Demokritoksen ja Epikuroksen luonnonfilosofian ero TOINEN LUKU:Atomin kvaliteetit

 

Blogeja on jatkettu liitteellä, jonka tarkoitus on valaista syitä, joiden vuoksi on myös nykytieteen perusteiden uudistamisen kannalta olennaista ottaa selkeän materialistinen ja tietyssä, perustavassa, mielessä atomistinen lähtökohta, kun rakennetaan se YHTENÄISTEORIA, joka jo yli 100 vuotta on ollut tekeillä.



Karl Marx:

Demokritoksen ja Epikuroksen luonnonfilosofian ero

TOINEN LUKU:Atomin kvaliteetit

On atomin käsitteen kanssa ristiriidassa, että atomilla olisi ominaisuuksia, sillä kuten Epikuros sanoo, jokainen ominaisuus on muuttuvainen, mutta atomit eivät muutu.

Nyt vain on aivan yhtäläisen välttämätön johtopäätös, että niille on annettava niitä, kun näet repulsiossa monilukuisten atomien, jotka ovat aistimellisen tilan toisistaan erottamat, täytyy välttämättä olla välittömästi toisistaan ja puhtaasta olemuksestaan eroavia, so. niillä on oltava kvaliteetteja. Tästä syystä en ota seuraavassa kehittelyssä lainkaan huomioon Schneiderin ja Nürnbergerin väitettä, että ”Epikuros ei ole antanut atomeilleen kvaliteetteja, vaan Diogenes Laertioksen esittämässä Herodotos-kirjeessä pykälät 44 ja 54 ovat vaivihkaisia lisäyksiä.”

Jos näin olisi, niin miten pystyttäisiin kumoamaan Lucretiuksen ja Plutarkhoksen, itse asiassa kaikkien Epikurosta selittäneiden todistukset? Sitä paitsi Diogenes Laertios ei mainitse atomien kvalitetteja kahdessa, vaan kymmenessä pykälässä, nimittäin pykälissä 42, 43, 44, 54, 55, 56, 57, 58, 59 ja 61. Mainittujen arvostelijoiden perustelu, että ”he eivät voisi tietää, miten atomin kvaliteetit pitäisi yhdistää sen käsitteeseen”, on perin lattea.

Spinozan mukaan tietämättömyys ei ole argumentti. Jos itse kukin vain viivaisi antiikin kirjoittajilta yli kohdat, joita hän ei ymmärrä, päädyttäisiin tuota pikaa tabula rasaan! Kvaliteettien kautta atomi saa olemassaolon, joka on ristiriidassa sen käsitteen kanssa; se tulee esitetyksi ulkoistuneena, olemuksestaan erotettuna olemisena. Juuri tämä ristiriita muodostaa Epikuroksen pääasiallisen mielenkiinnon kohteen.

Niinpä, heti kun hän on olettanut atomille jonkin ominaisuuden ja siten tehnyt päätelmän atomin materiaalisesta luonteesta, hän saman tien vastaolettaa [kontraponiert] määreitä, jotka hävittävät tämän ominaisuuden sen omalla alueella ja saattavat sen sijaan voimaan atomin käsitteen. Hän siis määrittelee kaikki ominaisuudet siten, että ne ovat itsensä kanssa ristiriidassa.

Demokritos sitä vastoin ei koskaan tarkastele atomin ominaisuuksia suhteessa siihen itseensä eikä liioin ota kohteekseen niissä piilevää käsitteen ja olemassaolon välistä ristiriitaa. Hänen koko mielenkiintonsa suuntautuu pikemminkin kvaliteettien ja niiden pohjalta muodostuvan konkreettisen luonnon keskinäisen suhteen selvittämiseen. Ne ovat hänelle pelkästään ilmiömaailman moninaisuutta selitettäessä tarvittavia hypoteeseja.

Niinpä atomin käsitteellä ei ole mitään tekemistä niiden kanssa. Jotta saisimme väitteemme todistetuksi, on kaikkein ensin tarpeen tuoda selvyyttä lähdetietoihin; ne näet näyttäisivät olevan ristiriidassa keskenään. De placitis philosophorum -tekstissä sanotaan: ”Epikuros väittää, että atomeille kuuluvat nämä kolme seikkaa: koko, muoto, paino. Demokritos oli puhunut vain kahdesta, koosta ja muodosta; Epikuros lisäsi niihin kolmantena painon.”

Sama kohta löytyy sanatarkasti toistettuna Eusebiokselta hänen Praeparatio evangelicastaan. Sama tulee vahvistetuksi myös Simplikioksen ja Filoponoksen todistusten kautta, joiden mukaan Demokritos oletti atomeille vain koossa ja muodossa esiintyviä eroja. Sen sijaan aivan vastakkaisella kannalla on Aristoteles, joka Syntymisestä ja häviämisestä -teoksensa ensimmäisessä kirjassa toteaa Demokritoksen antaneen atomeille erilaisia painoja.

Toisessa kohdassa Aristoteles jättää avoimeksi (Taivaasta, I kirja), postuloiko Demokritos atomeille painon vai ei; hän näet sanoo: ”Tällöin mitkään kappaleet eivät ole yksinkertaisesti kevyitä, jos niillä kaikilla on painavuutta, tai jos niillä on keveyttä, mikään niistä ei ole painava.”
Ritter hylkää teoksessaan Geschichte der Philosophie [Filosofian historia] Aristoteleen arvovaltaan nojautuen Plutarkhoksen, Eusebioksen ja Stobaioksen tiedot; Simplikioksen ja Filoponoksen perusteluja hän ei tarkastele.

Katsomme nyt, ovatko nämä kohdat itse asiassa kovinkaan pahasti keskenään ristiriidassa. Äskeisissä sitaateissa Aristoteles ei puhu atomin kvaliteeteista ex professo [asiantuntijan ominaisuudessa]. Sen sijaan Metafysiikan (8) seitsemännessä kirjassa sanotaan: ”Demokritos olettaa atomeihin kolme eroa. Perustana oleva kappale on materiansa puolesta yhtä ja samaa, mutta eriytyvä muotoa tarkoittavan ῥυσμός:n [rhysmos], asentoa tarkoittavan τροπή:n [tropê] ja järjestystä tarkoittavan διαθιγή:n [diathigê] puolesta.”  

Tästä kohdasta havaitaan oitis, että painoa ei mainita Demokritoksen atomien ominaisuutena. Edelleen, hajallaan sijaitsevilla, tyhjyyden toisistaan erillään pitämillä materian palasilla täytyy olla tietyt muodot, ja ne johdetaan aivan ulkoisesti avaruudellisesta tarkastelusta.

Vielä selvemmin tämä käy ilmi seuraavasta kohdasta Aristoteleella: ”Mutta Leukippos ja hänen oppilaansa Demokritos sanovat elementtien olevan täysi ja tyhjä ... Nämä ovat heidän mielestään olevaisen aineelliset syyt. Ja kuten ne, jotka asettavat yhden perustavan substanssin ja sanovat kaiken muun syntyvän sen vaihteluista sekä olettavat näiden vaihteluiden prinsiipeiksi harvan ja tiheän, samalla tavalla myös nämä ilmoittavat elementtien erottavien tekijöiden olevan muiden syitä.

Näitä erottavia tekijöitä on heidän mukaansa kolme eli ῥυσμός [rhysmos, muoto] διαθιγή [diathigê, järjestys] ja τροπή [tropê, asento], sillä ... A eroaa N:sta muotonsa puolesta, AN NA:sta järjestyksen ja Z N:sta asentonsa puolesta.”  

Tästä tekstikohdasta näkyy täydellisen selvästi, että Demokritos tarkastelee atomien ominaisuuksia vain suhteessa ilmiömaailman erojen muodostumiseen, ei suhteessa atomiin itseensä. Seurauksena on edelleen, ettei Demokritos ole erityisesti korostanut painoa atomien oleellisena ominaisuutena; se on hänelle itsestään selvä asia, koska kaikella aineellisella on paino. Samoin ei myöskään koko ole hänelle perustava kvaliteetti. Se on aksidentaalinen [satunnainen] määre, joka on annettu atomeille jo muodon mukana. Demokritosta kiinnostaa pelkästään figuurien eroavuus, sillä mitään muuta ei muotoon, asentoon ja ryhmitykseen sisälly.

Jos taas koko, muoto ja paino liitetään yhteen siten kuin Epikuros tekee, niin ne ovat eroja atomeissa sinänsä, ja muoto, asento ja järjestys ovat tällöin eroja, jotka ne saavat ollessaan suhteessa muuhun.
Näin me löydämme Demokritokselta pelkästään hypoteettisia määrityksiä ilmiömaailman selittämistä varten, kun taas Epikuroksella tulevat esiin itsensä periaatteen seuraukset.

Seuraavaksi tarkastelemme yksityiskohtaisemmin, millä tavoin Epikuros määrittää atomien ominaisuudet. Ensinnäkin atomeilla on koko.  Toisaalta koko kuitenkin negeerataan. Atomeita ei nimittäin ole minkä kokoisia tahansa, vaan niiden koon on oletettava vaihtelevan tietyissä puitteissa.
Tosiaankin, niiden luonnehdintaan kuuluu vain suuren negaatio, siis pienuus, eikä kyse ole minimistä, kun näet sellainen määre olisi puhtaan avaruudellinen, vaan äärettömän pienestä, mikä ilmentää ristiriitaa.

Siksi Rosinius kääntää notaatioissaan Epikuroksen fragmentteihin erään kohdan väärin ja jättää erään toisen täysin huomiotta, kun hän sanoo: ”Hujusmodi autem tenuitatem atomorum incredibili parvitate arguebat Epicurus, utpote quas nulla magnitudine praeditas ajebat, teste Laertio X,44.” [Mutta tällä tavalla Epikuros todisteli uskomattoman pienien atomien vähäkokoisuutta: väittämällä ettei niille ole annettu suuruutta ollenkaan; todisteena Laertios X,44.]

En nyt aio piitata siitä, että Eusebioksen mukaan vasta Epikuros olisi olettanut atomit äärettömän pieniksi, ja Demokritos puolestaan postuloinut myös aivan valtavia, Stobaioksen mukaan jopa maailman suuruisia atomeja. Tämä on näet ensinnäkin ristiriidassa Aristoteleen todistuksen kanssa, ja toiseksi Eusebios tai pikemminkin hänen lainailemansa aleksandrialainen piispa Dionysios päätyy ristiriitaan itsensäkin kanssa, kun nimittäin samaisessa kirjassa sanotaan, että Demokritos esitti luonnon prinsiipeiksi jakamattomat, järjen avuin havaittavat kappaleet.

Selvää joka tapauksessa on, ettei Demokritos kohota ristiriitaa tietoisuuteensa; se ei askarruta häntä, kun taas Epikuroksella se muodostaa hänen mielenkiintonsa pääasiallisen kohteen. Epikuroksen atomien toinen ominaisuus on muoto. Mutta tämäkin määre on ristiriidassa atomin käsitteen kanssa, ja sille täytyy asettaa vastakohta.

Abstrakti yksittäisyys on abstraktia itsesamuutta, ja niin ollen muodotonta. Niinpä atomien muotoeroja on mahdotonta lähemmin määritellä; ääretöntä määrää niitä kuitenkaan ei ole. Pikemminkin muotoja, joiden kautta atomit eroavat toisistaan, on olemassa jokin tietty ja äärellinen määrä. Tästä seuraa itsestään selvänä seikkana, että erilaisia muotoja ei ole yhtä paljon kuin atomeja, kun taas Demokritos olettaa äärettömän paljon muotoja.

Jos jokaisella atomilla olisi oma erityinen muotonsa, täytyisi olla olemassa äärettömän suuria atomeja, sillä niiden luonteeseen kuuluisi silloin ääretön erottuvuus, kaikista muista eroaminen, siten kuin Leibnizin monadeihin.

Leibnizin väite, ettei ole olemassa kahta samanlaista oliota, tulee siis käännetyksi päinvastaiseksi, ja kun muodoltaan samanlaisia atomeja on olemassa äärettömästi, niin ilmeisesti muodon määre nyt taas negeerataan, sillä jos muoto ei enää eroa muista, ei se olekaan muoto. Erittäin tähdellistä on viimein se, että Epikuros ottaa kolmanneksi kvaliteetiksi painon.

Painopisteessä materialla on ideaalinen yksittäisyys, joka muodostaa yhden atomin perusmääreistä. Kun siis atomit on saatu siirretyksi havainnollisen ajattelun maailmaan, täytyy niiden olla myös painollisia.

Nyt vain painokin on avoimesti ristiriidassa atomin käsitteen kanssa. Sehän on materian yksittäisyyttä ideaalisena pisteenä, joka sijaitsee sen [materian] ulkopuolella. Ja kun atomikin on juuri yksittäisyyttä, on se kuin erillisenä olemassaoleva painopiste.
Niinpä paino on olemassa Epikurokselle vain painon eroavuutena, ja atomit ovat taivaankappaleiden kaltaisia substantiaalisia painopisteitä.

Kun tätä sitten sovelletaan konkretiaan, niin seikat, joita vanha kunnon Brucker piti peräti ihmeellisinä ja jotka Lucretius vahvistaa, nimittäin että maalla ei ole keskusta jota kohti kaikki pyrkisi ja että ei ole olemassa mitään antipodeja [maan toisen puolen asukkaita], muuttuvat itsestäänselvyyksiksi.

Edelleen, koska paino liittyy vain muista erilliseen, siis ulkoistuneeseen ja ominaisuuksilla varustettuun atomiin, on täysin ymmärrettävää, että siellä missä atomeja ei ajatella niiden moneuden ja keskinäisten erojen kannalta, vaan ainoastaan suhteessa tyhjyyteen, painon määre jätetään pois. Siksi kaikki atomit, miten paljon ne massaltaan ja muodoltaan eroavatkin toisistaan, liikkuvat tyhjän tilan halki samalla nopeudella.

Epikuros siis operoi painolla vain repulsion ja sen tuloksena syntyneiden kokonaisuuksien piirissä, mikä on antanut aiheen väittää, että paino hänen mukaansa kuuluisi vain atomien yhteenkokoutumille, ei niille itselleen.

Jo Gassendi ylisti Epikurosta siitä, että tämä oli pelkin järjen keinoin päätynyt ennakoimaan havaintoa, jonka mukaan kaikki kappaleet, myös painoltaan ja massaltaan toisistaan suuresti eroavat, liikkuvat kuitenkin yhtä nopeasti pudotessaan ylhäältä alas.

Jukka Heiskanen
Nuoren Marxin luonnonflosofa ja sen ekologiset seuraukset

”Liike on siis pysyvyyttä perustavampaa. Juuri tästä juontuu Marxin tunnettu, metodologisesti merkittävä piirre – josta edellä on jo puhuttu – että hän tarkasteli maailmaa ensi sijassa prosessien, ei niinkään kiinteiden muodostumien koostumana. Tämä ei tietenkään tarkoita, että maailman enemmän tai vähemmän pysyvät, oliomaiset puolet kiistettäisiin; siten kuin Schelling piti niitä pyörteinä virrassa, ohimenevinä mutta kuitenkin olemassa olevina, siten myös Marx epäilemättä ajattelee. Millaiseksi vakioina pysyvien ja prosessimaisesti muuttuvien tekijöiden suhde jossain konkreettisessa kontekstissa muodostuu, riippuu luonnollisesti siitä, mistä todellisuuden alueesta on kysymys.

Luonnosta ja kosmoksesta löytyy osia ja puolia, joiden elinaika ylittää suunnattomasti sen, mitä voidaan rohkeimmillaankin kuvitella ihmiskunnan elinajaksi. siitä huolimatta sekä ihmisen maailma ja ajattelu että myös luonto ovat vahvasti historiallisia ja muuttuvia. Engels tähdensi asiaa eräissä kuuluisissa muotoiluissaan, joissa hän korosti Hegelin roolia tämän dynaamisen näkemyksen synnyssä: ”se suuri perusajatus, että maailma ei ole lopullisten olioiden yhdistelmä, vaan prosessien yhdistelmä, jossa pysyväisiltä näyttävät oliot samoin kuin niistä saatavat ajatuskuvatkin, käsitteet, muuttuvat alinomaa, syntyvät ja häviävät [...] tämä suuri perusajatus on varsinkin Hegelistä lähtien juurtunut yleiseen tietoisuuteen” (VT 6, 429/MeW 21, 293).

”Dialektinen filosofia ei pidä mitään lopullisena, ehdottomana, pyhänä. se näkee kaikessa väistämättömän katoavuuden leiman eikä tunne mitään muuta pysyvää kuin  keskeytymättömän syntymis- ja häviämisprosessin”. (Mt., 401/267.)

Marx edelleen:
Lopuksi, kun aika Epikuroksen mukaan on vaihtumista vaihtumisena, ilmiön heijastumista itseensä, niin ilmenevä luonto tulee oikeutetusti esitetyksi objektiivisena ja
aistihavainnosta tehdään oikeutetusti konkreettisen luonnon reaalinen kriteeri siitä
huolimatta, että atomi, sen perusta, on tarkasteltavissa vain järjen keinoin (De 107/
eB 1, 296)(x). nämä eidôlat ovat luonnonolioiden muotoja, jotka niiden pintoina ikään kuin hilseilevät niistä irti ja siirtävät ne ilmiömaailmaan. näitä olioiden muotoja virtaa jatkuvasti niistä pois, ne tunkeutuvat aisteihin ja aiheuttavat juuri siten objektien ilmenemisen. niinpä kuunneltaessa luonto kuuntelee itse itseään, haistettaessa se haistaa itse itseään, katseltaessa se näkee itse itsensä. näin ihmisen aistitoiminta on keskiö, jossa
luonnonprosessit heijastavat itseään kuin polttopisteessä ja leimahtavat ilmiön valoksi.
(Mt., 108/297.)(x)

Demokritoksella tämä tulos on epäjohdonmukaisuus, koska ilmiö on hänelle vain subjektiivinen; Epikuroksella taas kyseessä on välttämätön johtopäätös, koska aistiminen
on ilmiömaailman heijastumista itseensä, sen ruumiillistunutta aikaa (mt.)(x).

Lopuksi aistitoiminnan ja ajan yhteys tulee esiin siinä, että olioiden ajallisuus ja niiden ilmeneminen aisteille tulevat asetetuiksi yhdeksi ja samaksi niissä [so. olioissa] itsessään, sillä juuri sen kautta, että kappaleet ilmenevät aisteille, ne myös katoavat. kun nimittäin kappaleista irtautuvat eidôla virtaavat aisteihin ja kun niillä on aistimuksen luonteensa, ei omassa itsessään vaan ulkopuolellaan toisena luontona, niin ne eivät kerran irtauduttuaan enää palaa takaisin, vaan hajoavat ja tuhoutuvat. (Mt.)(x)

Kun flosofisesta atomista, muuttumattomuudessaan Platonin ideoita muistuttavasta, muusta maailmasta erillisestä substanssista, alkoi epikuroksen käsissä kehittyä hegeliläinen Wesen, niin aistimellisen tai empiirisen tiedon merkitys kasvoi suuresti: Epikuros teki siitä oikeutetusti (---) totuuden ainoan kriteerin konkreettisessa luonnossa.
Samalla Epikuros säilytti atomismiin liittyneen materialismin; niinpä hän oletti myös tietoteoriassaan ja aikakonseptiossaan ihmisen koostuvan atomeista ja konstruoi Demokritokseen nojautuen opin olioista ihmiseen virtaavista kuvista (eidôla).

Havaitseva subjekti on tällöin jonkinlainen ilmiöiden tiivistymä, polttopiste. Tällainen näkemys on tietenkin modernin filosofian valossa riittämätön, ja jo Aristoteles onnistui tuomaan mukaan sen puitteet ylittävää ainesta, kun hänen opissaan sielu oli ruumiin muoto eli jotakin tietyn kokonaisuuden toimintaan liittyvää, ei pelkästään sen perusosasten tai -ainesten kasautuma. kuitenkin myös modernissa katsannossa on vaikea kiistää, etteikö ihminen kaikkine tietoisuuksineenkin olisi luonnon osa, kun kerran luonto on hänet synnyttänyt ja hän viettää koko elämänsä sen sisällä. Ja jos näin on, voidaan vielä nykyäänkin tietyllä abstraktiotasolla sanoa, että kun ihminen aistii jotakin, niin luonto siinä vain aistii itseään.

Marxin ajan saksassa Epikuroksen sensualistishenkiseen materialismiin yhtyminen oli erittäin rohkea veto, joka osoittaa, miten vahvasti Marx jo mursi hegeliläisyyden rajoja ja sijoittui nuorhegeliläistenkin piirissä äärimmäiselle laidalle. näkyvistä nuorhegeliläisistä vain Feuerbach oli päätynyt yhtä radikaalin materialistiselle linjalle. asialla on epäilemättä myös ekologiseen suuntaan kääntyviä seurauksia. nuoresta Marxista tulee tässä vastakohta useimmille luonnontieteiden nousun ja teollisen vallankumouksen ajan filosofeille, joilla oli taipumusta asettaa subjekti ja objekti jyrkästi vastatusten.

Sellaisen näkemyksen ideaalityyppi on ollut tapana rakentaa Descartesin flosofan aineksista (joista se todellakin on muodostettavissa, vaikka historialliselta Descartesilta löytyykin myös kompensoivia aineksia): ajatteleva ja ulottuvainen substanssi erotetaan dualistisesti toisistaan, ja jälkimmäinen ymmärretään kone-, vaha- ym. analogioiden kautta mekaanisten lakien hallitsemaksi ja helposti muovattavissa olevaksi, minkä jälkeen voidaan päätellä, että ihmisten keskeisimpänä kutsumuksena on ”tulla luonnon herroiksi ja valtiaiksi” (Descartes 2001 [1637], 158). Tämä yksipuolinen luonnonvalloittajan asenne toistui useilla, luontoa joissain suhteissa kunnioittaneillakin filosofeilla juuri dualistissävyisen tietoteorian yhteydessä. Toisaalta Marxin lähipiirissä luonnon omaa arvoa puolustamaan ryhtyi juuri Feuerbach, jonka myös tietoteoriassa edustaman, aistimellisuuden (---) merkitystä korostaneen materialismin kanssa Marx on ainakin väljästi samoilla linjoilla.

Sikäli kuin ilmiömaailma alkoi Epikuroksella etsiä tukea atomien sijasta sen itsensä kautta havaittavasta olemuksesta, myös sen aktiivisuus lisääntyi. koska platoniset ideat eivät sopineet Epikuroksen maailmankuvaan – vaikka hänen perushiukkasiinsa olikin hänen huomaamattaan jäänyt niiden piirteitä – niin hän sulki pois eidoloiden itsenäistymisen mahdollisuuden eli sen, että ne olisivat aistimissa käväistyään kulkeutuneet vielä jonnekin muualle tai vaikkapa jääneet sukkuloimaan aistimien ja olioiden välille, ja totesi sen sijaan niiden hajoavan ja katoavan. seurauksena oli, että havaintotieto juontui pelkästään vaihtelevaisesta ilmiöiden maailmasta, jolloin siitä itsestäänkin tuli varsin liikkuvaa. samalla esiin kohosi kysymys tämän tiedon kantajasta, subjektista.

Mitään ruumiista erillistä sielua ei ollut, ja ruumiin osaksi ymmärretty sielu taas koostui tunto- ja tiedostuskyvyttömistä atomeista, mikä johti oitis ratkaistavaksi mahdottomaan dilemmaan ja sai nähtävästi aikaan, että koko asian pohtiminen ei ollut erityisen houkuttelevaa. niinpä ei ole yllättävää, että Epikuros paljolti mieltää empiirisen tiedon itsensä siksi produktiiviseksi ”polttopisteeksi”, jossa materiaaliset eidolat ”leimahtavat ilmiön valoksi”. näin havainnoinnista tai sen kyvystä, ihmisen tiedostuskyvystä, tulee
dynaaminen, jotakin luovaa sisältävä kyky.118 Marx ei tässä viittaa mihinkään tiettyyn tekstikohtaan Epikuroksella, mutta on tunnettua, että Epikuroksen ideat selkeistä vaikutelmista (enargeia) ja esikäsitteestä (prolêpsis) korostivat havaintojen oikean valikoinnin merkitystä ja tiedostuksen aktiivista roolia yleensäkin. näin siis tiedostuksen muuttuvaisuus ja kehittyminen oli seurausta ensinnäkin sen kohteiden muutoksista ja toiseksi sen omasta sisäisestä aktiivisuudesta”
---

Tosiaankin, kun katsotaan tiivistäen Marxin väitöskirjan lukuja, joissa hän esittää yksityiskohtaisen atomin käsitteen kritiikkinsä (luvut ii.i–ii.V; vrt. jaksot 5.2.–5.6. yllä), havaitaan, että niissä toteutuu tietty nouseva linja, siirtyminen yksinkertaisempien ja perustavampien seikkojen tarkastelusta mutkikkaampiin. aluksi tutkitaan olevaisen osien olemassaolon edellytyksiä ja keskeiseksi sellaiseksi osoitetaan osien suhteellinen itsenäisyys. samalla osien liike osoittautuu suhteelliseksi itseliikunnaksi ja sattumat objektiivisiksi mutta suhteellisiksi.

Hiukan ”ylemmäs”, lähemmäs monimuotoista ja värikästä konkretiaa siirrytään todettaessa, että atomeille on tarpeen postuloida ominaisuuksia, jotka ovat ilmiömaailmaa pysyvämpiä, joskin samalla epävakaita. näin myös ominaisuudet suhteellistuvat. Tämän jälkeen kohoavan linjan esitys katkaistaan ja esitetään päinvastoin muistutus sen itsensäkin suhteellisuudesta, kun näet kaikki kiinteä ja oliomainen lopulta katoaa ”kuoleman” kitaan. samaan aikaan linjalla tosin hiukan edetäänkin, kun tarkasteluun tulee olioiden koko kiertokulku. seuraavaksi peruslinjalle palataan jälleen selkeämmin, ja aikaa koskevassa luvussa tutkimuksen painopiste siirtyy substanssitasolta empiirisen todellisuuden sisälle, kun aika itsenäistää jälkimmäistä toimiessaan sen oman olemuksen tavoin. saman luvun loppupuolella näkökulma tarkennetaan kaikesta empiirisestä todellisuudesta subjektiiviseen empiriaan, nimittäin aistimuksiin, jotka todetaan luonnonprosessien ”polttopisteeksi” ja sisällöltään objektiivisiksi.

Viimeisessä, taivaankappaleita koskevassa luvussa luonto konkretisoituu ja objektivoituu laaja-alaisemmin, kun se osoittautuu koko luonteensa ja lainalaisuuksiensa osalta olemuksellis-yleisen ja empiiris-yksittäisen komplementaarisuudeksi, jolloin atomit käyvät tarpeettomiksi ja atomistinen substanssioppi luhistuu.
Vaikka Marxin esitys on vaikeatajuinen, paikoitellen monitulkintainen, ehkä joskus suorastaan hämärä ja Hegelin idealismipohjaista käsitteistöä viljelevä, niin mitäpä muuta siinä on hahmotettu kuin luonnossa havaittavan ”korkeammalle” suuntautuvan kehityksen, siis esimerkiksi elollisen luonnon evoluution, ensimmäisiä flosofisia edellytyksiä, ikään kuin sen mahdollisuuden ehtoja.

Marx on suorittanut tällä alalla merkittävän työn, joka myöhemmässä marxismissa on lähestulkoon unohdettu, kun huomiota on kiinnitetty vain esimerkiksi väitöskirjassa esitettyihin Hegelin ja hegeliläisyyden arvioihin ja Epikuroksella tavattavan itsetietoisuuden muodon luonnehdintoihin, jotka on nähty – sinänsä oikein – alkupisteenä Marxin myöhemmille ihmistä ja yhteiskunnan historiaa koskeville kehitelmille, kuten hänen ajatuksilleen ihmisestä tietyissä oloissa ”atomisoituvana”, individualismin ja egoismin valtaan joutuvana olentona. Väitöskirjan loppukappale vahvistaa vielä kerran, että Marxin tärkeimpänä tarkoituksena oli kehitellä luonnonflosofaa.”

Työstin otteita 30.8.20 ja muutan blogiksi, jotta sen voi linkkinä julkaista. 31.8. MK+

Näin atomien ominaisuuksien tarkastelu johtaa meidät samaan johtopäätökseen kuin deklinaationkin tarkastelu, nimittäin siihen, että Epikuros ottaa kohteekseen atomin käsitteessä piilevän olemuksen ja olemassaolon välisen ristiriidan, ja on niin ollen luovuttanut meille atomistiikan tieteen, kun taas Demokritoksella ei tapahdu itsensä periaatteen realisoitumista, vaan hän pitäytyy pelkästään asian materiaalisessa puolessa ja kehittelee hypoteeseja empirian tarpeita varten.