3. KOSMOLOGIA OSA 16

16. Blogi

 

Kosmisen materian itseohjautuva kiertokulku ja sen luovan uusintamisen periaatteet

Kosmos on ääretön kyberneettisesti itseohjautuva jatkumo, jossa materia loputtomasti vaihtuvissa ja itseuudistuvissa kiertoprosesseissa, luo ja kehittää itsensä yhä uudelleen. Tämä tapahtuu galaksijoukkojen tasolla äärettömästi, jatkuen loputtoman paikallisen vaihtelun ja lukemattomien eri muotojen jatkuvan metamorfoosin, lainomaisena ja tiettyihin luokkiin ja muotoihin asettuvana prosessina.

Kosmiset järjestelmät, kelluvat itse luomansa kosmisen taustasäteilyn äärettömässä, myös gravitaation toimintaan osallistuvassa 3K° asteen universaalisessa säteilymeressä. Tämän meren "pinta" on luonnon itse asettama ”nolla piste”, jonka tarkempi arvo on n. 2.7 K°. Tähän arvoon kaikki maailmankaikkeudessa syntyvä säteily jäähtyy ajan kuluessa, sen matkatessa omassa äärettömässä kosmisessa odysseiassaan.

Mutta mikään universumissa tapahtuva ei ole vain abstraktia liikuntaa äärettömyydessä. Kaiken toiminnan perusta on kosminen käytäntö: paikallinen astrofysikaalinen prosessointi ja galaksien sisäisessä "elämässä" tapahtuva lainomainen evoluutio, sekä toisaalta myöskin ajoittaiset revoluutiot, kun tapahtuu tiettyjä kosmisen kybernetiikan voimakkaimpia ja myös luovimpia prosesseja. Tällaisia tapahtumia ovat muun muassa galaksien törmäykset, sekä eri tasoiset voimakkaat räjähdysilmiöt, kuten supernovat.

Itse galaksien ytimien omat valtaisat "mustat keskusaukot", eli galaksien massiiviset ytimet ovat yksi perustavimmista galaktisen kosmoksen luomistapahtumista valtavine, giganttisine, suihkupurkauksineen, joissa kaiken atomistisen materian perusosat: vety ja helium kokevat "jälleensyntymänsä", kun aktivoitunut galaksinydin sylkee ne luomisen kidastaan.

 Kuva 1.
 

Tässä kuvassa on El Gordo, erittäin kaukainen ja valtaisa galaksijoukko, jonka lähteeksi on ilmoitettu "Sandra / Hubble", joka tarkoittanee näiden laitteiden käsiteltyä yhteisotosta, jotta on saatu mahdollisimman kattavat säteilyalueet yhdistettyä samassa kuvassa.


Tähän kaukaisen avaruuden tutkimukseen ja tieteen viimeisimpiin havintoihin, sekä niistä tehtyihin teoreettisiin päätelmiin palaamme vielä, mutta se vaatinee vielä jatko-osansa, jotta asiakokonaisuus saadaan kunnolla eri puoliltaan puitua. Ja samalla on luonnollisesti myös katsottava miten kaikki tuo sopii 3. Kosmologian uudenlaisiin näkökulmiin.

Kosmisen säteilymeren ominaisuuksiin kuuluu esimerkiksi seuraavia toimintoja:

1. Säteilytausta toimii valon nopeuden ylläpitäjänä;

2. Se toimii -- galaktisen aineen lisäksi -- sellaisena ”gravitoivana verkostona”, joka ylläpitää galaksien ja galaksijoukkojen sisäisen koheesion, ja;

3. Se aiheuttaa osin sen massavaikutuksen, jota on nyt kaivattu ”pimeänä aineena”, joka aiheuttaa ne galaksien lisä-liikkeet, joita ei ole voitu selittää ilman ”puuttuvan massan oletusta".

Taustasäteilykentän edellä kuvatut toiminnot tapahtuvat, kun sen ja galaktisen materian, kuten tähtien välisen pölyn ym aineksen, kesken syntyy monenlaisia kenttämuodosteita. Ja juuri ne aikaansaavat osaltaan edellä kuvatut toiminnot, sekä sitovat sen materian, jota ei aikaisemmin ole voitu vielä havaita, mutta joka nyt on alkanut ilmetä tutkimuksissa, kun sitä on osattu (ja kyetty) havainnoimaan uusilla tehokkailla laitteilla. Tässä on syytä ohimennen todeta, että niin kutsuttua ”pimeä energian” hypoteesia voidaan  pitää vain eräänlaisena ”tieteellisenä vahinkona”.

Se on syntynyt siitä samasta erehdyksestä, jonka perusteella on nyt oletettu, että maailmankaikkeus laajenee. Tämä johtopäätös lähtee siitä havainnosta, että valo on aina sitä pitempiaaltoista – mitä etäisemmästä avaruuden kolkasta se on lähtöisin. Itse ilmiön kuuluisa löytäjä kehoitti varovaisuuteen tämän ilmiön tulkinnan suhteen. Hubble ei kiirehtinyt itse esittämään, että päätelmänä heti johdettaisiin ”laajeneva universumi”.

Kun valo pitkällä kosmisella matkallaan vastaanotetaan maanpäällisillä havaintolaitteilla, sen rakenteellisen spektrisisällön voidaan nähdä muuttuneen niin, että valosta eriytyvät alkuaineiden ”ominaisviivat” ovat siirtyneet samassa suhteessa kohti sen punaisempaa osa-aluetta, kuin etäisyys, josta valo vastaanotetaan, on kasvanut suuremmaksi.

 

Termodynamiikan universaalisuudesta

Fysiikassa on eräs osa-alue, josta on sanottu, että juuri sen lait edustavat sellaista ”luonnonlakien kokonaisuutta”, jota voidaan pitää ikuisesti ”oikeana” ja muuttumattomana. Ja että esimerkiksi termodynamiikan ”toinen pääsääntö” on laki, joka ei tule koskaan siitä muuttumaan, vaikka tutkimus aina etenee ja löytää tieteeseen uusia tarkistettavia ja korjattavia alueita ja kysymyksiä.

Mutta voisiko kosmologiassa olla sellainen tieteen ”alue”, jolla tämä mainittu ikuisesti päteminen ei sitten toimisikaan? 
Itse olen vuosien pohdiskelujen ja lukemattomien tarkistelujen jälkeen tullut tulokseen, että tämän, lämpöopin II Pääsäännön, on toimittava aivan samoin, niin sanotussa "vapaassa avaruudessa" tasapainoa hakevassa säteilyssä, kuin se toimii kineettisessä kaasuteoriassa, höyrykoneessa tai muissa itse aineellisen termodynamiikan ilmiöissäkin.

On myös olemassa astrofysikaalinen näkökanta, jonka mukaan kaikkeus kulkisi, liikkeen suhteen, vain yhteen suuntaan. 3. Kosmologia ei tällaiseen ”lämpökuoleman ajatukseen” yhdy, vaan on sillä kannalla, että kosmoksessa toimii ikuinen ja ääretön, kyberneettisesti itseohjautuva kosmisten ainesten galaktinen kiertoprosessi, joka luo yhä uudelleen kaiken materian, valtaisien aikojen jaksottaisten muutosprosessien kosmisissa, itsesynkronisissa ja harmonisissa toiminnoissaan.

Kun olen tästä lähtökohdasta lähtenyt tarkastelemaan kosmisten ilmiöden selittämisessä nykyään vallitsevia suuria ongelmia, olen tullut väistämättä nykyiseen käsitykseeni, että termodynamiikan II laki on aivan relevantti selittäjä juuri sillä entropiana tunnetulla ominaisuudellaan, joka koskee myös valoa. Juuri se pystyy selittämään kaikki nykyiset todella valtaisat kosmologiset ongelmat. On vain alettava noudattaa sitä periaatetta, että luonnonlait ovat yleisiä, ja että niiden universaalisuus ei ole vain ”tyyliseikka”, vaan aivan täyttä totta: kaikesta materiasta, sen liikunnan laeista, kosmoksen mielenkiintoisista ja usein vieläkin salaperäisistä ilmiöistä ja prosesseista, puhuttaessa.

TOIVO JAAKKOLA

Edesmennyt suomalainen astronomi Toivo Jaakkola on esittänyt aiheesta varsin kiintoisia ja perusteltuja vaihtoehtoisia näkemyksiä jo vuonna 1980, WSOY:n julkaisemassa kokoomateoksessa "Kosmologian maailmankuva". Jaakkola oli myös "alkuräjähdysopin" vastustaja, joka oli vakuuttunut siitä, että löytyy vielä hyvin perustellut fysikaaliset syyt ja selitykset sille kosmologisen punasiirtymän ilmiölle, josta virheelliseen teoriaan on nyttemmin valtaosin päädytty (paremman selityksen puutteessa). Jaakkolalla oli ympärillään myös jopa pienehkö koulukunta, jonka päätoiminta keskittyi Ranskaan. En tiedä kuinka sen on käynyt, Jaakkolan itse menehdyttyä jo parhaassa iässään 1990-luvulla. (Jaakkolalta löytyy mm. eräs hänen ajatteluaan valaiseva monisteteksti, jonka lainasin aikoinaan URSA:n kirjastosta).

Koska on käynyt ilmi, että Ranskassa on herännyt kiinnostusta tätä blogisarjaa kohtaan, lisään vähän tietoa T. Jaakkolan muusta julkaisu- ja tutkimusaiheista. Jaakkola oli tekijöiden joukossa, kun URSA julkaisi Professori Jaakko Tuomisen 70 vuotisjuhlan kunniaksi Kirjan "Auringosta äärettömyyteen", URSA, 1979.

Kirjassa oli T. Jaakkolalta artikkeli oman Linnunratamme, kotigalaksimme, tutkimisen ongelmista. Otan sen lopputiivistelmästä otteen: " Tietämys Linnunradan luonteesta ja sen rakenteesta on seurannut pääpiirteissään tieteen yleisen kehityksen vuosituhantista kaarta. Viime vuosina galaksimme kartoitus on törmännyt havaintoihin, jotka suoraviivaisesti tulkittuina johtavat heliosentrisesti ilmeneviin rakenneanomalioihin. Kyseiset piirteet galaksimme havaintoaineistossa liittyvät tähtitieteen koko skaalassa esiintyvään spektrin punasiirtymien problematiikkaan, jonka ratkaisu edellyttää uuden fysikaalisen teorian kehittämistä. Huomaamme, että galaksimme kartoituksen nykyiset probleemat ja niiden selvittäminen ovat sidoksissa tieteen kehitykseen yleensä. Tämä on eräs osoitus tieteen ykseyden ja samalla luonnon ykseyden puolesta."
Lisäksi löysin hyllystäni T. Jaakkolan artikkelin kvasaareista vuodelta 1984, joka on julkaistu URSA:n kirjassa, "Tähtitaivaan arvoituksia".




Lisäaineistoa Toivo Jaakkolasta ja kosmologisesta punasiirtymästä
(Tapio simonen, Wikipedia/Toivo Jaakkola, lähteet).

Se, että galaksien nopeus on verrannollinen niiden etäisyyteen, antaa siis (Hubblen lain mukaan) tähtijärjestelmille (teoriassa) mahdollisuuden valoa suurempiin nopeuksiin. Tähänkin kosmologit ovat keksineet (omasta mielestään) näppärän vastauksen: pakonopeudet eivät ole signaalinopeuksia, joita suppea suhteellisuusteoria rajoittaa, galaksit eivät syöksy avaruuden läpi, ainoastaan avaruus itse laajenee (kuten pullamössö tai ilmapallo). No, ei sekään ole kiva jos nopeudet, anyway, ylittävät valon nopeuden, mistäs me sitten valoa saadaan? Mielestäni fysiikan teoriat eivät voi (eivätkä saa) olla sellaisia, että niitä vahvistetaan (tyhmille maallikoille) sanakikkailulla. JK tähän kappaleeseen: ehkä tuokin sanaleikki on jo vanhentunut ja keksitty uusi (kukaan normaalijärjellä varustettu ei pysy mukana tässä verbaaliakrobatiassa).

Punasiirtymän (muita kuin doppler) tulkintoja

Toisinajattelijat ovat esittäneet kaukaisten galaksien ja kvasaarien punasiirtymille monia tulkintoja, joiden mukaan siirtymä ei voi johtua pelkästään pakonopeudesta. Heistä tunnetuin on Halton Arp ja perusteellisin dosentti Toivo Jaakkola (josta myöhemmin enemmän). Arp kertoo havainneensa, että läheisillä kohteilla saattaa olla selvästi poikkeavat punasiirtymät, järjestelmät olisivat yhteydessä ns. ainesillan välityksellä. Kosmologit ovat torjuneet tämän projektiovirheenä, toisin sanoen kohteet ovat (maapallolta katsoen) samalla viivalla ja näyttävät vain olevan lähellä toisiaan. Torjuntavoitto, jota vahvistaa sanakikkailu: satunnaisilla havainnoilla (jos ne poikkeavat valtavirran tutkimuksista) ei ole merkitystä. Arp on myös tehnyt sen havainnon,että suurten galaksijoukkojen keskustan punasiirtymä on pienempi kuin joukon reunoilla kiitävien galaksien. Arp on siis pyrkinyt osoittamaan, että punasiirtymä (kaukana avaruudessa) ei kerro etäisyyttä tai osoita valtavia astronomisia nopeuksia. Tiedeyhteisö syrjii ja toisinaan jopa vainoaa toisinajattelijoita, Arp ei ole saanut kaikkia tutkimuksiaan julkaistuksi tiedelehdissä ja jopa pääsyä avaruusteleskoopeille on rajoitettu. Eräät toiset tutkijat ovat esittäneet, että punasiirtymä aiheutuisi galaksien kehämäisestä kierrosta pikemminkin kuin pakonopeudesta. Jotkut taas ovat havainneet punasiirtymän jaksottaista vaihtelua tai kvanttifysiikan perusteista tuttua kvanttittumista. Ehkä gravitaation vaikutusta siirtymään tutkineet ovat parhailla jäljillä (pelkän) doppler tulkinnan kumoamiseksi.

Yleinen suhteellisuusteoria ja gravitaatiopunasiirtymä

Yleisen suhteellisuusteorian mukaan valo taipuu gravitaatiokentässä, mikä on todennettu esim.auringonpimennysten aikana (Sir Arthur Eddington ensimmäisenä v.1919) mittaamalla tähden näennäistä siirtymistä auringon reunan ohitettuaan. Toinen todennettu (mm. Mössbauer) ilmiö on se, että (ulkopuolisen havainnoitsijan kannalta ) gravitaatiokentässä värähtelevien atomien taajuus pienenee (esim. atomikellot käyvät hitaammin).

Kun atomien lähettämän säteilyn taajuus pienenee, säteilyn spektriviivat siirtyvät kohti punaista eli havaitaan punasiirtymä. Tällainen gravitaatiopunasiirtymä onkin monissa yhteyksissä havaittu, jopa maanpäällisissä oloissa. Eräiden lähteiden mukaan auringon gravitaatiopunasiirtymä on luokkaa 2 ppm (miljoonasosaa) verrattuna maanpäällisiin atomeihin, kun taas eräiden valkoisten kääpiötähtien siirtymä on jopa sata kertaa suurempi kuin auringolla. Kun ajatellaan kaukaisten kohteiden lähettämän valon matkaa mustien aukkojen ja muiden gravitaatiolinssien ohitse, voidaan hyvinkin olettaa valon väsyvän. Kun valo taipuu gravitaatiokuoppaan, se matkaa jatkaessaan joutuu nousemaan kuopasta ja menettää näin energiaa, jolloin taajuus pienenee ja aaltopituus kasvaa.

Toivo Jaakkolan punasiirtymä tutkimukset

Dosentti Toivo Jaakkola (1941-1995) oli merkittävä suomalainen astronomi ja kosmologi, jonka mittava tieteellinen tutkimustyö katkesi liian varhaiseen poismenoon. Hänen tieteellisistä julkaisuistaan, joita ehti ilmestyä noin 80, parisenkymmentä käsitteli punasiirtymää sekä valon ja gravitaatiokentän välistä vuorovaikutusta (electrogravitational coupling or electrogravity).Hän tutki myös kaukaisten galaksien ja kvasaarien punasiirtymäongelmaa sekä pimeää ainetta
(Nature of Redshifts and the Problems of Missing Mass).

Omien julkaisujensa ohella hänellä oli joukko yhteisjulkaisuja tunnettujen astronomien kanssa, kuten J-P. Vigierin tutkimusryhmä Pariisissa, J-C. Pecker, I. D. Karachentsev, M. Moles ja joukko suomalaisia tähtitieteilijöitä.

Punasiirtymän luonteesta tekemiensä tarkkojen tutkimusten perusteella Jaakkola vakuuttui, ettei doppler-tulkinta ole oikea kaukaisille galakseille ja kvasaareille (Tähtitieteen arvoituksia, Ursa1984, s.104-131). Punasiirtymän alkuperäksi hän ehdotti gravitaatiopunasiirtymää ja kenties jotain punasiirtävää väliainetta. Hän löysikin testikohteita, joiden punasiirtymän täytyi olla peräisin itse kohteesta (eikä sen pakonopeudesta). Kosmologinen ratkaisu olisikin siis itse punasiirtymässä, mikä sen todellinen alkuperä sitten olisikin.

Doppler-tulkinnan ja vallitsevan käsityksen (alkuräjähdys) hylkääminen sai Jaakkolan omaksumaan eräänlaisen vakaan, mutta tasapainotilassa olevan, universumin käsityksen (Equilibrium Cosmology, in: Progress in New Cosmologies: Beyond the Big Bang, Krakow Summer School of Cosmology, ed. H.A. Arp, C.R.Keyes, K. Rudnicki, Plenum, 1993, pp.111-151).

Hänen hahmottamansa maailmankaikkeus oli lähellä Sir Fred Hoylen ns.täydellistä kosmologista periaatetta, kuitenkin niin, että Jaakkola piti Hoylen ehdottamaa jatkuvaa luomista tarpeettomana. Hän ei myöskään hyväksynyt Halton Arpin väsyvän valon mekanismia eikä ns. uutta ainetta (äskettäin syntyneitä atomeja), vaan esitti, että punasiirtymä on luontainen universumin gravitaatio-sähköiselle luonteelle (Electrogravitational Coupling: Empirical and Theoretical Arguments, Apeiron 9-10, 76-90, 1990). Havaintojensa ja niiden tulkintojen perusteella Jaakkola oli vakuuttunut, että kaukaisten kohteiden punasiirtymän alkuperä on vuorovaikutus, ei (ainakaan pelkästään) doppler-ilmiö, punasiirtymä on täten enemmänkin sidoksissa aineeseen, ei niinkään avaruuteen.

__________


Jean-Claude Peckerin (College de France, Paris) mukaan Jaakkolan malli punasiirtymästä ja kytkeytymisvuorovaikutuksista sähkömagneettisen kentän ja gravitaatiokentän välillä sopii laskelmiin jopa paremmin kuin standardikosmologian malli. Ei ole epäilystäkään siitä, että jos Jaakkolalle olisi suotu enemmän elinaikaa ja jos hän olisi ollut yhteistyössä pätevän matemaatikon kanssa, etteikö hänen ideansa olisi johtanut uuden teorian syntyyn (Pecker, Apeiron Vol. 3 (1996) p.57-59).

Tieteen toisinajattelija vai uranuurtaja?

Toivo Jaakkola, joka oli väitellyt tohtoriksi Pariisissa 1977 (Universite Pierre et Marie Curie, aihe englanniksi käännettynä Studies on the nature of extragalactic redshifts), ei ollut kovin suosittu kotimaassaan yleisesti hyväksytystä kosmologiasta poikkeavine tutkimuksineen ja tuloksineen. Niinpä hän joutuikin useasti työskentelemään ulkomailla, kuten Kievissä ja jälleen Pariisissa (Institut Henri Poincare). Lopulta hänet kuitenkin todettiin päteväksi ehdokkaaksi astronomian professoriksi sekä Helsinkiin että Turkuun; häntä ei kuitenkaan koskaan nimitetty näiden oppituolien haltijaksi. 1980-luvun lopulla hän joutui ristiriitaan esimiehensä, Helsingin yliopiston tähtitieteen professorin, Kalevi Mattilan kanssa. Seurauksena tutkimusten siirtyminen Turun yliopistoon (Tuorla Observatory), joiden tuloksena mm. jatkojulkaisu sähkögravitaatiosta (electrogravity) ja mittava postuumi (1996) julkaisu: Action-at-a-Distance and Local Action in Gravitation: Discussion and Possible Solution of Dilemma (Apeiron Vol.3 Nr.3-4, 1996 pp.61-76). Antakaamme tämän puhua puolestaan:
The present paper is based on a reading of previous historical reviews and original papers (Newton, Einstein, Hawking etc.), my own writings, as well as on concrete scientific work. Punasiirtymää käsittelevä osa: Gravitons and photons interact via electrogravitational coupling, which causes the redshift effect and an analogous weakenig of gravity, as well as cosmic background radiation which is a re-emission equilibrium effect.

Jaakkolan jälkeiset tutkijat ovat monesti viitanneet häneen, mm. Howusu (Apeiron 1996),
Cosmological Redshift: Experimental Detection of Gravitational Radiation. Tuloksista lause:
a photon moving in a non-uniform gravitational field radiates energy in the form of
gravitational waves thus providing a new pure gravitational resolution of the cosmological
redshift.

___________


Nykyään olemme toki jo paljon pidemmälle edistyneessä tilanteessa Linnunradan koko olemuksen ymmärtämisen ja varsinkin sen kartoituksen suhteen. Uusilla valtaisilla tutkimuslaitteilla ja säteilyn eri aaltoalueiden havintoihin erikoistuneet laitteet ja niiden tulosten spektrianalyysi jne. ovat nyt jo oleellisesti pidemmällä kuin T, Jaakkolan aikoina. 
Se, mikä on kuitenkin edelleen samaa, on että edelleenkään tähtitieteen yleiset edellytykset edellä manittujen "punasiirtymäongelmien" tai tulkintojen suhteen, eivät ole Jaakkolan ajoista juuri muuttuneet. Nykyisllä laitteilla on saatu selville, että galaksien keskustoja hallitsevat jättiläismäiset (ja vielä paradoksaaliset) "mustat-keskusaukot", joiden olemus ja fysikaalinen merkitys on vielä tieteesssä jäänyt varsin hämäräksi. 

 
Juuri tämä on eräs niitä alueita ja motivaattoreita, joiden vuoksi olen tähän omaan urakkaani - harrastajan innolla - halunnut lähteä jotain uuttakin panosta antamaan. Totean nyt vain tuon Jaakkolan teesin: "... ratkaisu edellyttää uuden fysikaalisen teorian kehittämistä". -- Juuri sellaisen hahmotelmasta tässä kirjoitussarjassa onkin kyse.

_____________



Palaamme nyt ylempänä olleeseen aiheeseen "säteilystä ja entropiasta"...


Olen käsitellyt asiaa jo viitteellisesti 9. Blogissa, kun kerroin, että myös John Gribbin on viitannut gravitaation ja entropian "yhteistoimintaan" tähtien ja galaksien prosesseja käsitellessään. Otan lainauksen siitä:

 
"Gribbin käsittelee antoisasti ja ymmärrystä lisäävästi myös tähtien syntyprosessien tapahtumia, jossa yhteydessä hän on tullut materian kosmisen kiertokulun ja gravitaation, sekä entropian keskinäisen vuorovaikutuksen ja yhteispelin osalta, varsin pitkälle samoihin tuloksiin ja toiminnallisiin johtopäätelmiin, kuin mihin itsekin olen niistä tullut.
Näitä seikkoja hän käsittelee erityisesti kirjansa sivuilla 250-253. (John Gribbin: "Syvä yksinkertaisuus", URSA. 2005 ).



Pari näytettä Gribbinin tekstistä:
"Jotta todella ymmärrettäisiin minkälaisia kierteisgalaksit ovat ja kuinka ne toimivat, täytyy ymmärtää kuinka energia ja aine vaihtuvat toisikseen kaksisuunataisessa prosessissa tähtien ja tähtienvälisen aineen välillä." (Sivu 250 emt).

Ja vielä:

"... Tällaiset eri sukupolvissa syntyneet keskenään risteävät aallot pyyhkivät yhdessä tähtienvälistä ainetta ja synnyttävät uusia romahtavia (gravitaatioromahdus, mk) kaasu- ja pölypilviä, joista syntyy taas uusia tähtiä ja supernovia -- tämä on klassinen esimerkki itseään ylläpitävästä vuorovaikutuksesta, joka sisältää energiapanoksen (supernovista) ja takaisinkytkennän. (Gribbin, s. 251 emt.)

Edelleen:

"[Lee] Smolin ja muutama muu tutkija nostivat 1990-luvun lopulla esiin sen, että tähtienvälinen aine on kaikkea muuta kuin yhtenäistä niin koostumuksen, lämpötilan kuin tiheydenkin suhteen. Se ei missään nimessä ole tasapainossa, ja vaikuttaa siltä, että kierteisrakenteiden syntymiseen liittyvät prosessit myös pitävä sen poissa tasapainosta. 

Toisin sanoen Linnunrata (kuten muutkin kierteisgalaksit) on alue, jossa entropia vähenee. Se on siis itseorganisoituva systeemi, joka pysyy kaukana tasapainosta systeemin läpi kulkevan energiavirran ja takaisinkytkennän avulla." (Gribbin, s. 253 emt)

Itse näen tämän kaiken koskevan koko äärettömän laajaa kosmosta, koko galaksiavaruutta.


Linkki 9 Blogiin:
https://www.blogger.com/blogger.g?blogID=4096890044761964728#editor/target=post;postID=189940082275798126;onPublishedMenu=allposts;onClosedMenu=allposts;postNum=13;src=postname


3. Kosmologia on jo 15 aiemmassa blogiartikkelissa esitellyt myös näitä seikkoja: Entropia toimii gravitaatioilmiön ohessa ja sen vastapelurina, sekä jopa osallistuu gravitaation toiminnan ohjauskybernetiikkaan. Kun gravitaatio on kokoava ja järjestystä ylläpitävä kappaleita luova voima, on entropia se purkava ”vastavoima”, jota tarvitaan kosmoksen itseohjautuvien prosessien tasapainottamiseksi. Tämä kyberneettinen vuorovaikutus on kaikkeuden perustavanlaatuisin vuorovaikutus.

Liitän oman "KOSMOLOGIA 2" linkkiin liittyvän kuvan tähän.  



Kuva 2. 





-----

Entropialla on siten merkittävä osa tähtien muodostuksessa

Toisaalta on myös niin, että entropialla – eli jäähtymisilmiöllä – on suuri merkitys esimerkiksi tähtien muodostumisen alkuvaiheessa, kun se kosminen pöly ja kaasu, josta tähdet lähtevät gravitaation tiivistäminä kehittymään, entropian toimesta jäähdytetään sisäiseltä liikkeeltään niin vähäiseksi, että gravitaatio saa siitä yhä voimistuvan otteen.

Blogeissa on myös toinen esimerkki entropian luovasta toiminnasta. Se koskee Maan Kuun hidasta etääntymistä maapallosta sen seurauksena, että vuorovedet saavat aikaan entrooppista energian menetystä maan pyörimisnopeudessa. Ja tämä voidaan tulkita niin, että maapallon gravitaatio heikkenee sitä mukaa kun Maan rotaatio pienenee. Olen tästä esittänyt jo hieman laajemman selostuksen ja johtopäätelmät 8. ja 9. blogeissa. Se voidaan vielä mainita, että tämän pitäessä paikkansa, siitä seuraa myös johtopäätös, että myös Maa voisi olla samoin perustein loitontunut vuosimiljardien kuluessa Auringosta. Ja tästä voi seurata tietenkin myös kiintoisia uusia päätelmiä itse Maan kehityshistoriasta.

Linkki: 3. Kosmologia : 3. KOSMOLOGIA OSA 8


Yhteenvetona edellisistä voinee todeta, että kun huomioidaan, että entropian olemassaolo liittyy liikkeen jatkavuuteen ja sen hidastumiseen tarmodynaamisten jäähtymisilmiöiden seurauksena, sen merkitys on myös kosmisissa prosesseissa aivan samaa luokkaa kuin itse gravitaationkin.

Tässä voimme todeta, että kosmologian eräs suurimmista nykyongelmista, ”puuttuvan massan ongelma”, on melkoisen suurella varmuudella, 3. Kosmologian kannan mukaisesti, pääosin kosmisten kenttien piilomassan ja sen toiminnan, nykyään vielä heikon ymmärtämisen ongelma.  
Kun näihin kenttien osuuden tutkimuksiin on tutkimuksissa (ja teorianmuodostuksessa) kiinnitetty aihepiirin tärkeyttä vastaavaa huomiota riittävin resurssein muutamia vuosia, tulee tämä nykyinen kestämätön tilanne, näin menetellen, jo varmuudella voitetuksi. 


Kuva 3. 

Kosminen verkko on nyt voitu havaita myös käytännössä.  Lähde: TIEDE 20.1.14 

"Galaksien liikkeistä päätellen niiden alueella on runsaasti pimeää ainetta, joka vaikuttaa painovoimallaan. Tietokonesimulaatioiden perusteella pimeä aine muodostaa lisäksi galaksien välille kuitumaisia linkkejä: kokonaisrakenne on kuin jättiläismäinen verkko. Galaksit ovat verkon solmukohdissa, ja yhdyssäikeisiin pimeän aineen painovoiman pitäisi koota kaasua. Säiealueen kaasua ei kuitenkaan ollut tähän mennessä käytännössä havaittu.

Nyt havaittiin. Meistä noin kymmenen miljardin valovuoden päässä sijaitsevan voimakkaasti säteilevän galaksin eli kvasaarin valo sattui osumaan juuri sopivaan suuntaan, niin että erään verkonsäikeen suuri kaasupilvi näkyi Havaijin Keck I -kaukoputkella. Tuloksen julkaisi Nature." (Hankittu Googlella).

Universumi on edustava otos äärettömästä kontinuumista

Kosmologia on tullut juuri nyt kehitysvaiheeseen, jossa voidaan hyvin perustein omaksua lähtökohtaisesti sellainen "uusi" looginen ja toisaalta myös kokemusperäinen näkökanta, että se maailmankaikkeuden osa, jota tieteen instrumentein on nyt voitu tutkia, muodostaa niin sanotun edustavan otoksen äärettömästä kosmisesta jatkumosta.Tämän tiedostaen kosmiset tieteet tutkivat siten siis erilaisia materian kiertokulkuun liittyviä osaprosesseja ja näihin liittyviä kyberneettisiä toimintamuotoja.

Kosmologian kehityksen kannalta on tärkeää, että siinä nyt luovuttaisiin käyttämästä niitä fysiikalle vieraita olettamuksia, jotka vielä tähän saakka ovat olleet sille luonteenomaisia. Eräs keskeisimpiä tällaisia on ”Inflaatiohypoteesi”, jolle ei ole kosmologiassa olemassa mitään todellista – objektiivista – perustetta tai tarvetta.

Kosminen inflaatio kuuluu niihin ad hoc ehdotelmiin, joiden ainoa syy tai tarve on ollut ”Alkuräjähdysoppi”. Ja koska tälle ”BigBang - teorialle” ei todellakaan ole minkäänlaisia päteviä faktillisia perusteita, olisi siitä mitä pikimmin päästävä eroon. Juuri tämä onkin ollut eräs päätavoite ja motiivi 3. Kosmologian esittämiseen.

On ollut monin tavoin kiintoisaa seurata teoreetikkojen yritystä selviytyä siitä umpikujasta, johon eräät virheelliset alkuoletukset ovat kosmologian johtaneet. Ne jotka ovat seuranneet tämän kirjoitussarjan aikaisempien 15 osan esityksiä, ovat selvillä niistä uudenlaisista perusteista, joiden johdosta ”3. Kosmologia” ei pidä yhden ainoan alun ja siihen perustuvan nykyisin vallitsevan teorian tietä oikeana.
 
Uusi teoria lähtee siitä universaaliuden ajatuksesta, että kaikkeus on ääretön, ikuisesti olemassa ollut jatkumo. Monissa suhteissa perusideaa voi verrata Anaksimandroksen käsitteeseen Apeiron – ääretön. Se ei kuitenkaan merkitse, että tämä kaikkeus olisi jotenkin epämääräinen tai, että se olisi selittämätön.

On vain niin, että tieteen on nyt pakko omaksua jotain periaatteellisesti uutta, jotta se voisi noudattaa sen itsensä asettamia eettisiä tutkimusperiaatteita. Se ei voi jatkaa sellaisella tiellä, jolle on asetettu ”yksi erityinen ajallinen lähtökohta”. Tämä alkuaan jopa hedelmällinen tie on kuljettu loppuun. Laajenemis ajatuksesta on jouduttu umpikujaan. Perusteita on siis tarkisteltava ja synkronoitava tutkimustulokset vastaamaan kyberneettistä kosmologiaa.

Olen jo kauan kummastellut sitä erikoista seikkaa, että matematiikasta yleensä niin innostuneet fyysikot eivät ole ryhtyneet soveltamaan Georg Cantorin jo 1800-luvulla kehittämää äärettömyyden matematiikkaa sen käsitteellisesti soveltuvilta osin universumin ominaisuuksiin. Sehän antaisi käsitteellisesti hyvät mahdollisuudet paljon nykyistä selkeämpään ”osajoukkojen” ymmärtämiseen.

On paljon ymmärrettävämpää käsitellä havaittua kosmosta, kosmoksen aitona osana ja osajoukkojen joukkona, kuin se, että nyt teoria ”pakottaa” hyväksymään logiikan vastaisen yhden alun eli ”Big Bang”- teorian, jossa kaikkeus olisi ikään kuin "kertakäyttöinen". 

Kuva 4. 

 

Mielenkiintoinen visuaalinen rinnastus Auringon leikkiä hiekkarannan matalassa vedessä - ja galaksiavaruuden ääretön verkko.




Aloitin blogisarjan 1. osan alkuaan seuraavilla kappaleilla:

Astrofysiikan ja kosmologian teoreettinen luutuneisuus on alkanut tuottaa jo kaikessa rehellisyydessään jopa varsin hupaisia sloganeita, kuten "kvanttifysiikan kuiva kausi", jota on nyt määritteen mukaan kestänyt jo 20–30 vuotta (Tämän tyylinen kommentti esiintyy muun muassa Steven Weinbergin kirjassa "Unelmia viimeisestä teoriasta"). Mutta tämä on vielä kovin vaatimatonta, jos verrataan sitä todelliseen "kuivuuteen gravitaatioteoriassa", – vaikka otettaisiin Yleinen suhteellisuusteoria ja sen tuomat teoreettiset näkymät huomioon! Vieläkään, tähän päivään mennessä, ei Isaac Newtonin esittämään "haasteeseen tuleville sukupolville", ole kyetty vastaamaan. Tämä haaste on siis peräisin noin 350 vuoden takaa, hänen kuuluisasta teoksestaan, "Principia Matemathica".

Lainaus teoksesta "Isaac Newton -jättiläisen hartioilla", Ursa, Helsinki 1988:
"Mutta tähän mennessä en ole kyennyt keksimään ilmiöiden perusteella syytä noille vetovoiman ominaisuuksille, enkä tee hypoteeseja; sillä sitä, mikä ei ole dedusoitu ilmiöistä, kutsuttakoon hypoteesiksi, ja hypoteeseilla, olivatpa ne metafyysisiä tai fysikaalisia, okkultteja kvaliteetteja koskevia tai mekaanisia, ei ole mitään sijaa kokeellisessa filosofiassa." [ss. 303-4, Ote Newtonin "Principian" 2. painoksesta, kirjoittaja on tieteen filosofina ja loogikkona tunnettu, Ilkka Niiniluoto. (Kurs. mk)].

Tällöin Newton joutui siis nöyrästi myöntämään, että on kyllä selvittänyt gravitaation käyttäytymiseen liittyvät lait, mutta ilmiön fysikaalisen syyn selvitys jääköön tulevien sukupolvien ratkaistavaksi.
Juuri tämän keskeisen ongelman jatkuvasta ratkaisemattomuudesta johtuen, on nykykosmologia juuttunut askartelemaan yhden ainutkertaisen "alun" pohjalta, jossa hinnalla millä tahansa on oltava jonkinlainen yksi "ainutketainen alkuluominen". Tämän seurauksena ovat myös teoreettiset ponnistelut suuntautuneet siten, että ne ovat lähes täysin kieltäytyneet ratkaisemasta esimerkiksi astronomisten havaintojen galaktisesta valosta 1920-luvulla esiin nostamaa valon ”kosmologista punasiirtymäongelmaa”.


Tämä on ongelma kaikille aidoille fysiikan harrastajille, koska todellinen fyysikko ei halua kuulla edes puhuttavan, jostain niin täydellisen epämääräisestä ja fysikaalisin käsittein täysin perustelemattomasta, ”pelkän avaruuden” tai jonkin täysin ad hoc keksityn ”väliavaruuden” pseudotieteellisestä laajenemisesta.
Tästä voi todeta muun muassa, että mikään tiedettä edistävä seikka ei edellytä tai vaadi, että maailmankaikkeus olisi omannut joskus jonkin ajallisen alun, josta "kaikki olisi saanut alkunsa". Päinvastoin on niin, että maailmankaikkeus jo käsitteenä viittaa ikuiseen ja ilman alkua tai loppua olevaan. Alkuräjähdys-oppia voi hyvinkin verrata niihin (epäonnistuneisiin) yrityksiin, joissa joku uskoo voivansa laskea äärettömän luvun – tai toisaalta vastaavasti eräänlaisen 'ikiliikkujaratkaisun' keksimisen yrityksiin, ikään kuin kosmoksen äärettömässä kiertokulussa -- sen pyörittämiseen -- tarvittaisiin jonkinlainen "yliluonnollinen alku" tai "ylläpito."

Onko kosmologiaan syntymässä uusi tilanne?

Universumissa ei ole mitään todellista aineen ja antiaineen välistä epäsuhtaa

 
On kyse vain siitä, että uutta ainetta syntyy jatkuvasti galaktisissa prosesseissa ja olemassa oleva materia muokkaa uuden materian itsensä kaltaiseksi.

”Nurinpäin” ei rakennu pysyviä atomeja, koska sellainen tuhoutuu välittömästi synnyttyään. 
On siis olemassa vain ainetta, ja antiaine on laboratorioleikittelyä (sinänsä kiintoisaa), mutta se ei omaa mitään syvempää merkitystä. E-hiukkaset ovat katoamattomia jo sinänsä; niitä on eri "merkkisinä" yhtä paljon; ja ne voivat muuttua toisikseen. Tämän voi jo näiden blogien piirroksistakin hyvin päätellä, kun niihin hieman perehtyy.

Ytimien kannalta on niin, että elektroneja on periaatteessa atomia kohti aivan sama määrä kuin positronejakin. Ja tämä merkitsee sitä, että mitään "aine-antiaine epäsuhtaa" ei todellisuudessa maailmankaikkeudessa ole.

Kun protoni muodostuu 2 positronista ja 1 elektronista, niin neutraalissa vedyssä onkin näin valmiina ’pari’ ytimeen sidotulle elektronille. Neutroneissa on tämä parillisuus jo toteutunut itse ytimen tasolla: ja näin huomataan, että kokonaisuus on tasapainossa; e-hiukkasia on juuri yhtä paljon sekä + että - laatuisena. 

Jos tämä tasapaino ei tietyissä alkuaineissa toteudu, ovat aineet radioaktiivisesti epätasapainossa – ja tulevat palauttamaan oman tasapainonsa joko hajoamalla ja säteilemällä – tai vain säteilemällä eli poistamalla itsessään olevan epätasapainon syyn, mikäli ei elektroneja ole siepattavissa ympäristöstään.

________________

Kuten jo blogissa 2. määriteltiin, rakentuu tämän teorian aineellinen materia aivan samoista perushiukkasista kuin itse – nyt puheena oleva – kenttäkin.

Määrittelimme myös jo aiemmissa esityksissä, että fotonit, jotka itse ovat taustasäteilykentän perusolioita ja (2.7 K° lämpötilaan jäähtyneinä), ovat olemukseltaan tavallaan ”kahden eri merkkisen elektronin” yhteenliittymiä. Ja näin  ne mallinnettu myös oheisessa linkissä olevassa kuvassa (Kuva 2.).
 

Linkki:http://mikalogia.blogspot.fi/2013/02/3-kosmologia-osa-2.html

________________

Näistä "e-kvarkeista", siis elektroneista ja positroneista rakentuu sitten, niiden saatua oman protonirakenteensa galaksien ytimien ja kvasaarien giganttisissa luovissa purkauksissa, se rikas kosmisen materian maailma, jonka parhaiten ympäriltämme tunnemme, mutta jonka rakenteen muodostaa universaalissa kosmoksessa pääosin n. 75 % vety, H ja n. 25 % helium, He. 

Tämän rakenteen kosmisena ylläpitäjänä toimii universaalisella tasolla gravitaatio, joka saa sitten lokaalisessa kontekstissa 'apulaisikseen' aineen sisäisen rakentumisen voimat, jotka pitävät materian koosteisuudesta ja pysyvyydestä huolen. Kuitenkin, kuten 3. Kosmologia esittää, kaikki nämä kokoavat voimat ovat peräisin jo itse materian omista ominaisuuksista.

Ajatuksena tässä on, että kaiken taustalla on olemassa oikeastaan vain yksi perusvoima, joka lähtökohtaisesti perustuu gravitaatioon. Sen kyky erilaisiin  ja eri asteisiin "voimatasoihin" tulee olemaan rakentavan mietiskelyn ja teorianmuodostuksen asiallinen kohde.
 
Kun atomissa vaikuttavat ytimen "vahvavoima" ja sähkömagneettiset voimat atomien ja molekyylien rakenteessa ja tasoilla, niin myös itse gravitaatiokin on -- atomi- ja siten siis massayksikkö kohtaista. Ytimien hiukkastasolla vaikuttaa olevan kolme eriasteista voimaa: 

On ytimen koossapysymisen hoitava ydinvoima. Sen lisäksi vaikuttaa niin kutsettu ytimen heikkovoima, jonka itsenäisen olemassaolon 3. Kosmologia tulkitsee voimaksi, joka sitoo väliaikaisesti elektroneja protoneihin, muodostaen epäpysyviä neutroneja, jotka hajoavat niin sanotussa beeta hajoamisessa. Ja kolmas, sekä voimallisin ydintason ilmiö on annihilaation eli materian täydellisen säteilyksi ja energiaksi hajoamisen "voima" tai pikemminkin ilmiö, jonka vastavoima on se materiaa aidosti luova voima, joka syntyy galaksien ytimien valtaisien massojen luovissa ja lähes käsittämättömän voimakkaissa suihkupurkauksissa. Se on itse protonien (ja neutronien) varsinaisen luomisen voima, joka kykenee synnyttämään sellaisen  positronikaksosen, joka "kiteytyy" sitten  pysyväksi protoniksi, kun se sitoo itseensä vielä hyvin suurenergiaisen elektronin.

 

Materian symmetria – eli antimaterian epäsymmetrian probleema

On jo hyvin tunnettua, että raskaammat alkuaineet syntyvät tähtien ydinprosesseissa. Ja kaikkein raskaimmat, joita myös Maassa esiintyy, ovat syntyneet raskaiden tähtien niin kutsutuissa supernovaräjähdyksissä. Samoin jo melko hyvin ymmärretään päinvastaisetkin prosessit: erilaiset energian vapauttamiset tai sitoutumiset suuren kuumuuden tai paineen ym. vaikutuksesta, kuten tiedämme ydinvoimaloista tai vastaavasti ydinräjähdyksistä. 

Tunnetaan myös "annihilaatio", joka tarkoittaa materian alkeisosien täydellistä säteilyksi muuttumista, mikäli edellytykset sattuvat kohdalleen: materian vastahiukkaset esimerkiksi elektronit ja positronit tai vaikka itse antiaine ja aine kohdatessaan tuhoavat toisensa aineena ja muuttuvat näin kokonaan säteilyksi - säteilyenergiaksi - siis kenttäaineeksi.

Tässä on kuitenkin nykyteoria katsonut olevan merkittävän probleemin: Kun on oletettu, että kaikki aine olisi joskus syntynyt likimain "kerrallaan", niin sitten on ihmetelty miksi kuitenkin on olemassa vain ainetta? Miksi ei ole vastaavasti antiaineesta syntyneitä aineellisia kappaleita tai maailmoja?


Tähän on nykytiede keksinyt ad hoc selityksen: tarvitaan (= on olemassa) "symmetriarikko", joka tarkoittaa, että:

(Wikipedia) CP-symmetrian rikkoutuminen on yksi ns. Saharovin ehdoista sille, että varhaisen maailmankaikkeuden hiukkasreaktioissa aine ja antiaine eivät olisi tuhonneet toisiaan täysin, vaan jäljelle voisi jäädä ainetta. Kvarkkien heikoissa vuorovaikutuksissa havaittu CP-rikko näyttäisi kuitenkin olevan liian vähäinen selittämään maailmankaikkeudessa olevan aineen määrän^[1]. CERNin LHCb-kokeen on tarkoitus tutkia reaktioita, joissa voisi näkyä standardimallin ulkopuolisten hiukkasten aiheuttamaa CP-symmetrian rikkoutumista.

Symmetriarikon löytäjät saivat fysiikan Nobelin - Tekniikka&Talous


Itse koko käsite "symmetriarikko" on ad hoc pseudotiedettä, joka ei tosiasiassa perustu muuhun, kuin samaan selityskyvyttömyyteen, josta ovat poikineet sekä valon kosmisen punasiirtymän selitys että itse alkuräjähdysideologia. Kosmisen punasiirtymän selitys on juuri se, joka vaatii selittämään myös symmetriarikon, koska tästä on omaksuttu virheellinen ajatustapa, joka perustuu rajoittuneeseen käsitykseen kosmisesta evoluutiosta.


Nyt esiteltävässä teoriassa eivät varauksen kääntö c, peilisymmetria p, tai niin sanottu ajankääntösymmetria t, näyttele sitä ratkaisevaa osaa, kuin niiden merkityksestä ja merkillisestä "spontaanista symmetriarikosta", on nykyteorioissa haluttu mystifioivasti antaa ymmärtää. Tämä ei mielestäni ole tieteen arvolle sopivaa.

Koko symmetririkko-käsite on vain ilmaus siitä neuvottomuudesta, jonka valtaan tieteen tekijöiden valtavirta tällä tärkeällä alalla on joutunut. Tämän ”neuvottomuuden” eräänä vahvana perussyynä on mitä ilmeisimmin: perusteorian eli "alkuräjähdyskosmologian" tieteeseen tuoma, ja sen tasoa (valitettavasti) alentava perusvaikutus.

Symmetriarikko on tilaustyötä sen ongelman poistamiseksi, että vielä vaillinaisesta ja osittain väärästä nykyisestä kvanttiteoreettisesta atomimallista, ei ole mitenkään voitu johtaa selitystä, sen itsensä luomalta vääristyneeltä perustalta, sille oudoksutulle ilmiölle, että universumissa näyttää olevan havaintojen mukaan vain ainetta, mutta ei lainkaan antiainetta.

Nyt esitettävässä "Kolmannessa kosmologiassa" ei mitään tällaista "symmetriarikkoa" edes tarvita. Tämän teorioinnin peruslähtökohtana on sellainen materian perusrakenteen yleinen malli, jossa tarvitaan ainoastaan yhdenlaisia perushiukkasia (e-olioita), joista universumin koko rikas, mutta perusrakenteensa lähtökohdissa yksinkertainen materiakoostumus rakentuu laajan ja itseohjautuvan galaktisen kierrätysprosessin jo luonnostaan omaamallaan "kosmisen logiikan kyberneettisellä menetelmällä".

Kolmannen kosmologian säiemateria omaa sellaisen aktuaalisen symmetrian, että tämä toteutuu jo e-hiukkasten jatkuvasti toisiaan täydentävän "itserakentumisen" luonnollisen ja itseohjautuvan kosmisen kybernetiikan toimesta. Se rakentuu siten oleellisesti perustaville "materian ja energian säilyvyyden" universaaleille perusperiaatteille. Mutta asioiden täysi ymmärtäminen edellyttää, että omaksutaan uuden tyyppinen (joskin jo vanhastaan varsin tunnettu) – dialektinen, luonnon faktojen tarkastelutapa.



Kuva 5.

 

Tässä kaaviokuvassa olevat perusoliot ovat muodostuneet säiespiraaleista, jotka omaavat tractrix-käyrän pseudopalloon muodostamat ominaisuudet.

 

 

Alkuräjähdystä ei ole ollut: https://www.youtube.com/watch?v=cUwytm8K0jI&list=PLbepF1a6oG-5ysnCzNykyq4MEA-qWCGSh

 

 

Teoreettisesti katsoen ei ole mitään tarvetta keinotekoisille selityksille oletetun – aineen ja antiaineen tasapainon – oletetulle puuttumiselle

Kun materian rakentuminen selitetään Kolmannen kosmologian mukaan, niin käy heti alkuun selväksi, että mitään aineen ja antiaineen epäsymmetriaa ei ole.
Aineellinen materia on jo luonnostaan järjestynyt niin, että se aivan omaehtoisesti ja itse itseään ohjaten, muodostaa muun muassa oman sähköisen tasapainonsa.

Kun protoni syntyy, se rakentuu, kuten olen jo aiemmin muun muassa piirroksin esittänyt, kahdesta yhtyneestä positronista jotka lukkiutuvat toisiinsa ”kaksosena”, niiden energiaa edellyttävän energisen elektronin saadessa ne lukkiutumaan näin toisiinsa. 

Ja, kuten 2. ja 3. blogissa mm. olemme jo nähneet, tämä protoni sitoo vielä (lisäksi) itseensä elektronin, joko niin, että se sitoutuu itse ytimeen, jolloin se on nimitykseltään neutroni, tai niin, että elektroni sitoutuu vain löyhemmin protonin ympäristöön, jolloin muodostuu ns. neutraalia vetyä, H.

Tässä en suinkaan ole esittänyt väitettä, että antimateriaa ei ollenkaan olisi - tai sitä ei voisi tietyin ehdoin valmistaa. Tietenkin voi -- ja näin jo tehdään melkoisissa mitoissa erilaisissa hiukkaskiihdyttimissä ympäri maailmaa. 

Mutta sellainen käsitys, että äärettömään ja ikiaikaiseen kaikkeuteen pitäisi muka jostain "enneltamäärätystä" syystä syntyä tasapainoisesti sekä ainetta että "antiainetta", perustuu vain kuvitteelliseen väärinymmärrykseen. Sen sijaan aineen rakenneosia, e-hiukkasia, kyllä syntyy tasaisesti sekä + että - muodoissaan (!). Yleisesti ottaen luonnossa vallitsee näin ollen myös niin kutsuttu kiraalinen symmetria, joka heijastuu myös sitten kemialliseen "kätisyyteen" niin, että yleensä molekyylejä syntyy yhtä paljon sekä oikea että vasenkätisinä. Tästä on olemassa yksittäisiä poikkeamia, joka ilmenee esimerkiksi eräiden kemiallisten sokerien polarisaatiossa.

Tarkkaavainen lukija on varmaan jo huomannut, että esimerkiksi elektroni muuttuu positroniksi hyvin yksinkertaisella tavalla: se vain kääntyy ympäri "kentässä" eli vaihtaa kentän suuntaa, jolloin sen etumerkki vaihtuu. 
(Tähän liittyy sekin valosähköiseen ilmiön erikoisuus, jota olen joskus pohdiskellut, nimittäin: kun valon fotonit ”leikkautuvat” valokennoissa elektroneiksi, mihin joutuvat positronit, jotka jäivät jäljelle? Ne vain ilmeisesti kääntyvät kentässä ”oikeinpäin”, eikä asiassa mitään ongelmaa sitten enää olekaan).

Kun ei ole ollut mitään "ainutkertaista alkuräjähdystä", uusi tai uudelleen kierrätetty vety syntyy yksinkertaisesti "valmiiseen maailmaan", jossa jo on ikiaikaisesti vallinnutkin juuri aineen olemassaolo - eikä "antiainetta" voi pysyvästi syntyä maailmaan, joka muodostuu jo aineesta. Jos, tai kun tällaisia ”antipartikkeleita” syntyneekin hetkellisesti luomisen purkauksissa, niin ne tulevat saman tien tuhotuiksi, eikä niistä voi kehittyä itsenäisiä atomeja - puhumattakaan nyt kokonaisista maailmoista.

Korostan siis vielä: ei ole olemassa mitään tarpeita symmetriarikoille yms. ad hoc keksinnöille, koska e-hiukkastasolla, josta materia rakentuu, on jo luonnostaan kaiken aikaa olemassa juuri kaivatun kaltainen tasapaino: positroneja ja elektroneja on yhtä paljon!

Koska täydennettyäni tätä 16. Blogia havaitsin sen olevan jo "täysimittaisen", päätän tämän osion nyt tähän ja palaan selvitystään odottaviin mielenkiintoisiin seikkoihin seuraavassa (17.) Blogissa

Edelleen on luomisen vaiheessaan uuden materian alkeisrakenteen mallintamisen jatkokehittely, jota on jo viitteellisesti käsitelty aiemmissa blogeissa. Tämän valossa näyttää siltä, että blogisarja saanee vielä jatko-osia ehkä 20 saakka. Mahdollisesti "ventti" olisi sitten Suuren Yhteenvedon paikka.


…Sarja Jatkuu…