation vaikutuksesta. Miksi aurinkokunnan planeettaliikkeen esimerkki ei ole tutkijoille riittänyt, onko se liian yksinkertainen? Mutta niin ovat myös atomiteorian perusmääreet tosi yksinkertaiset (Feynman), mutta sisältöä löytyy vaikka millä mitalla.
Olen myös jo varsin ailkupäässä tätä kirjoitussarjaa kertonut B. Kuznetsovin kautta, että Einstein piti oleellisen tärkeänä yhtenäiseen kenttäteoriaan pääsemiseksi, että on voitava rakentaa "atomistinen kenttäteoria", jotta voidaan saada teoreettinen ymmärrys sille kuuluvalle korkealle sijalleen, johon Einstein itse pyrki, mutta jota hän ei omasta mielestään aivan kyennyt saavuttamaan.
Itse olen harrastajana jo kauan pitänyt omituisena sitä kirjallisuudessa esiintyvää ilmiötä, että on vain korostettu Einsteinin taannoista "lambdastaan luopumista", vaikka kyse oli mielestäni vain pienestä "horjahduksesta positivismin suuntaan" siinä mielessä, että kysehän oli teoreettisesta "tarpeesta", jonka myöhemmin muka oli todettu poistuneen, koska alettiin uskoa, että maailmankaikkeus havaintojen mukaan laajenee. Tähän on nyt väistämättä lisättävä jo edellä tunnetuksi tullut oma varsin hyvin perusteltu kantani, että tämä "laajeneminen tapahtuu valossa", eikä merkitse muuta kuin, että kosmisilla etäisyyksillä tapahtuu myös säteilyenergian jäähtymistä.
Jotta saisimme laajan skaalan kosmisdynaamisesta itsesäätelystä ja sen kenttien "kvanttikohtaisista yksityiskohdista", sekä myös kokonaisuuden dynaamiseen rakenteeseen parempaa otetta, on tietysti (ajan oloon) kyettävä "hyvin mallintamaan" ja selittämään myös kenttien laajimman skaalan muodostumisen periaatteet ja rakenne. Mutta olen jo tähän puoleen aiemmassa blogissa viitannut - ja se jääköön nyt sivuun. On kuitenkin olemassa jo nykyään melko runsaasti aineistoa ja "elementtejä", joilla voimme tarkentaa käsitystämme taustasäteilyn kvanttirakenteesta.
Kuva 3. Evääksi hieman ajatuspurtavaa.
... jatkuu 9. blogissa...
Molemmissa tapauksissa liikkeen oleellinen merkitys aivan määrätyssä tapauksessa on varsin ilmeistä. Mutta miksi sitä ei ole teorioissa huomioitu (tai hyväksytty)? Kuten aiemmin tulin jo maininneeksi, jos Einsteinin (Newtonia seuraten) esittämä gravitaation tasapainoittava "liiketekijä" - kuuluisa Л-tekijä - olisi vain yksinkertaisesti otettu juuri siinä merkityksessä, joka sille oli teoreettisesti kaavailtu, olisi voitu säästyä monilta murheilta.
Jo Newtonhan kaipaili jotain "tekijää" tasapainoittamaan gravitaation yksisuuntaisen vaikutuksen sikäli, että tähtiavaruus voisi yleensä olla olemassa; siis ettei se olisi jo ajat sitten kokoontunut johonkin "yhteen pisteeseen" gravitaation vaikutuksesta. Miksi aurinkokunnan planeettaliikkeen esimerkki ei ole tutkijoille riittänyt, onko se liian yksinkertainen? Mutta niin ovat myös atomiteorian perusmääreet tosi yksinkertaiset (Feynman), mutta sisältöä löytyy vaikka millä mitalla.
Olen myös jo varsin ailkupäässä tätä kirjoitussarjaa kertonut B. Kuznetsovin kautta, että Einstein piti oleellisen tärkeänä yhtenäiseen kenttäteoriaan pääsemiseksi, että on voitava rakentaa "atomistinen kenttäteoria", jotta voidaan saada teoreettinen ymmärrys sille kuuluvalle korkealle sijalleen, johon Einstein itse pyrki, mutta jota hän ei omasta mielestään aivan kyennyt saavuttamaan.
Itse olen harrastajana jo kauan pitänyt omituisena sitä kirjallisuudessa esiintyvää ilmiötä, että on vain korostettu Einsteinin taannoista "lambdastaan luopumista", vaikka kyse oli mielestäni vain pienestä "horjahduksesta positivismin suuntaan" siinä mielessä, että kysehän oli teoreettisesta "tarpeesta", jonka myöhemmin muka oli todettu poistuneen, koska alettiin uskoa, että maailmankaikkeus havaintojen mukaan laajenee. Tähän on nyt väistämättä lisättävä jo edellä tunnetuksi tullut oma varsin hyvin perusteltu kantani, että tämä "laajeneminen tapahtuu valossa", eikä merkitse muuta kuin, että kosmisilla etäisyyksillä tapahtuu myös säteilyenergian jäähtymistä.
Jotta saisimme laajan skaalan kosmisdynaamisesta itsesäätelystä ja sen kenttien "kvanttikohtaisista yksityiskohdista", sekä myös kokonaisuuden dynaamiseen rakenteeseen parempaa otetta, on tietysti (ajan oloon) kyettävä "hyvin mallintamaan" ja selittämään myös kenttien laajimman skaalan muodostumisen periaatteet ja rakenne. Mutta olen jo tähän puoleen aiemmassa blogissa viitannut - ja se jääköön nyt sivuun. On kuitenkin olemassa jo nykyään melko runsaasti aineistoa ja "elementtejä", joilla voimme tarkentaa käsitystämme taustasäteilyn kvanttirakenteesta.
Kuva 3. Evääksi hieman ajatuspurtavaa.
... jatkuu 9. blogissa...
