5. Blogi
Kolmas Kosmologia, osa 5
Kenttien substanssiluonne on oleellinen osa siinä valon ja materian – laajimman tason – itseohjautuvassa kosmisen kierron kybernetiikassa, jota haluamme jatkossa paremmin ymmärtää.
Johdatus materian aineettoman osapuolen – kenttämaterian eli "kentän", rakenteen ja olemuksen teoreettisvisuaaliseen muotoiluun
Tämä tehtävä antaa mahdollisuuden uudenlaiseen ”kvanttigravitaatioon”...
On vihdoin nähtävä, myös visuaalisten mielikuvamallien tasolla, että nyt on aito mahdollisuus hahmottaen mallintaa koko “säteilymaailmankaikkeus”, sen rakenteen erityisine osineen, ja omine osakokonaisuuksineen. On siis "otettava kynä kauniiseen käteen", ja tehtävä tarvittavat mallinnukset. Onkin jo olemassa itse perusta; kosminen taustasäteily, joka muodostaa eräänlaisen rungon – ja sitten sen erityiset osat, joiden hahmotus ei ole edes erityisen hankalaa – kunhan peruslähtökohta vain on jo aluksi kunnolla sisäistetty ja ajatuksellisesti hyväksytty.
Lainaus erinomaiselta teoreetikolta, Boris Kuznetsovilta:
”Tiede näkee maailman ration tapahtumasarjojen syy-yhteytenä. Se etsii ilmiöiden syitä. Spinozan perusajatusta seuraten tiede katsoo, että maailmankaikkeus on oman olemisensa perusta, oman itsensä syy (causa sui). Se ei tarkastele luontoa ainoastaan luotuna (---). Tämä idea ei kuitenkaan ole liikkumaton, lopullinen, kertakaikkinen. Idea kausaalisesta maailmanjärjestyksestä kehittyy, se on itsensä kanssa identtinen muutosten perusta.
Muutoksen käsite menettää mielekkyytensä ilman itsensä kanssa identtisen substraatin käsitettä, ja kääntäen substraatin käsite menettää mielekkyytensä ilman muutoksen käsitettä. Klassinen syy-yhteys vaihtuu relativistiseksi syy-yhteydeksi (joka sulkee pois hetkelliset kausaalikytkeymät ja asettaa ylärajan tapahtumia yhdistävien prosessien nopeudelle); relativistinen syy-yhteys saa täydennyksekseen kvanttifysikaalisen syy-yhteyden (aaltoprosessit määräävät lokaalien tapahtumien todennäköisyyden); vihdoin päiväjäjestyksessä on siirtyminen vielä monimutkaisempaan, ultrarelativistiseen syy-yhteyteen, joka hallitsee alkeishiukkasten muuttumisia.
Kaikissa näissä modifikaatioissa syy-yhteys säilyy katoamattomana, itsensä kanssa identtisenä alustana, tieteen läpikäyvänä substraattina, jokaisen uuden modifikaation perustana. (B. Kuznetsov, "Einstein, elämä, kuolema, kuolemattomuus", s. 251).
Epäeuklidisen geometrian reaalisuudesta
Otamme Kuznetsovilta vielä suuntaa antavia lainauksia ajatustyömme paremmaksi pohjaksi.
”Lobatsevski ja Rieman puhuivat epäeuklidisen relaation todellisuudesta. Ennen Einsteinia ei kuitenkaan ollut loogisesti sulkeista teoriaa, joka olisi tarkastellut näitä relaatioita täsmällisinä ja kiistattomina fysikaalisina toteamuksina. Kun Einstein löysi epäeuklidisille relaatioille yksiymmärteisen fysikaalisen vastineen, niin tämä löytö uudisti käsitteen ”maailmankuvan muuttaminen”...
Ajatus lepomassan ja energian välisestä kvantitatiivisesta suhteesta ja fysikaalisesta yhteydestä on todellistunut positroniteoriassa, käsityksessä elektroni-positroni -parien ja fotonien keskinäisistä muuttumisista...
Jotta voitaisiin laatia sellainen maailmankuva, jossa peruskäsitteenä olisivat epäjatkuvan aika-avaruuden kennoissa tapahtuvat alkeishiukkasten transmutaatiot, on siirryttävä toisenlaiseen loogiseen algoritmiin, toisenlaisiin loogisiin päättelysääntöihin. Maailmankuvan muuttaminen ei merkitse nyt ainoastaan uutta liikkuvien kappaleiden kinematiikkaa, ei ainoastaan uutta geometriaa, vaan myös uutta logiikkaa. Se on vielä suurempaa ”mielettömyyttä”, vielä radikaalimpaa ja periaatteellisesti toisenlaista luopumista perinteisistä ajatusmalleista.” (Emt. s. 253).
Linkki alkuaineiden jaksolliseen järjestelmään:
Dynaaminen Jaksollinen Järjestelmä - Wikipedia
_______________________
Muistin virkistämiseksi pikku lainaus vielä - ennen omia jatkopohdintojamme...
Kuva 1.
Lainaus on Raimo Lehden kirjasta "Fysiikan rannalla", jossa hän kertoo muun muassa Pekka Teerikorven ja J. Baryshevin Kosmologiaa käsittelevästä kirjasta.
Raimo Lehti toimi pitkään Teknillisen Korkeakoulun matematiikan professorina ja aikanaan mm. URSA n puheenjohtajana. Hän julkaisi emeritusaikanaan myös useita kirjoja, joista mainittakoon tässä "Einstein, Erityisestä ja yleisestä suhteellisuusteoriasta", joka on eräs URSA n julkaiseman mainion kirjasarjan huomattava osa.
Julkaisen tässä vielä muistin avuksi jo alkuaan 1. Blogin lopulla julkaistun "Kosmisen Kybernetiikan kaavion".
Kuva 2.
_________________
Tässä yleisessä periaatekaaviossa voi olla hyvä viivähtää hetki ajatuksen kanssa, ennen kuin jatkaa eteenpäin...
Kosminen taustasäteilykenttä ja gravitaation kyberneettisen toimintamekanismin periaattellinen mallinnus
Tavoitteemme on, erityisesti suhteellisuusteoriaan sisältyvän ”avaruuden kaarevuuden”, eli nykyisen gravitaation selityksen mallinnus, konkreettisena ja aina kvanttitasolle saakka menevänä, teoreettisena spesifiointina.
Kuten jo aiemmista teksteistä on kohtalaisesti käynyt selville, ryhdymme nyt hahmottelemaan kosmisen säteilytaustan – ja siihen liittyvän kyberneettisen ”ohjailukoneiston” – rakenneominaisuuksia, sekä näihin ominaisuuksiin liittyvän itseohjautuvan toiminnan dynaamisia funktioita.
Mikäli siis einsteinilainen kaarevuusperuste on tosi – gravitaation yleisimpänä selitysperusteena – johon uskomme, on nyt kyse siitä voidaanko jo edellä esittämieni kaavailujen ja uusien ideoiden pohjalta päästä siihen, että uudet ideat jopa perustelevat myös kyseessä olevan ”yleisen kaarevuusperusteen”?
Ja väitänpä, että juuri näin tässä mallinnuksessa on tapahtumassa.
Kuten olemme jo aiemmin hahmotelleet, toimivat protonit (ja neutronit) yksittäisinä ”gravitaatioyksikköinä” ja keskuksina, joiden summautumisesta sitten syntyy se globaali gravitaatiovaikutus, joka suurissa kosmisissa mitoissa ohjaa ja ylläpitää koko ääretöntä kosmista ”koneistoa”.
Se kaareutuvuus, jota Einstein käytti yleisessä suhteellisuusteoriassaan, muodostuu juuri näistä – kirjaimellisesti sanoen – gravitaatioytimistä, niiden yhdelmistä, koostumista ja loputtomasti summautuvista kosmisista olioista ja niiden (itse) kyberneettisesti ohjautuvista loputtoman moniasteisista järjestelmistä, eri kehityskulkuineen.
Se kaareutuvuus, jota Einstein käytti yleisessä suhteellisuusteoriassaan, muodostuu juuri näistä – kirjaimellisesti sanoen – gravitaatioytimistä, niiden yhdelmistä, koostumista ja loputtomasti summautuvista kosmisista olioista ja niiden (itse) kyberneettisesti ohjautuvista loputtoman moniasteisista järjestelmistä, eri kehityskulkuineen.
Kaareutuminen merkitsee vetovoimaa – ja vetovoima merkitsee siis – näin ollen – ”massaytimien” luomaa kentän suunnattua läpivirtausta, kuten olen jo edellä kuvaillut. Tämä läpäisyvirtaus, jonka siis materian ”ydinyksiköt” luovat, on yksiselitteisesti gravitaation – ja siihen liittyvän kaareutumisen – syy. Se on näin ollen, se kauan kaivattu ”gravitaation ja massan syyperuste”, jonka vaikutuksien kokonaisuus liittyy myös ”pimeän aineen ja energian” reaalisuuden ongelmaan. (Katso Blogi 3., sekä Blogi 8. ja myös useissa muissa tämän sarjan blogeissa.)
Lisäys: "pimeä energia" on pääosin illuusio, joka johtuu väärästä 'kosmisen punasiirtymän' tulkinnasta. Todellinen "massan vajauksen" selitystarve liittyy etupäässä vain galakseihin ja galaksijoukkoihin. Mutta niiden "massanpuute" on selitettävissä täysin, kun opitaan kuvaamaan ja mallintamaan myös galaktisiin kenttiin sisältyvä (ja itse kenttien oman dynamiikan aikaansaama) "lisämassa" -- tai liiasta liikkeestä johtuva "massan puute", kuten sitä myös on nimitetty.
Lisäys: "pimeä energia" on pääosin illuusio, joka johtuu väärästä 'kosmisen punasiirtymän' tulkinnasta. Todellinen "massan vajauksen" selitystarve liittyy etupäässä vain galakseihin ja galaksijoukkoihin. Mutta niiden "massanpuute" on selitettävissä täysin, kun opitaan kuvaamaan ja mallintamaan myös galaktisiin kenttiin sisältyvä (ja itse kenttien oman dynamiikan aikaansaama) "lisämassa" -- tai liiasta liikkeestä johtuva "massan puute", kuten sitä myös on nimitetty.
Tulemme jatkossa pohdiskelemaan ja mallinnuksin havainnollistamaan myös ”kietoutuvien kenttien” massavaikutuksia. Kenttien osuus on mielestäni eräs todella varteenotettava kyseisten kosmologisten probleemien ratkaisumalli. (Tästä on esimerkiksi Blogissa 8. ja myös muualla.)
___________________
___________________
Kuva 3. Universumin laajimman tason "galaktinen verkko".
Tämän hienosti hahmottavan kuvan mittajana on valovuosissa n. 407 Mvv. (vv = ly).
___________________
Kuten jo edellisissä blogeissa ja tässä edellä on kaavailtu, vaikuttaa vahvasti siltä, että mikäli uudet mallinnusideat vastaavat reaalitodellisuutta, johon niitä luonnollisesti täytyy voida verrata, niin tarkentelemalla kosmisen taustasäteilykentän hienorakennetta – ja jatkamalla tämän ”peruskentän” laajempaakin rakenteen hahmotusta ja määrittelyjä, voidaan todellakin saada varsin ymmärrettävä kuva siitä mitä kaikkeuden ”kenttätarhoissa” kaiken kaikkiaan yleisesti tapahtuu.
Kuva 4. Kaukaisen kosmisen valon ”kvasarisoituminen”.
Kuva juontuu sekä Wikipediasta että myös monien aikausilehtien kuvista, kuvaten alkuaan "alkuräjähdyksen oletettua kehityskulkua".
__________________
Hahmotuksen avuksi otamme tähän vielä myös kaaviokuvan (kuva 5), jossa näkyy valon jäähtymisen vaikutus sen ”rakenteelliseen olemukseen” eli siihen, että valo muuttuu sitä ’terävöityneemmäksi’ mitä kauempaa se saapuu. Se siis kvasarisoituu.
Olen jo kauan kutsunut tätä kvasarisoitumiseksi. Se selittää osaltaan sekä itse ”kvasaari-ilmiön” (eli, että hyvin kaukaisten galaksien ytimien säteilyteho peittää ympäristönsä) että myös yleisemmän ilmiön kaukaisessa kosmisessa säteilyssä; että kaikki kaukainen säteily yleensä – saa ’yhä terävämmän ilmeen’.
Näin tapahtuu, koska se, havaituksi tullessaan, on jäähtyessään korvannut siinä alkuaan (valon lähtötilanteessa) olleen – ja silloin aktuaalisen – alkuperäisen valon siten, että tuo valo on itse muuttunut kohti mikro- ja radioaaltoja, ja sen tilalle on ajan oloon jäähtyessään ilmestynyt alkuaan ultraviolettia, röntgen- ja gamma- tyyppistä säteilyä. Kun nämä ’kovat säteilyt’ jäähtyessään korvaavat sitä valoa, jolla oli sen lähtiessä ”valta-asema”, siirtyvät spektrin ’lämpötilaan’ sitoutuvat, niin kutsutut spektriviivat, yhä kauemmas punaisempaa – eli pitempiaaltoista ja siis jäähtyneempää säteilyä kohti.
Kuva 5.
_______________________
_______________________
Alkuperäiset spektriviivat siirtyvät siis etäisyyden myötä radioalueelle.
Tämä säteily on näin jäähtyessään tullut alkuperäisen valon tilalle: Ja siksi yhä kaukaisemmat kohteet havaitaan yhä enenevässä määrässä ”terävinä” säteilyominaisuuksiltaan. Tällä tosiasialla lienee jopa ratkaiseva merkitys esimerkiksi viime vuosina paljon puhuttaneeseen ”kaikkeuden kiihtyvään laajenemiseen”, joka on siis todennäköisesti vain näennäisilmiö, ja jonka tulkinta voi olla vähän ’hätäisesti omaksuttu’.
Se ilmiö, että kaukaisten supernovien kirkkaus näyttää vähäisemmältä kuin sen etäisyyden määrittävän punasiistymän perusteella pitäisi olla, voi varsin hyvin johtua yhä etäisemmän valon sisäisessä koostumuksessa tapahtuvasta muutoksesta. On ilmeistä, että etäisen valon "rikkaus" ei enää vastaa alkuperäisen "valkoisen" valon "rikkautta", ja tästä syystä voi vaikuttaa himmeämmältä kuin sen "pitäisi". (Mikä sitten on mahdollinen havaintoinstrumentin valonkeruuominaisuuksien oma osuus?)
Se ilmiö, että kaukaisten supernovien kirkkaus näyttää vähäisemmältä kuin sen etäisyyden määrittävän punasiistymän perusteella pitäisi olla, voi varsin hyvin johtua yhä etäisemmän valon sisäisessä koostumuksessa tapahtuvasta muutoksesta. On ilmeistä, että etäisen valon "rikkaus" ei enää vastaa alkuperäisen "valkoisen" valon "rikkautta", ja tästä syystä voi vaikuttaa himmeämmältä kuin sen "pitäisi". (Mikä sitten on mahdollinen havaintoinstrumentin valonkeruuominaisuuksien oma osuus?)
Itseäni on hieman huvittanut Nobel komitean turhan kiireinen tuki näinkin ristiriitaiselle ja kiistanalaiselle astronomiselle ”päätelmäluokalle”.
________________________
Kuva 6. Fotoni kulkee taustasäteilymeren kennostossa.
Nyt, kun olemme päässeet vihdoin itse asiaan, on tämä blogi jo venynyt siten, että voin vain todeta uuden teorioinnin jatkuvan seuraavassa blogissa. Se on jo blogi 6.
PS. Pohtiessani tulevaa kentän perusteellista hahmotusta ja sen yksityiskohtien monitahoista – etenkin sen visualisoinnin ongelmia, päätin julkaista seuraavassa blogissa ensin jo aiemmin mainitsemani Tallqvistin ”Eetterin historian” – Ja katsoa sitten mitä vielä vaaditaan, jotta kehittelymme vastaisi omaa tavoitettani.
[i]B. Kuznetsov, ”EINSTEIN, Elämä, Kuolema, Kuolemattomuus”, EDISTYS, 1985 s. 251- 253.
