3. KOSMOLOGIA OSA 10

10. Blogi 

 

Kolmas Kosmologia, osa 10

Materian rakentumisen salaperäiset solmukohdat 

 
Materian ykseyden kokonaisvaltainen tiedostaminen ja "teoreettinen haltuunotto" vaatii selvittämään ne erityispisteet, joissa aineen ja energian keskinäinen dialektinen ja dynaamisesti aina akuutti itsensä ylläpito- ja 'luomistyö' ovat ikään kuin salaperäisimmässä ja vaikeimmin hahmottuvassa muodossaan. Näitä alueita ovat erityisesti itse atomin oma rakenne ja toimintakyky, jota jo olemme monin osin tutkailleetkin. Toisen alueen muodostaa se ilmiömaailma, joka tavallaan on fysiikan ja kemian välissä, atomin ja molekyylien välissä. Sen selvittämisessä on vielä paljon tehtävää, jotta myös molekyylitason "varsinainen rakenne" tulisi kokonaan yhtä kirkkaasti kuvatuksi kuin mitä on jo kauan ollut aineen kiteinen rakenne (vaikkakin myös sen rakenteellinen dynamiikka on edelleenkin jossain määrin sumumaista).

Ja sitten on jo korostamani kosminen taso, itse galaksit, niiden ytimet ja niissä piilevät materian luomisen salaperäiset prosessit ja 'voimat'. Tämän laajimman kosmisen tason elementtejä ja toimintaa olen jo muutamilta olennaisilta osin käsitellyt edellisissä blogeissa. Mutta tällä alueella riittää sekä teoreettista että käytännöllistä tutkimuskenttää loputtomasti, vaikka alueen kaikkein yleisintä ja ratkaisevinta toiminnallista dynamiikkaa olemmekin jonkin verran edellä käsitelleet, ja tätä koskeva "kosmisen kiertokulun kaavio" on varmaankin vielä lukijan muistissa (blogit 1. ja 5.).

 3. Kosmologia : 12/24/12

3. Kosmologia : KOSMOLOGIA

Kuitenkin myös yleisimmän tason kosminen dynamiikka, vaikka sen voisimmekin jo kohtalaisesti ymmärtää, edellyttää muun muassa "mustien aukkojen" sisäisen toimintatavan ja rakenteen (ainakin periaatteellista) auki ymmärtämistä. Näitä kysymyksiä on vielä tarkoitukseni hieman konkretisoida -- eli lähentää niitä käytännön ongelmiin ja siis varsinaisiin astronomiseen ja astrofysikaaliseen tutkimuskenttään. (Tässä on korostettava, että omat näkemykseni ovat varsin etäällä nykytieteen eräistä perustavista asettamuksista; erityisesti olen jo kauan ollut "alkuräjähdysteorian" vastustaja, vaikka en tätä ole aiemmin jukisesti esiin tuonut. Ja, kuten moni lukijani on varmaankin pannut merkille, en myöskään pidä nykyistä alkeishiukkasteoriaa kuin alustavana luonnoksena, jonka kritiikki saattanee olla "viisauden alku").


Kuva 1. 

Kuvahahmo mielikuvituksen virittämiseksi.

______________


Lainaamme aluksi "2. Blogin" alun tekstiä, voidaksemme todeta lähtötilanteen ja päästäksemme tarpeellisiin omiin määreisiimme, jotta materian rakenteen sekä pienimmän että 'suurimman' osa-alueen prosessien ja periaatteiden alkeita päästäisiin omaksumastamme varsin uudesta näkökulmasta  hahmottamaan. 


Lainaus 2. Blogista:

" 'Jos todella ymmärtää kvanttimekaniikan keskeisen sisällön ja sen välttämättömyyden maailman rakenteessa, se pitäisi pystyä ilmaisemaan yhdellä selkeällä, yksinkertaisella lauseella...  Tieteen vallankumouksellisinta keksintöä ei ole vielä tehty! Eikä sitä tehdä kvanttia kyseenalaistamalla, vaan paljastamalla se äärimmäisen yksinkertainen asia, jonka seuraus kvantti on.' John Wheeler, (Von Bayer, ”Kesytetty atomi”, s. 229, Art House, 1993).

 

Protonin luomisen teoreettiset perusteet 

Protonin luomisen lähtökohtana on materian laajimman kosmisen tason kyberneettinen kierto, jonka syvempi ymmärtäminen perustuu nykyistä oleellisesti yksinkertaisempaan aineen perusrakenteen malliin. Tämän kosmisen tason kiertokulun toteuttavat perimmäisellä tasolla galaksien ydinosien giganttiset mustat aukot, jotka kaukaisimmissa havainnoissa näyttäytyvät meille kvasaareina ja arvoituksellisen voimakkaina gammapurkauksina. Näiden kautta ja toimesta, myös itse perusmateria, vety, saa jälleensyntymänsä ja tulee näin luoduksi täydellisesti uudelleen, kun se lopulta palaa ”synnyinpaikkaansa”. Tämä on aineen yleisen kosmisen uudistumisen hypoteesi, jonka testaamiseen syvennymme seuraavassa." 

(Lainaus päättyy)


Vaikka jo atomien nykyinen toiminnallinen tuntemus ja niiden luokitteleva kuvaus ovatkin nykyfysiikan ja kemian pitkäaikaisen intensiivitutkinuksen ansiosta erittäin pikälle kehittyneitä, ei ole kuitenkaan syytä jäädä tällä tärkellä alalla laakereilla lepäilemään. Jo aiemmissa blogeissa olen useissa yhteyksissä hahmotellut aivan uudesta lähtökohdasta lähtevää materian perusrakenteen uudenlaista mallintamista. Uuden mallinnuksen perustavin lähtökohta on, että materia ei rakennu pistemäisistä "pallukoista", joilla ei olisi lähtökohtaisesti varsinaisia geometrisia ulottuvuuksia, vaan spiraalisäikeistä, jotka atomitasolla noudattavat pseudopallon pintaa kiertävää jousimaista rakennetta. Näillä perusolioilla, "e-säikeillä", on siis jo alun alkaen tietty 3-ulotteinen rakenne, vaikka tämä rakenne muodostuukin "vain" 1-ulotteisista säikeistä.

Edellä kuvattu säierakenne antaa näille materian perusolioille sen substraattisen luonteen ja rajattomasti mukautuvan 'elementaarisen' olemuksen, jotka materian "täydellisen" rakennuspalikan tuleekin omata, jotta havaitsemamme äärettömän moninainen universumi ylipäätään voisi toiminnallisesti muotoutua. Ja kuten aikaisempien blogien pohjalta tiedämme, uudessa teoriahahmossa nämä perusoliot ovat 'e-säikeitä'. Näistä e-säikeistä eli elektroni-positroni pareista, rakentuu erilaisin dynaamisin ja dialektisesti rakentuvin muodostelmin koko kosmos, niin eri aineksineen ja kuin myös moninaisine kenttineen. (Näistä onkin jo selvittelyä ja kaavailua 1-5 blogeissa.).

Pohdimme seuraavassa edellä mainittuja "toiminnallisia edellytyksiä", joka tarkoittaa muun muassa sitä, että hahmottelemme alustavasti esimerkiksi atomien ja alkuaineiden rakentumisen problematiikkaa.


Kuva 2.

________________


Yllä olevan kuvan tekstissä käytetty ilmaus "bosoninen" viittaa siihen, että niin kutsutut energiahiukkaset, bosonit (kuten esimerkiksi fotoni), ovat sähköisesti neutraaleja 'ulospäin'. Tällainen neutraalius rakentuu siten, että kyseessä olevan hiukkasen "spinsumma" on kokonaisluku (tai nolla). Olen näissä blogeissa esittänyt jo monia fotonin rakenteen 'mallikuvia', joissa asia kuvautuu visuaalisena symmetriana. Neutronin tapauksessa, kun protonin kahden positronin ja yhden elektronin rakenne täydentyy vielä yhdellä elektronilla, tuloksena syntyy myös ulkoisesti neutraali yhdistelmärakenne (joka osaltaan mahdollistaa vetyä monimutkaisempien atomiytimien rakentumisen, vaikka protonit yksittäisinä hiukkasina omaavatkin toisiaan poispäin työntävän sähköisen olemuksen, kuten esimerkiksi samannimisten magneettien navat).

Tämä neutronien tärkeä ominaisuus on mitä ilmeisimmin sellainen, että neutronit voivat "kierrättää" lisäelektroniaan ytimen protonien kanssa. Näin ollen vaikuttaa selvältä, että monimutkaisen ytimen 'olemukseen' kuuluu, ettei ydinhiukkasista voi sellaisenaan sanoa mikä yksilö niistä on milloinkin 'protoni' tai 'neutroni'. Niiden lukumäärä voidaan laskea vain siten, että kun ytimen massaluvusta vähennetään niiden 'järjestysluku' (eli protonien määrä), niin jäännös kertoo sen, kuinka monta neutronia ytimeen kuuluu. (Neutronien määrä voi jopa hieman vaihdella, josta muodostuvat jonkin tietyn alkuaineen niin sanotut isotoopit).


Vaikein osa atomitason uutta mallinnusta lienee kuitenkin (kuten vanhassakin teoriassa on) on "ryhmätasolla" (eli mm. molekyylitason), oman koheesion, 'sitoutumismekanismin' ja rakentumisen dynamiikan yksityiskohtainen kuvailu. Yllä olevan kuvan esitys on tietysti kaaviomainen, mutta olisi päästävä tästä myös pidemmälle: siihen rakentumisen mallin muotoutumiseen, jossa jo perusoliot voivat luontevasti rakentua niiksi tutuiksi alkuaineiksi, joista tämä maailmamme todella koostuu. Ehkä lukijoilla on herännyt luovia inspiraatioita; siispä niitä mallintamaan...

________________


Uuden mallin hahmottelun mahdollisuuksia pohdiskellessamme, on hyvä pitää mielessä, että niin kutsuttuja elektronikuoria on sittenkin vain 7. On kiintoisaa alkaa miettiä, kuinka uudenlaisen pseudopallorakenteen 'e-olioiden' eli elektronien symmetria on nyt aivan luontevasti ymmärrettävää, kun ajatellaan, että orbitaalit rakentuvat sekä pareittain että luonnollisesti 'vastakkain' alhaalta (eli ytimestä) lähtien elektroneja kullekin täyttyvälle elektronikuorelle "2, 8, 18, 32...", kuten on tähänkin saakka tiedetty... Mutta nyt uudessa mallissa syntyy aivan ymmärrettävä sisäkkäisten 'e-kuorien'  kierremäinen kerrosrakenne, joka muistuttaa hieman niin kutsuttujen "maatuska nukkien" hauskasti rakentuvaa sisäkkäistä kerroksellisuutta -- paitsi, että tässä on kyse ikään kuin sisäkkäin ja vastakkain asettuvista kierteisistä "kartiojousista". (Tärkeää on voida ajatustasolla visualisoida tämä "kuvio").

Nykyiset mallinnukset ovat kyllä varsin kattavia ja paljon selittäviä, mutta varsinainen "visuaalisen näkemyksen konkretia" jää aikalailla taulukoiden ulkoluvun ja oman ahkeruuden varaan. Tarvitaan selvästi loogisempaa ja enemmän "visuaaliseen ymmärtämiseen" auttavaa uutta malliajattelua.


Esimerkki nykyisestä "elektronikuorien mallinnuksesta":

_________________

________________


Varsin perusteellinen tietopaketti, jonka 'avaaminen' vaatii melkoista opiskelua -- eikä silti ole varmaa, mitä siitä on sitten 'saatu haltuun' -- jos voimat vain ovat matkalla säilyneet (?)...

________________


Mutta nyt on myös paikallaan saada käsitystä siitä, kuinka näitä 'olioita ja ilmiöitä' nykyisin on visuaalisesti esitetty ja kuvattu.

Palaamme uuteen mallinnukseen tuonnempana.


Kuva 3.

________________



Kuva 4.

__________________


Oheiset kuvat kertovat omaa kieltänsä siitä kuinka ihmisajatuksen ja luonnon olemuksen välinen dialektiikka "kulkee omia polkujaan", kuten kai sopisi sanoa. Kun katselen yli 40 vuoden 'harrastajan kokemuksellani' eli jonkinlaisella saavutetulla omakohtaisella näkemyksellä näitä visualisointeja, voin melko luottavaisena odottaa kehityksen jatkoaskeleita. Olemme edistyvän kehityksen virrassa...


Mutta jos tiede olisi selvillä massan ja gravitaation alkuperästä ja olemuksesta (josta olen tämän kirjoitussarjan alkuosassa jo uudenlaista mallinnusta ja selitystä tarjonnut), ei oheisen kuvan kaltaisia "kysymyksiä" enää todellakaan tarvittaisi...

Tähän on nyt palattu myös loppupään blogeissa (muun muassa 18).


Kuva 5. 

 

Kuva on julkaistu uutisena, jossa kerrotaan Cernissä kehitettävästä "uudesta koemenetelmästä", joka pyrkii selvittämään kysymystä: "kokeeko antimateria gravitaation samoin kuin materiakin" (?). Otin tähän kysymykseen aiemmassa blogissa jo sellaisen kannan, että mitään "antigravitaatiota" ei ole olemassa. Käsittelimme myös aiemmin sitäkin seikkaa, että myöskään mitään "aineen ja antiaineen" epäsuhtaa ei todellisuudessa ole olemassa, jos materian rakenne on määritelty jo alkuperusteissaan oikein. Kolmannen kosmologian materian itseohjautuva uudelleen luominen tuottaa uutta ainetta vain siten, että aine jo syntyvaiheessaan saa luonnollisessa syntyprosessissaan "aineen" eikä "antiaineen" rakenteen ja luonteen.

Lisäys: Antimateriaa on kyllä olemassa ja sitä voidaan jopa valmistaa, mutta sitä ei pidä sekoittaa kuvitteelliseen "antigravitaatioon". Antimateria ei kuitenkaan luonnossa esiinny kuin materian hajoamisen tai muiden muutosproessessien hetkellisinä reaktioina tai positronien säteilyilmiöinä tietyissä ydinprosesseissa.

Otamme tähän lainauksen 5. blogin B. Kuznetsovin tekstistä:

" Ajatus lepomassan ja energian välisestä kvantitatiivisesta suhteesta ja fysikaalisesta yhteydestä on todellistunut positroniteoriassa, käsityksessä elektroni-positroni -parien ja fotonien keskinäisistä muuttumisista...

Jotta voitaisiin laatia sellainen maailmankuva, jossa peruskäsitteenä olisivat epäjatkuvan aika-avaruuden kennoissa tapahtuvat alkeishiukkasten transmutaatiot, on siirryttävä toisenlaiseen loogiseen algoritmiin, toisenlaisiin loogisiin päättelysääntöihin. Maailmankuvan muuttaminen ei merkitse nyt ainoastaan uutta liikkuvien kappaleiden kinematiikkaa, ei ainoastaan uutta geometriaa, vaan myös uutta logiikkaa. Se on vielä suurempaa 'mielettömyyttä', vielä radikaalimpaa ja periaatteellisesti toisenlaista luopumista perinteisistä ajatusmalleista.” (Emt. s. 253). 


Palatkaamme hetkiseksi uudelleen pohtimaan myös "aika - paikka - liike" problematiikkaa Raimo Lehden jo 7. Blogissa aiemmin esitellyn artikkelin pohjalta. Onhan siinä sivuttu kiintoisia kysymyksiä, joita ei vielä tänäkään päivänä ole lopullisesti ja täysin hyväksyttävästi ratkaistu.


LEHTI Paikka suht 


Tämä on mielenkiintoinen juttu 2000-luvun taitteesta. Raimo Lehti nostaa esiin sen erikoisuuden, josta käy ilmi, että maapallon liike avaruuden suhteen voidaan nyt mitata esimerkiksi taustasäteilyn suhteen. Tämähän tavallaan kumoaa sen A. Michelsonin tuloksen, jota pidettiin 1800-luvulta lähtien todistuksena, että ns. eetteriä ei voisi olla olemassa, koska sen osuuden olisi pitänyt ilmetä koetuloksesta. (Einstein hylkäsi eetterin käsitteen, koska sitä ei voinut mitenkään osoittaa olemassaolevaksi). Tuleepa nyt mieleen sekä neutriinot toisaalta, mutta varsinkin nyt hukassa oleva "pimeä aine" toisaalta.-- Nyt ei olekaan kyse mistään "eetteristä", mutta itse galaktinen avaruus tarjoaa sen "levossa olevaan verrattavan kentän", jonka suhteen on nyt suurella tarkkuudella voitu Maan nopeus määrittää. Olisi siis syytä palata tuon kuuluisan kokeen tuloksiin siltä kannalta, että -- toisin kuin silloin pääteltiin -- onkin olemassa vartailuun sopiva "nolla kenttä", joskaan se ei ole tuo ns. eetteri, mutta aivan reaalinen vertailuperuste kuitenkin. (vaikka sekään ei ole sinänsä levossa, mutta sen muutokset ovat meidän näkökannaltamme niin hitaita, että se sopii tuoksi vertailujärjestelmäksi aivan kiistatta. Ja siitä on kiistatta myös jatkuvasti laajenevaa aineistoa yllin kyllin saatavana. (Raimo Lehden artikkeli "Tieteessä Tapahtuu" 2000, osa 5.).

 

Kentän yleisrakenne ja erityinen "äärettömyys alaspäin" eli mikrorakenteen suuntaan 

 

Perustana on siis "äärettömän syvä taustasäteilykenttä", jolla on rakenteellisia ominaisuuksia. Nämä ominaisuudet ilmentävät kentästä havainnoin löytyviä erityisiä säteilyn lajeja. Tutuin ilmennys on tietysti valo. Mutta valo muodostaa säteilykentästä vain pienehkön osan tai siivun, vaikka onkin ehkä inhimillisesti ottaen sen tärkein osa-alue. 


Kuva 6. 

________________ 


____________________



Kuten yllä oleva kuva osoittaa (Wikipedia, sähkömagneettinen säteily), on kokonaishavainnoissa ilmenevä "säteilykenttä" jotensakin 'tolkuttoman' laaja, kun sitä verrataan siihen alueeseen, jonka voimme suoraan nähdä -- ja joka on siis silmin näkyvää valoa.


Kuvasta näkyvät mukavasti myös lämpöön liittyvät säteilylajit: infrapuna ja mikroaallot. Mikroaallot, kuten tiedämme, kypsentävät tai lämmittävät esimerkiksi ruokamme. Nykyään on liki jokaiselle tuttuja myös ne hyväksikäytetyt toimintatavat, joita liittyy röntgen- tai uv- säteilyyn. Radioaalloista olemme jo nykyään enemmän tai vähemmän riippuvaisia, joskin yleensä omasta tahdostamme.

Kun kosminen säteilytausta omaa keskimääräisessä "mustan kappaleen säteilyssään" lämpötilan, joka sijoittuu yllä olevassa kuvassa mikroaaltoalueen (liki) vasempaan reunaan, niin näemme tästä, että suurin osa säteilylajeista sijoittuu tämän alueen vasemmalle puolelle, sen suurienergisempään osaan.

Radioaallot muodostavat oman erityisen säteilylajinsa, joilla on eräällä tavalla oma kvanttirakenteensa. Tällaisena kvanttirakenteena voidaan hahmottaa radiosäteilyn eri osa-alueita, joilla on omanlaisensa eriytyvät erotteluominaisuutensa. Täten esimerkiksi radioaallot omaavat omat tietyllä tavoin keskittyvät terävyysalueensa. Nämä erottuvat muun muassa niinä radioaaltoalueina, joita voimme kuunnella eri radiovastaanottimilla, tv- tai mobiililaitteillamme (matkapuhelimilla).

Radioaaltoalueen aallon pituuksilla ei ole olemassa mitään selkeää ylärajaa. Niiden pituus, periaatteessa, voisi olla, vaikkapa galaksijoukkojen satojen miljoonien valovuosien mittaluokkaa -- tai superjoukkojen kokoluokkaa -- ilman ylärajaa. Mutta kuinka mahtaa olla säteilyn tiheämmässä päässä?

Kvanttitason liukuva äärettömyys

 

Nyt olemmekin uuden teoreettisen mallinnuksen edessä. Ja ne, jotka ovat tutustuneet tähän kirjoitussarjaan jo alusta lähtien, ovat varmaan nyt kykeneviä helposti arvaamaan sen muotoilun olemuksen, joka on tässä esitettävälle "3. Kosmologian" teoreettiselle muotoilulle tyypillinen. Sehän on tietysti omaksumaamme pseudopallorakenteeseen olennaisesti kuuluva "rajaton joustokyky". Tämä kuvailemamme e-olio (pseudopallon puolikas, joka edustaa sekä elektronia että myös itse fotonin puolikasta) omaa juuri sellaisen rakenteellisen joustavuuden, jota tässä edellytetään. 

Tämän rakenteen ominaisuus on juuri sellainen, että sillä ei ole varsinaista teoreettista rajaa myöskään alaspäin suuntautuvan äärettömyyden tapauksessa. Käytännössä tietysti molemmissa suunnissa tulee eteen sellainen "raja", että todellinen fysikaalinen 'käytäntö' lakkaa toimimasta. Ja tähän voimme hyvin tyytyä. Ei ole olemassa (ainakaan tunnettua) fysikaalista syytä, jonka vuoksi edellä esitetty määrite ei voisi meitä tyydyttää tässä "äärettömyyskysymyksessä". Ja koska käytäntö on totuuden ainoa pätevä kriteeri, voimme mainiosti hyväksyä tämän. 

 

Lisään välipalaksi linkin, jonka sisällön olen joskus syksyllä 2012 keräillyt aiheesta You Tubesta (58 videoesitystä):

Universe some ideas - YouTube

...jatkuu seuraavassa blogissa (11)... 

 

Dynaaminen Jaksollinen Järjestelmä - Wikipedia

3. KOSMOLOGIA OSA 9

 

9. Blogi

Materian itseohjautuva kosminen kierto  

Kentän ja aineen kyberneettinen dynamiikka

Mielenkiintoisessa kirjassaan ”SYVÄ YKSINKERTAISUUS, Kaaos, kompleksisuus ja elämän synty”, John Gribbin käsittelee muun muassa maapallon ilmaston itsesäätelyprosessia ja sen modernia ymmärtämistä. Nykyiset käsitykset perustuvat melko pitkälle englantilaisen James Lovelock’in ”Gaia-teorioihin”.

Nämä uudet käsitykset luovat perustaa myös yleisemmälle ja monipuolisemmalle luonnon itsesäätelyn menetelmien ja mekanismien kosmiselle ymmärtämiselle. Gribbin käsittelee antoisasti ja ymmärrystä lisäävästi myös tähtien syntyprosessien tapahtumia, jossa yhteydessä hän on tullut, materian kosmisen kiertokulun ja gravitaation, sekä entropian keskinäisen vuorovaikutuksen ja yhteispelin osalta, varsin pitkälle samoihin tuloksiin ja toiminnallisiin johtopäätelmiin, kuin mihin itsekin olen tullut. Näitä seikkoja hän käsittelee erityisesti kirjansa sivuilla 250-253. (John Gribbin: "Syvä yksinkertaisuus")

Kyberneettisen itsesäätelyn yksityiskohtia Maan olosuhteissa

Gribbinin kirjassa tuodaan esiin Lovelock’in Gaia-kirjoissaan hienosti perustelema levien ominaisuus eräillä rikkiyhdisteillään (niiden lisäämisellä tai vähentämisellä) aikaansaada pilvien, ja siten sateisuuden, väheneminen tai vastaavasti lisääntyminen. Tämä riippuu siitä, kuinka paljon Auringon valoa levät saavat lisääntyäkseen. Levien menestymisen toinen olennainen tekijä on se, kuinka paljon levät saavat mantereisten tuulten ilmakehään nostamien pienhiukkasten mineraaleja.

Ja siis: levät ovat ”oppineet” valmistamaan sadepilvien tuotantoon sopivaa rikkipitoista kemikaalia, dimetyylisulfidia, joka on kaasu, jolla on edellytykset toimia sadepilvien vesihöyrypisaroiden sopivina tiivistymisytiminä. Ja näin ollen, kun leviä on paljon, ne lisäävät sadepilvien määrää. Tällöin levien kasvu alkaa hidastua, koska auringon valon väheneminen vähentää lehtivihreän aktiviteettia. Ja päinvastoin, kun leviä on vähemmän, lisääntyy aurinkoisuus, joka saa levät taas lisääntymään, ja näin ilmaston ja säätilojen itsesäätely, on maapallon sään ja eliömuotojen yhdessä ylläpitämää itsesäätelyä – siis kyberneettistä (itseohjautuvaa, takaisin kytkevää) toimintaa.

Vaikka tämä aihe ei sinänsä liity laajimman kosmoksen ”galaktiseen itsesäätelyyn”, se on hyvä esimerkki siitä, kuinka luonnossa todellakin kaikilla tasoilla toimitaan varsin hienostuneita ja jopa odottamattomia kyberneettisiä mekanismeja noudattaen.

 Kybernetiikka – Wikipedia

Teoksessa Syvä yksinkertaisuus[1] pohdiskellaan myös sitä maapallon erikoisuutta, että Maa on voinut säilyttää likimain saman lämpötilan jo jopa vuosimiljardien ajan, vaikka Aurinko on yhä vain kuumentunut, oltuaan siis aiemmin huomattavasti viileämpi. Kyseisessä teoksessa tuodaan esiin mahdollisuuksia, että ehkä jonkinlainen niin sanottujen kasvihuonekaasujen ’itsesäätely’ olisi voinut saada aikaan tällaista ”säilyttävää” lämmön ja ilmakehän itsesäätelyä.  


Kuva 1. 

 

 

 

Huomautus edellisen johdosta

Kuten tarkkaavainen lukija on varmaankin jo huomannut, ehdotan edellisessä blogissa (8) myös vaihtoehtoista (täydentävää) ajatusmallia, jonka mukaan Maa olisi aikanaan sijainnut selkeästi lähempänä Aurinkoa. Tällöin Maa olisi saanut Auringon säteilyä ”riittävästi” elämän kehityksen kannalta, vaikka säteily olisi ollut vähempitehoista Auringon ’viileydestä’ johtuen.

Esitin edellä siis, että samoin kuin Kuu loittonee maapallosta sitä mukaa kun Maan vuorovedet jarruttavat Maan pyörimisliikettä ja Maan gravitaatio vastaavasti (differentiaalisesti) heikkenee, on vastaavan kehityksen ollut tapahduttava myös Maan suhteessa Aurinkoon. Tutkimukset ovat osoittaneet, että myös Auringon rotaatiossa tapahtuu (pitkällä aikavälillä) hidastumista, ja se merkitsee ”Kolmannen Kosmologian” uusituissa näkökannoissa, että tällöin myös kummankin kappaleen vetovoima on vastaavasti heikentynyt. Ja siis myös näin voidaan – ainakin osaltaan – selittää kyseisiä lämpötilojen ynnä muiden ilmastollisten seikkojen aiemmin tuntematonta ja 'erityistä’ itsesäätelyä. Voisi olla pohdinnan arvoista myös tutkailla aurinkokunnan planeettojen mahdollisten aiempien sijaintien, ja  rataelementtien muuttumisten taannoisia vaikutuksia muun muassa asteroidivyöhykkeen tapahtumiin.

______________________

Paluu kosmisen kybernetiikan elementteihin 

Kuva 2. 

______________________

Käytännön havainnollisuuden helpottamiseksi julkaisen jo 4. blogissa olleen hahmottelukuvan uudelleen. 

Kun ajatellaan oheisen kuvan 2. alareunan "informaation säilymisfunktiota" kokonaisuutena, on tultava sellaiseen johtopäätelmään, että ei yksittäisillä kenttäfotoneilla voi "yksilöinä" olla koko ääretöntä maailmankaikkeutta koskevaa "kokonaistietoa" hallussaan (tai välitettävänään). Tässä haluan viitata siihen (mielestäni) typerähköön anekdoottiin, että jos maailmankaikkeus olisi ääretön, niin "kaikki oliot, asiat ja tapahtumat olisivat olemassa äärettömässä avaruudessa äärettömän monta kertaa" ja niin edelleen. Tämä on täydellistä ja epäfilosofista humpuukia, jolla ei mielestäni ole edes minkäänlaista 'vitsikkyysarvoa'. Tällainen ”filosofointi” ei perustu mihinkään todelliseen, vaan pyrkii hämäysmielessä sotkemaan joukko-opin ja niin kutsutun "äärettömyyden matematiikan" sisäisiä (sinänsä mahtavia ja kiinnostavia!) käsitteitä arkiajatteluun ja jopa kosmosta käsittelevään tieteelliseen ajatteluun.

Todellisuudessa taustakentällä ja sen fotoneilla (eli atomistisilla kvanteilla) on vain "syvän yksinkertaisia", mutta silti oleellisen tärkeitä informaation välittämisen tai taltioimisen tehtäviä vastuullaan. Mutta pääasiallinen toimenkuva kenttäkvantilla on se, että se edustaa ja ylläpitää tietoa materian kosmisesta keskitiheydestä. Kun se tämän tehtävän hoitaa, niin se siten samalla ylläpitää valonnopeuden vakioisuutta.  

Toisena päätehtävänään kenttäfotonien ääretön paljous toimii varsinaisen aineellisen kenttämaterian jäähdyttäjänä, jolloin se näin on, gravitaation lisäksi, mukana tähtien ja galaksien synnyttämisessä ja uudelleen muodostumisen kiertokulussa. Taustakenttää on syytä pitää siis entropian oleellisena ilmentäjänä kosmoksessa.

____________________

 
Lisäys: Gribbin käsittelee teoksensa sivuilla 139--140 myös kuuluisaa Termodynamiikan II:sta pääsääntöä, että suljetussa systeemissä sen "järjestys" alenee aina. Vaikka tapahtuisi myös ajoittaista paikallista järjestyksen lisäystä, se on aina vain väliaikaista, ja väistyvää. Mutta, hän sanoo:

"Sitä täytyy harkita uudelleen, kun kyse on epätasapainoisista tilanteista ja kun painovoima otetaan huomioon. Tätä ei (...) ymmärretty yleisesti ottaen lainkaan vuonna 1951."
(Epätasapaino vastaa tässä samaa kuin "avoin ja ääretön" mk).


Lisään, että tätä ei ole oikein ymmärretty vielä tähän päivään mennessä. 

Kun painovoima ymmärretään oikein, ottaen vielä huomioon sen järjestystä luova ja ylläpitävä perusluonne, on lämpöopin 2:n pääsäännön todellinen merkitys siinä, että se ilmaisee maailmankaikkeuden kyberneettisen luonteen itseohjautuvana materian kiertokulkusysteeminä. 
Ja tässä merkityksessään "II pääsääntö" on itse asiassa entropian laki, jota ilman kiertokulku ei voisi toteutua. Tämä on "3. Kosmologian" kanta.

____________________


Kosmiseen taustasäteilyn omaamaan valon välityskykyyn sisältyy sen spektraalisen informaation etäisyyssidonnaisia informaatiokimppuja, jotka meidän tulkintojemme mukaisesti kertovat tutkijalleen kosmisesta lähtötilastaan, kemiallisesta ja etäisyydellisestä alkuperästään ja monista muista niiden identiteettiin liittyvistä seikoista. Myös tieto siitä millainen "gravitaatioympäristö" liittyy havaittavan alueen kosmiseen materian rakenteenseen, voidaan yleensä lukea tästä "valoinformaatiosta".   

Ja, tähän on hyvä lisätä, että Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian eräs kulmakivi, kaarevuuskäsite, on oleellisesti läsnä myös jo yksittäisenkin fotonin mallikuvauksessa. Tässä se ilmentää myös itse gravitaation omaa muodostumistapaa eräänlaisena "protonimuotoon lukkiutuneena" gyroskooppisena energiapyörteenä. (Lukija muistanee 3. blogin protonin pseudopallorakenteen ”saumakohdan” antikeskipakoisvoiman, jonka olen postuloinut gravitaation varsinaiseksi syyperäiseksi aiheuttajaksi.) Tämä periaate pätee myös, kun on kyseessä fotoni, koska fotonissa on kyse vailla lepomassaa olevan "energiahiukkasen" vain virtuaalisesta massasta, eräänlaisesta energiamassasta. (Edellä esitetty 8. Blogin Maa -Kuu esimerkki on myös hyvä pitää mielessä.)

Juuri tämän myös jo yleinen suhteellisuusteoria omaksui muun muassa siten, että erääksi teorian käytännön testiksi muodostui sen ennustama "fotonien taipuminen Auringon gravitaatiokentässä", joka sitten kokeellisesti on vahvistettu lukuisissa auringonpimennyksien aikana tehdyissä kuvauksissa ja havainnoissa.

Takaisin materian aineosapuolen tarkasteluun

Kuten lukija muistanee, protonin "hadroninen rakenne", on toisaalta myös määritelmältään 'fermioninen', perustuen siihen, että sillä on 1/2 - lukuinen spin ominaisuus, joka protonilla on + 1/2 (vastakohtana elektronin vastaavalle - 1/2 spinnille). Tämä protonin + 1/2 spin tulee tässä teoriassa siten, että lasketaan yksinkertaisesti yhteen protonin muodostavien 2 positronin + merkkiset puolikkaat, siihen sitoutuneen 1 miinusmerkkisen 1/2 elektronin spinnien kanssa, ja lopputulos on + 1/2. 

Kuva 3. (Hiukkasrakenteen hahmotuksen avuksi).

Vasemmalla hahmoteltu yläosa kuvassa edellyttää myös neutriinojen osuuden, sekä spinnien ja kentän suunnan huomioimista.

_________________

 

Jo suhteellisuusteoriassa osoitettiin se olennainen seikka, että myös valo tuntee gravitaation.

Kun tätä hieman tarkemmin mietitään, niin juuri yllä oleviin kuviin, Kuvat 2 ja 3, kaltainen ja "Kolmanteen kosmologiaan" luontojaan liittyvä pseudopallorakenteeseen pohjautuva ja dynaamisesti avaruutta kaareuttava, kaikenlaisen materian perustasoinen rakenne, antaa luontevan, sekä loogiselle että visuaaliselle ymmärrykselle sijaa antavan, kuvauksen tästä. Näin voidaan siis suoraan päätellä, että jopa fotoni, omalla rakenteellaan, aiheuttaa pientä gravitoivaa vaikutusta – energiastaan riippuen, vaikka sillä ei niin sanottua 'lepomassaa' (edes) olekaan.

Kuten lukija muistanee, mainitsin jo 4. blogissa esittämässäni lainauksessa, Boris Kuznetsovilta, ohimennen siitä Einsteinin aikanaan esittämästä vaatimuksesta, että voidakseen päästä aidosti yhtenäiseen kenttäteoriaan, on jo lähtökohdittain kyettävä ”suorittamaan kentän atomistinen johtaminen”. Tällaisessa kenttäteoriassa siis koko materian määrittelyjen, kentän ja samoin aineen olemuksen perusteet, johdetaan yksistä ja samoista substanssiluonteisista perusteista. 

Esitin myös jo ensimmäisissä blogeissa 1-4 niitä yleisiä edellytyksiä, jotka antavat mahdollisuuden juuri tällaiseen ”yhtenäisperusteiseen teoriaan”. Näissä perusteissa on oleellista muun muassa se, että sekä aineen perusta; protoni että myös toisaalta säteilyenergian perusta; fotoni, omaavat saman yhtenäisen rakenneperusteen; säikeisen spiraalin muodon ja olemuksen. Tämä olemus perustuu uuden teoreettisen perustelun mukaan ”pseudopallorakenteeseen”, jonka eräs tärkeä ominaisuus on, että se voi myös jakautua kahtia elektroniksi ja positroniksi, jotka yhtyessään muodostavat fotonin. 

Ja oleellista on, että näistä samoista elementeistä rakentuvat näin sekä protonit että neutronit. Kuvasin jo alkublogeissa yleisesti kuinka aineen perushiukkasten luominen tapahtuu mustien aukkojen giganttisissa paine- ja muissa olosuhteissa. Tämän teoreettisen hahmottelun oleellinen sisältö on; että kosminen materia on ikuisessa, jaksottaisessa kiertokulussaan, jossa se kosmisissa miljardien vuosien ”uusiutumiskierroissaan” kokee eriasteisesti ja vuorottain täydellisen uusiutumisen johdosta, jopa täydellisen ”jälleensyntymänsä”. 

Olemme edellä jo melkoisen monitahoisesti analysoineet koko kosmisen kybernetiikan kaikenkattavaa, mutta myös ” hienostunutta ja herkkätuntoista” säätelytoimintaa, ja sen moniasteisesti joustavaa toimintatapaa. 

Kuva 4.

____

Uusi esimerkkikuva valon kosmisen punasiirtymän tapahtumasta.

Kybernetiikka – Wikipedia

___________________

Kentän ominaisuuksien määrittely rinnastuu jollain tavoin Leibnizin tunnettuun "Monadologiaan". – Joskin nykyiset edellytykset ”monadien” määrittelyyn, ovat tietysti jo aivan toista luokkaa kuin ne olivat 1700-luvulla. 

Leibniz antaa viisi rationaalista perustelua monadeille, joista ensimmäinen on:

1. Monadologia – Wikipedia

Matemaattinen perustelu, infinitesimaalilaskennan ja sen antiatomististen johtopäätösten kautta, sellaisia materialisteja kuin Epikuros, Lucretius ja Gassendi vastaan. 

”Kolmannen kosmologian” perusteissa on oleellisesti erilainen peruslähtökohta: Leibniz pyrki niin kutsutulla "matemaattisella perusteella" todistamaan, että filosofinen materialismi olisi väärässä matematiikan integraalilaskennan ”antiatomistisen todistuksen” perusteella. Leibnizilla oli aikanaan pyrkimys sovittaa yhteen jopa uskonnon ja tieteen vastakkaiset näkemykset. Moniulotteisen elämänsä aikana hän ryhtyi hyvin moninaisiin tehtäviin.

Mielestäni mitään tällaista ”antiatomistista” perustetta ei suinkaan korkeamman matematiikan toimivuuteen sisälly. Mutta lisäksi voin nyt tekemäni teoreettisen muotoilun, tai uudelleen muotoilun, perusteella todeta senkin itseäni miellyttävän seikan, että jos pseudopallorakenteen omaksumisen kautta nyt otettaisiin käyttöön, niin kutsutun epäeuklidisen matematiikan, eräs "uusi" työkalu, jolla korvataan vanha "piste" uudella joustavalla ja skaalautuvalla säiekuvalla, on tähänkin vanhaan debattiin syntynyt uudenlainen selitysmahdollisuus. Selityskyky on selvästi kasvanut. 

Kolmas Kosmologia rakentuu aivan päinvastaisista perusteista. Uusissa lähtökohdissa nimenomaan korostuvat selkeät materialistiset perusteet. Ne perustellaan juuri pseudopallo-spiraalirakenteen erinomaisilla ja luontevasti skaalautuvilla, "lähes portaattomilla” ominaisuuksilla, jotka antavat hyvät edellytykset kaikkinaisten liukuvien muutosten kuvailulle ja siten myös erityisesti niiden matematiikan loogiselle ymmärtämiselle. 

(Edellä olevassa ”lähes portaattomilla" tarkoitan sellaista varausta, että uudessakin mallissa täytyy luonnollisesti syntyä sellaisia ”kvanttiportaita”, jotka mahdollistavat samankaltaiset kvanttiominaisuudet aineen rakenteen perustasolla, kuin mitkä jo nykyisissä atomiteorioissa – ja upean dialektisessa "alkuaineiden jaksollisessa järjestelmässä" ovat käytännöllisesti ja teoreettisesti olleet toiminnassa – ja joita on suurella menestyksellä voitu juuri matemaattisesti soveltaa). 




Dynaaminen Jaksollinen Järjestelmä - Wikipedia

Apukuva havainnollistamiseksi

 

 Totesin jo aiemmassa kirjoituksessa: 

Materian perusrakenteen säiemuoto antaa aiempaa paremmat edellytykset myös galaksinytimien ja kvasaarien (tai esimerkiksi 'musta-aukkojen') valtaisien massakeskittymien sisäisen rakenteen loogiseen mallintamiseen. Kun säieteoreettisesti otetaan jo materian rakentumisen 'uudet' perusteet (eli tractrixkäyrää noudatteleva spiraalirakenne) koko mallinnuksen perusteeksi, niin tätä samaa periaatetta voidaankin johdonmukaisesti soveltaa kautta koko kosmoksen, sen erilaisiin rakenteisiin. Se soveltuu hyvin myös erilaisten kenttien rakenteen kuvailuun tai mallinnuksen "rakenneosaksi". 

Vaikuttaa vahvasti siltä, että "pseudopallorakenne" saattaisi olla oleellinen osa jopa kaikkinaisten kosmisten kappaleiden rakenteiden ydinosissa. (On esimerkiksi olemassa vielä nytkin selittämätön kummajainen myös itse maapallon ytimessä, jossa se on ilmennyt omituisina "heijastuksina" ja kaikuina, joita ei ole ollut helppoa selittää oikein millään ydintä koskevilla tähänastisilla malleilla.)

...jatkuu 10. Blogissa... 

[1] John Gribbin, Syvä Yksinkertaisuus, URSA, Helsinki, 2005,

3. KOSMOLOGIA OSA 8

8. Blogi

Kaikkeuden kyberneettinen koneisto

Materian ja kentän luova dialektiikka

Kun edellisessä (7.) blogissa tarkastelimme kentän toiminnallista olemusta, ja siihen kosmisen kybernetiikan sisäisen dynamiikan kautta liittyviä erityisiä hahmotuksia ja esimerkkejä, sen verkkomainen kudos jäi  varsin hataraksi ja puutteelliseksi. Siispä tätä kuvaa on seuraavaksi saatava kirkastettua – ja saatava oleellinen esiin moninaisuuden takaa.

Eräiden kentän ominaisuuksien tarkastelua

Wikipedian auringonpilkkujen kehitystä koskevan artikkelin mukaan:

”Auringon erilainen pyöriminen eri leveysasteilla, differentiaalirotaatio, venyttää magneettiset voimaviivat ensin V:n muotoisiksi siten, että V:n kärki osoittaa päiväntasaajalla Auringon pyörimissuuntaan. Magneettikenttä "jäätyy" kiinni aurinkoaineeseen. V:n kärki venyy pitkäksi sormea muistuttavaksi kärjeksi. Näin aluksi suorat magneettikentän viivat muistuttavat lopulta spiraaleja, jotka peittävät Auringon pintaa. Aluksi päiväntasaajaa vastaan pystysuorat voimaviivat muuttuvat lähes vaakasuoriksi viivojen venyessä differentiaalirotaation takia. Auringon edelleen pyöriessä kentän voimaviivat lähestyvät toisiaan. Magneettikentän viivojen tihentyminen vahvistaa magneettikenttää.

Auringon pinnan alle syntyy kenttäviivojen tihentyessä putkimaisia tai lankamaisia magneettikenttärakenteita, joita syntyy ja kuolee jatkuvasti. Magneettiputki pyrkii kyllin vahvistuttuaan nousemaan Auringon sisuksista pintaa kohti, koska sen sisäinen magneettikenttä harventaa siinä olevaa kaasua. Joillain alueilla käy niin, että monia pystysuoria lankamaisia kenttiä kietoutuu yhteen, jolloin syntyy köyttä muistuttava, pitkäikäinen rakenne, auringonpilkku. (...).” 


Edellä oleva kuvaus ehkä auttaa ymmärtämään myös niin sanottujen protuberanssien ja yleisemmin auringonpurkausten syitä ja fysiikkaa.

Auringonpilkku – Wikipedia

 

 

Uusi selitys Kuun loittonemiselle Maasta:

 

Rotaation vaikutuksista gravitaatioon - ja siten myös kenttiin

Maan oman vuorokausirotaation hidastumisen selitys (eli päivän vähittäinen piteneminen n. 2,4 s vuosisadassa) on varhaisemman tutkielmani mukaan siinä tilassa, että voin sanoa, että Kuun vähittäisen loittonemisen selitystä ei ole osattu tehdä fysikaalisin perustein.

Kyse on siitä, että samalla kun Maan pyörimisnopeus hidastuu "vuorovesikitkan" takia, Kuu samaan aikaan – ja vastaavasti – loittonee ulommaksi radallaan. Vuorovesikitka syntyy valtamerien vuorovesien energian Maan pyörimistä jarruttavasta vaikutuksesta.

Alan kirjallisuus on halunnut selittää tämän esimerkiksi niin, että: Kuu saisi ”jostain” jonkinlaista ”lisänopeutta”, jonka johdosta se sitten loittonisi ulommalle radalleen. Tässä on paha ristiriita! Mistä tällainen ’lisänopeus’ voisi muka olla peräisin? (Ikiliikkujaselityksiä ei oteta huomioon!).

Oma selitykseni on, että Maan kokonaisgravitaatio heikkenee sen rotaation jarruuntumisen johdosta. Ja juuri tämä on se syy, miksi Kuu loitontuu Maasta. Eli siis: Gravitaatiolla on olemassa ”lisäkomponentti”, joka johtuu pyörimisestä lähtöisin olevan liike-energian osallistumisesta massan muodostukseen. Niinpä yleistäen: Jos siis kappaleiden välinen gravitoiva vaikutus pienenee, niin se näkyy muun muassa gravitoivien kappaleiden välisen etäisyyden kasvuna.

Väitän siis, että pyörivän kappaleen gravitaatio on suurempaa kuin pyörimättömän. (On tietysti huomattava, että kaikki "liike ja lepo" on suhteellista). Mutta Kosmisen Kybernetiikan eli ”Kolmannen kosmologian” peruslauseisiin kuuluu, että pyörivällä massalla, kentät tähän mukaan lukien, on suurempi gravitoiva vaikutus kuin niin kutsutulla "levossa olevalla". Edellä sanottu on sopusoinnussa uuden teoreettisen gravitaatiokäsityksen syyperäisen selityksen periaatteiden kanssa.

_____

Asiaa on jo käsitelty alustavasti 3. blogissa, ekvivalenssiperiaatteen yhteydessä. Sen lisäksi mitä siitä on jo sanottu, on todettava vielä, että kappaleen rotaatiota on verrattava aineen sisäisen rakenteen energiaan ja siten sen - pienimpien - osien sisäiseen liikkeeseen, joka on niille tyypillistä ja muodostaa gravitaatiovoiman "sisäisen perusperiaatteen". Asiaan on kiinnittänyt jo aikanaan huomiota myös Albert Einstein. Hän kiinnitti tuohon ilmiöön huomiota jo varhaisessa tutkielmassaan "molekyylien sisäisestä rotaatiosta" mm. Brownin liikettä koskevassa tutkielmassaan.


https://mikalogia.blogspot.com/2013_02_22_archive.html

____

 

Ekliptikan probleema

Samalla voin ”mainostaa”, että tietämäni mukaan ei, omaa teoriaani lukuun ottamatta, ole olemassa mitään kunnon selitystä planeettakuntien, tai galaksien, asettumisesta samaan, niin kutsuttuun ekliptikan tasoon, joka on niin tyypillinen ja lainomainen materian kosmisen järjestäytymisen tapa universumissa. (Matemaattisia malleja on kyllä esitetty, mutta niiden "fysikaalinen perusta" on jäänyt aina hämäräksi, vähän samoin kuin Newtonin g-teoriankin). Tätä tosiseikkaa, että pyörivät järjestelmät muodostavat litistyneitä kiekkomaisia muotoja, ei ole aiemmin saatu yksiselitteisellä tavallä selitettyä. Ja tätä asiain tilaa on kutsuttu "ekliptikan ongelmaksi".

Kolmannen Kosmologian vahvuuksiin kuuluu, että "vapaan" materian lainomainen järjestyminen  kiekkomaisiin muotoihin, on seurausta juuri teorian perusteista, joiden mukaan jo materian perusolioiden kvanttitason gravitoiva vaikutus (pseudopallorakenne) toimii sellaisena perusteena, joka jo toiminnallisesti omaa tällaisen funktion, joka voi lähes loputtomasti kasautua äärettömän avaruuden mitä erilaisimmissa kosmisissa järjestemissä, sen erilaisilla tasoilla.

Edellä kuvattuun 'lainomaisuuteen' sisältyy myös jo aiemmin esille noussut hypoteesimme, että kenttävaikutusten kertautuminen galaktisissa rakenteissa on hyvin todennäköinen selittäjä sille "ylimääräiselle massalle", jota esimerkiksi galaksien ulko-osien tähtimaterian "liiallinen" nopeus haastaa selittämään. On varmaan paljon muitakin tekijöitä, joita ei vielä ole hyvin kaukaisista kohteista pystytty varmuudella havaitsemaan, mutta on hyvin luultavaa, että kun kaikki tällaiset eri osavaikutukset lasketaan yhteen - ottaen kenttien rotaation huomioon - päästään jopa varsin  tyydyttävään kyseessä olevan arvoituksen selitykseen.

Kuva 1. 

_________________

Kun aikanaan muutamia vuosia sitten pohdiskelin ja etsin edellä esitettyä ratkaisua, pohdin samassa yhteydessä, että jos Kuun etääntymisen selitys on tuo, jonka edellä esitin, niin tästä on johdettavissa myös seuraava teesi.

Teesi: Maan gravitoivan vaikutuksen heikentymisen aikojen kuluessa, on siten täytynyt aiemmin merkitä asiain tilaa, että Maa on itsekin loitontunut radallaan Auringosta. Ja, kun tähän liitetään vielä huomio siitä, että samoin myös Auringon rotaatio on hiipunut ajan mittaan, niin näistä seikoista on helposti pääteltävissä, että joskus 1-2 miljardia vuotta sitten, ovat Maan olosuhteet (geologisesti havaitut ilmasto-olot), olleet huomattavasti nykyistä lämpimämmät. Maa on saanut paljonkin enemmän lämpö- ja muuta säteilyä osakseen. (Kun Maa on sijainnut nykyistä lähempänä Aurinkoa!).

On kiintoisaa, että: jos Maan vetovoima on jo hyvin pitkien aikojen kuluessa heikentynyt tietystä – nykyistä melkoisesti suuremmasta tasosta – niin on ilmeistä, että tällä perusteella voidaan selittää myös monia aikaisemmin ihmetyttäneitä (tai vaikeasti selitettäviä) seikkoja itse Maan varhaisvaiheista. 

Tästä voinee saada myös joitain uusia ideoita mm. eläinlajien kehityksen joihinkin piirteisiin, kuten kääpiö- tai jättiläiskasvuun? Yhtä kaikki, on kuitenkin mahdollista pohtia koko Maan ilmastohistoriaa melkoisen uusista näkökulmista – tähän mukaan lukien myös jääkaudet jne.

_____________________

Välipalaksi Planck satelliitin uusia tuloksia URSA:n linkistä:

"Teoriat eivät selitä Planckin kaikkia suuren mittakaavan havaintoja

21.03.2013Sakari Nummila

"Planckin havaitsema Kosminen taustasäteily. Kuva ESA

Euroopan avaruusjärjestö on juuri julkistanut kauan odotetut Planck-luotaimen tulokset.
Planck on koonnut tarkimman koskaan luodun kartan niin sanotusta kosmisesta taustasäteilystä. Kyseinen säteily on jäänne alkuräjähdyksestä.

Vaikka suurin osa tänään julkistetuista tuloksista vastaa nykyisin vallalla olevia teorioita, joukossa oli myös yksityiskohtia, jotka haastavat nykykäsityksemme maailmankaikkeudesta.
Viereinen kuva esittää eurooppalaisen Planck-satelliitin tekemiä havaintoja säteilystä, joka lähti matkalle kun maailmankaikkeus oli vain 380 000 vuoden ikäinen. Kyseinen valo on vanhinta mitä maailmankaikkeudesta löytyy, sillä aina siihen asti universumi oli 2 700 celsiusasteista kuumaa hiukkaspuuroa, joka esti valon etenemisen. Valo oli vapaa vasta kun universumi oli jäähtynyt niin paljon, että elektronit ja protonit pystyivät yhdistymään vedyksi.

Vaikka kartta on hämmästyttävän yhtenevä kosmologien ennusteiden kanssa, suuressa mittakaavassa tulokset eivät täysin vastaa oletettua.
Kummallisuuksien selittäminen on vielä pitkälti spekulaatiota, mutta tutkijoiden mukaan Planckin tuloksissa saattaisi näkyä muun muassa todisteita syklisestä kosmoksesta ja tietoa omaa maailmankaikkeuttamme mahdollisesti edeltäneestä universumista (tuloksista lisää Tähdet ja avaruus -lehdessä 3/2013)."

Aiheesta lisää ESA (englanniksi)

Kuva 2. Tässä on kuva Planckin uusista löydöistä:

Revealing the Cosmic Microwave Background with Planck 

Planck's new cosmic recipe 


Planck’s anomalous sky: the hemispheric asymmetry and the cold spot. Credit: ESA and the Planck Collaboration
"The Planck data call our attention to these anomalies, which are now more important than ever: with data of such quality, we can no longer neglect them as mere artefacts and we must search for an explanation," comments Paolo Natoli from the University of Ferrara, Italy.
"The anomalies indicate that something might be missing from our current understanding of the Universe. We need to find a model where these peculiar traits are no longer anomalies but features predicted by the model itself," he adds.
One of the possible ways to explain the anomalies present in the large-scale pattern of the CMB invites cosmologists to reexamine one of the pillar assumptions of the standard model – isotropy. An existing theoretical framework that describes such a Universe is known as Bianchi models. If the fabric of the cosmos is not isotropic on scales so large that extend beyond the horizon of the 'patch' of the Universe that we can access with observations, its global geometry would be rather complex: this could force bundles of light rays into highly intricate paths where they would be significantly focussed. As CMB photons have travelled across the Universe for most of its history, they might have experienced this effect, resulting in the anomalous pattern of the CMB observed across the sky.
"When we take into account the large-scale anisotropy described by the Bianchi models in the analysis of the Planck data, several anomalies are simultaneously reduced by a significant amount," explains Krzysztof M. Górski from the Jet Propulsion Laboratory (JPL), Caltech, U.S.A.
"However, it is not possible to merge this very specific anisotropic scenario with the standard model that holds very well on 'local' scales. Therefore, this exercise remains a tantalising demonstration of how attempts to reach a satisfactory description of the Universe at large scales might require us to get more creative in developing plausible extensions of the standard model," he adds.
Cosmologists are now facing an interesting dilemma: on the one hand, the standard model of cosmology is still the best way to describe the CMB data, although it includes elements that still lack solid theoretical understanding such as dark matter, dark energy, and inflation. On the other hand, the anomalies seen by Planck highlight that the model should be at the very least extended, if not radically modified.
"The precise measurements of CMB temperature fluctuations achieved by Planck hint at the presence of gaps in the foundations of our understanding of cosmology," comments Tauber. "The Universe seems to be simpler, but at the same time, also weirder than we ever thought. The anomalies in the CMB are telling us something fundamental: we do not know yet what this is, but we are eager to find out," he concludes."

______________________

Lisäys: Edellä oleva esitys tietysti vastaa vain nykykosmologian omaksumaa "yhden alun" linjaa. "3. Kosmologia", jota tässä blogisarjassa on lähtökohtaisesti esitelty, ei omasta puolestaan ole samalla kannalla "maailmankaikkeuden vanhimmasta säteilystä", joka edellä lainatussa tekstissä tuodaan esille.

"Kolmannessa Kosmologiassa" ei tällaista "vanhinta säteilyä" ole erityisesti olemassakaan.

Uusi teoria lähtee siitä, että fysikaalisesti vastaavaa säteilyä on kyllä jäänteenä kaukaisten galaksien säteilystä jo sinänsä olemassa, ja että se on myös peräisin niistä äärettömän monista etäisistä, mutta jatkuvasti tapahtuvista todella valtaisista gammasäde / suihkupurkauksista, joita kvasaarit, galaksien ytimet ja mustat aukot kaiken aikaa eri osissa ääretöntä universumia prosessoivat. Kolmas Kosmologia pitää materian yleistä kiertokulkua ja niin kutsuttua "jatkuvaa luomista" eli materian kosmista uusiutumista reaalitodellisuutena, jolloin myös on olemassa "ikiaikaista säteilyä". Juuri se ilmenee kosmisessa taustasäteilyssä.

Kyse on tässä teoriassa siitä, että kaikki 'ikiaikainen' säteily on edelleen olemassa, mutta se esiintyy vain eräänlaisena reliikkinä "kosmisessa taustasäteilyssä", johon se on ajan myötä jäähtynyt. Tätä kautta se myös ylläpitää sekä vakioista valon nopeutta että myös entropian muodossa osallistuu gravitaation kumppanina materian kosmisen kiertokulun ylläpitoon, ja aineen "jälleensyntymään".

 

Valmiutta uudenlaisiin näkemyksiin?

Uusien tietojen jälkeen totean vain, että toivottavasti alkaa löytyä valmiutta myös toisenlaiseen teoreettiseen hahmotukseen ja määrittelyyn. On korkea aika alkaa irtautua vain umpikujiin ja mystiikkaan johtavista katsomuksista. On aika palata tieteelliseen asenteeseen. Nyt teoreettinen mielikuvitus ja kyky myös uudenlaisiin näkökulmiin ja toimivampaan maailmankuvaan taas punnitaan...

Edellä oleva tuore data - Planck satelliitin uusista tuloksista, sisältää muun muassa aiemmasta symmetriasta (isotropiasta) varsin paljon poikkeavaa kuvamateriaalia. Teoreettisesti; jos maailmankaikkeus siis vastaisi "alkuräjähdysoppia", sen pitäisi olla erittäin tasalaatuinen ja se merkitsisi myös, että "horisonttiongelman" kannalta, eivät eri suuntien horisontit, saisi juurikaan poiketa toisistaan. Mutta Planckin antamassa uudessa kuvassa on nähtävissä jo varsin huomattava anisotropia.. ehkä myös jonkinlaista hyvin laajaa "pyörteisyyttä"?

Tämä voi viitata mm. siihen, että "inflaatioteoria" lienee täysi turhake teorioiden joukossa.
 "Big Bang" oppi on ollut myös suurissa ongelmissa esimerkiksi galaksien "alkumuodostumiseen" liittyvien edellytysten edes jonkilaisen selityksen muotoilemisessa.

Viittaan tässä vain eräisiin tunnettuihin ongelmiin: Wikipedia, Alkuräjähdys:

"Universumin laakeus -ongelmassa kysymys kuuluu: jos maailmankaikkeus on kaareva, miksi mikään havainto ei viittaa kaarevuuteen (pallo/satula)? Periaatteessa tämä voitaisiin selittää säätämällä kosmologisissa malleissa käytetyn tiheysparametrin arvoa sopivasti mutta osoittautuu, että tämä säätö täytyisi tehdä juuri oikeaksi järjettömän suurella tarkkuudella.

Horisonttiongelma puolestaan syntyy, kun kysytään, miksi eri puolilla näkyvää maailmankaikkeutta olevat alueet ovat niin samannäköisiä vaikkei niiden välillä ole voinut (valon äärellisestä nopeudesta johtuen) tapahtua sellaista informaation siirtymistä, joka olisi voinut muokata alueet samanlaisiksi..."  (Ote Wiki-artikkelista Kosminen inflaatio)

• 5 Alkuräjähdysteorian ongelmia
  • 5.1 Horisonttiongelma
  • 5.2 Laakeus/vanhuusongelma
  • 5.3 Magneettiset monopolit
  • 5.4 Baryoniepäsymmetria
  • 5.5 Pallomaisten tähtijoukkojen ikä
  • 5.6 Pimeä aine
  • 5.7 Pimeä energia

YHTEENVETOA JA TEOREETTISEN POHDISKELUN ARVIOINTIA

"3. Kosmologian" peruslähtökohta on, että äärettömän kosmoksen olemuksen muodostavat yhtenäinen, lähes tasalaatuinen taustasäteilykenttä ja miljardien vuosien perspektiivissä itseuudistuva materia.
Aineellinen materia, joka on kaiken olemassaolon perusta ja perusehto, toimii kuitenkin välittömässä, yhteenkietoutuneessa toiminnallisessa symbioosissa ja kenttämaterian kaikinpuolisessa (ja ajoin myös luovassa) syleilyssä.

Aine on myös itse rakentunut, määrättyjen periaatteiden mukaisesti, samasta materiasta kuin kentätkin. Kenttiä on myös eri muotoihin "erikoistuneina" varsin erilaisia - kuten ainettakin - mutta perustan muodostaa cmb -taustasäteily. Tämän kosmisen säteilytaustan eri rooleja ja toiminnan tärkeitä merkityksiä on useita.

 
Cosmic microwave background radiation - Wikipedia, the free encyclopedia

 
_________________


Taustasäteilykentän yleisen lämpötilan oleellisen tärkeä tehtävä on toimia tiettynä 'jäähdyttäjänä' materialle, josta sitten tähdet ja galaksit lähtevät gravitaation vetäminä muodostumaan - säilyttäen tietyt omat "vaiheominaisuutensa" - materian kosmisen kybernetiikan omien ominaisuuksien ja lakien mukaan. Ja tätä on pidettävä sen tärkeänä perustehtävänä.

 
Toisaalta kenttien "tehtävänä" on myös ylläpitää sitä koheesiota, jonka galaktiset järjestelmät vaativat, voidakseen toimia juuri niillä tavoin, jotka me saamme havainnoissamme nähdä. 

 
Kentät ja kenttämateria osallistuu siis aineen erilaisten rakenteiden ja muotojen ohella myös gravitoivaan perustehtävään muun merkityksensä ohessa. Tämä kenttien rooli muun muassa galaksien ja galaksijoukkojen pysyvyyden ylläpitäjänä, selittää täysin luontevasti ns. viriaaliteoreeman kautta esiin nousseen "massan puutteen". (Tämä ilmenee galaksien uloimpien tähtien ja muun materian 'liian suurena' kiertonopeutena - kuten lukija ehkä muistaa.) Kyseisen nopeuden selitys kaipaa siis lisämassaa galaksien ulko-osien kiertoratojen sisäpuolelle. Mutta tätä ei ole tahtonut uusina hiukkaslajeina, tai muun ennen tuntemattoman aineksen  löytöinä, kovasta yrityksestä huolimatta, löytyä.

Tämän lisäksi, juuri kosminen taustasäteilykenttä, on informaation kannalta aivan avaininstrumentti, jotta kosminen säätely ja luova toiminta voisivat ylipäätään toimia. Kosmoksen (järjestyneeseen - lainalaiseen) olemassaolon itseään ohjaavaan 'itseohjautuvaan' - siis kyberneettiseen säätelykoneistoon, kosmoksen lainomaiseen toimintaan, sisältyy väistämättä erittäin olennaisena kyky luoda, säilyttää ja toiminnallisesti käyttää - informaatiota. Tältä alalta on alkanut jo ilmestyä myös merkittävää kirjallisuutta. Pari alaa käsittelevää tai sivuavaa - ja samalla fysikaaliseen tieteeseen sidoksissa olevaa kirjaa haluan tässä mainita. Eräs kiintoisa teos on Suomessa URSA n julkaisema John Gribbinin "Syvä yksinketaisuus". Gribbinin kirjasta ei oikeastaan ole muuta kuin myönteistä sanottavaa, mutta eräs paha "ongelma" sitä vaivaa: se on täysin sitoutunut vanhaan "alkuräjähdysoppiin". Mutta muuten siihen sisältyy todella kiintoisaa uutta tietoa.

Varsin mielenkiintoinen kirja on esimerkiksi H. C. Von Bayerin "Informaatio", joka ilmestyi suomeksi v 2005, Terra Cognitan kustantamana. Kirjassa Von Bayer käsittelee Demokritoksen atomikäsitettä ja tulee päätelmään käsitteen suuresta arvosta, sen "liiallisesta siistiydestä" pois heitettäväksi.

Hän toteaa itse atomikäsitteeseen sisältyvän suunnattoman määrän informaatiota. Tulee mieleen Oiva Ketosen vastaava lauselma suhteellisuusteoriasta, josta mainitsin 1 blogissa. Hyvän vihjeen informaation ongelman tiedostamiseen Von Bayer lainaa Feynmanilta:

 
"Kuuluisassa Lectures-kirjassaan Richard Feynman yritti rohkeasti tiivistää kaikki tieteelliset ponnistelut yhteen lauseeseen. 'Jos jonkin mullistuksen takia kaikki tieteellinen tieto olisi tuhoutuva ja se pitäisi siirtää vain yhdellä lauseella tuleville sukupolville, mikä väittämä sisältäisi eniten informaatiota pienimmässä määrässä sanoja? Uskon että se on olettamus atomeista (tai se tosiasia, että atomit ovat olemassa, miten sen nyt vain haluaa sanoa). Ne ovat pieniä hiukkasia, jotka ovat ikuisessa liikkeessä, ja ne kiinnittyvät toisiinsa, kun ne ovat lähellä toisiaan, mutta hylkivät toisiaan, kun niitä yrittää puristaa tiukasti yhteen. Tässä lauseessa, uskokaa tai älkää, on suunnaton määrä informaatiota maailmasta, jos lausetta hiukankin syventyy ajattelemaan ja käyttää myös mielikuvitustaan'.". 

________________


Lisäys: Jos edellä olevassa olisi huomioitu vielä se kehitys, jonka Epikuroksen dialektinen ajattelu lisäsi atomioppiin, se vastaisi paljolti sitä käsitystä, jonka fysiikan moderni kehitys on omaksunut kvanttiteoriassa. 

Mutta on tietysti selvää, että Epikuroksella oli kyse abstraktiosta, ja että nykyaikainen atomioppi on myös edennyt "alkeishiukkasopiksi", joka tavallaan kyllä vastaa alkuperäisten atomististen ideoiden perimmäisiä tavoitteita esittää luonnon materiaalinen perusta erityisinä "jakamattomina" aineellisina alkuperusteina. 

Kun ajatellaan Epikuroksen esittämää käsitettä (atomien ominaisuutta) deklinaatio ja sen käännöstä "syrjähdys", jonka voisi ilmaista myös poikkeaman suoraviivaisesta putoamisliikkeestä, sen voi yhdistää myös sekä pyörimisliikkeeseen että mm. Heisenbergin epätarkkuusperiaatteeseen. Ja näitä on juuri "3. Kosmologia" lähtenyt kehittelemään -- osana kosmologista kokonaisteoriaa, jonka olemus on itseohjautuvan materian kosmisessa moniportaisessa kiertokulussa, sekä sen kyberneettisessä jälleensyntymässä.

 

_________________

 

 

Dynaaminen Jaksollinen Järjestelmä - Wikipedia

Takaisin kentän ominaisuuksiin ja sen toiminnallisiin edellytyksiin

 Palaan nyt käsittelemään sitä kosmista "informaatio probleemia", josta lähdimme edellä liikkeelle, mutta en malta olla vielä ottamatta Demokritokselta esimerkkiä merkityksellisestä informaatiosta. Kun Demokritos sanoo: "Ei ole olemassa mitään muuta kuin liikkuvia atomeja ja tyhjyyttä", hän sanoo todellakin paljon. Nimittäin, kun tässä ymmärrämme "tyhjyyden" aiheenamme olevan kosmisen kybernetiikan oleelliseksi ja sisällölliseksi osaksi, olemmekin juuri tuon tyhjyyden määrittelemisen äärellä. Ja lisäksi vielä liike! Onpa todella siististi sanottuja "pikku lauseita"...

Olen jo viitannut liikkeen merkitykseen esimerkiksi "Kuun loittonemisen" ja toisaalta Einsteinin suhteellisuusteoriaan lisäämän "lambda-tekijän" kritiikin yhteydessä. 

Molemmissa tapauksissa liikkeen oleellinen merkitys aivan määrätyssä tapauksessa on varsin ilmeistä. Mutta miksi sitä ei ole teorioissa huomioitu (tai hyväksytty)? Kuten aiemmin tulin jo maininneeksi, jos Einsteinin (Newtonia seuraten) esittämä gravitaation tasapainoittava "liiketekijä" - kuuluisa Л-tekijä - olisi vain yksinkertaisesti otettu juuri siinä merkityksessä, joka sille oli teoreettisesti kaavailtu, olisi voitu säästyä  monilta murheilta. 

Jo Newtonhan kaipaili jotain "tekijää" tasapainoittamaan gravitaation yksisuuntaisen vaikutuksen sikäli, että tähtiavaruus voisi yleensä olla olemassa; siis ettei se olisi jo ajat sitten kokoontunut johonkin "yhteen pisteeseen" gravitaation vaikutuksesta. Miksi aurinkokunnan planeettaliikkeen esimerkki ei ole tutkijoille riittänyt, onko se liian yksinkertainen? Mutta niin ovat myös atomiteorian perusmääreet tosi yksinkertaiset (Feynman), mutta sisältöä löytyy vaikka millä mitalla.

Olen myös jo varsin ailkupäässä tätä kirjoitussarjaa kertonut B. Kuznetsovin kautta, että Einstein piti oleellisen tärkeänä yhtenäiseen kenttäteoriaan pääsemiseksi, että on voitava rakentaa "atomistinen kenttäteoria", jotta voidaan saada teoreettinen ymmärrys sille kuuluvalle korkealle sijalleen, johon Einstein itse pyrki, mutta jota hän ei omasta mielestään aivan kyennyt saavuttamaan. 

Itse olen harrastajana jo kauan pitänyt omituisena sitä kirjallisuudessa esiintyvää ilmiötä, että on vain korostettu Einsteinin taannoista "lambdastaan luopumista", vaikka kyse oli mielestäni vain pienestä "horjahduksesta positivismin suuntaan" siinä mielessä, että kysehän oli teoreettisesta "tarpeesta", jonka myöhemmin muka oli todettu poistuneen, koska alettiin uskoa, että maailmankaikkeus havaintojen mukaan laajenee. Tähän on nyt väistämättä lisättävä jo edellä tunnetuksi tullut oma varsin hyvin perusteltu kantani, että tämä "laajeneminen tapahtuu valossa", eikä merkitse muuta kuin, että kosmisilla etäisyyksillä tapahtuu myös säteilyenergian jäähtymistä.

Jotta saisimme laajan skaalan kosmisdynaamisesta itsesäätelystä ja sen kenttien  "kvanttikohtaisista yksityiskohdista", sekä myös kokonaisuuden dynaamiseen rakenteeseen parempaa otetta, on tietysti (ajan oloon) kyettävä "hyvin mallintamaan" ja selittämään myös kenttien laajimman skaalan muodostumisen periaatteet ja rakenne. Mutta olen jo tähän puoleen aiemmassa blogissa viitannut - ja se jääköön nyt sivuun. On kuitenkin olemassa jo nykyään melko runsaasti aineistoa ja "elementtejä", joilla voimme tarkentaa käsitystämme taustasäteilyn kvanttirakenteesta.


Kuva 3. Evääksi hieman ajatuspurtavaa.

 

... jatkuu 9. blogissa...