VÄLIPALAKSI

 

Kirja-arvio, Tarja Kallio-Tamminen

Fysiikan kestämätön keveys

Arto Annila: Kaiken maailman kvantit. Luonnontieteen maailmankuvan tarkistus. Vastapaino 2019. 472 s.

Tämä on kirja, joka saa ajattelemaan. Tietokirjaksi se voi herättää myös poikkeuksellisen vahvoja tunteita. Kirjoittaja ei tutkijanuransa alussa uskonut psykologisten ja sosiologisten kysymysten liittyvän täsmällistä matematiikkaa edellyttäviin luonnontieteisiin. Todellisuuden luonnetta pidemmälle tutkiessaan hän kuitenkin joutui luopumaan kuvitelmastaan – ja lopulta myös professuuristaan. Matemaattinenkin malli edellyttää käsitteellisen tulkinnan. Vaikka todellisuus olisi ongelmaton, ajattelemattomuus vaikeuttaa tieteen edistymistä.

Helsingin yliopiston biofysiikan professoriksi vuonna 2001 nimitetty Arto Annila otti tehtäväkseen ymmärtää ne fysiikan perusperiaatteet, jotka selittävät myös elollisen. Sanallisen kertomuksen tasolle jäänyt Darwinin kehitysoppi oli kirjoitettava matemaattiseen muotoon. Täsmällinen yhtälö voisi selittää,
mitä luonnonvalinta oikeastaan on, kenties jopa sen, miten elämä on syntynyt. Tieteenalat yhdistävän professuurin haltijalle evoluution yhtälön etsiminen oli sopivan kunnianhimoinen tavoite. Muutaman vuoden haeskeltuaan Annila löysikin etsimänsä, tai enemmänkin.
Koko maailmankaikkeus, niin elollinen kuin elotonkin, näytti noudattavan samaa kaavaa. Esiin nousi biologista evoluutiota yleisempi säännönmukaisuus, tapahtumisen liikeyhtälö, jonka nojalla kaikkeuden kehitys oli havainnollisesti kuvattavissa. Todellisuus saattaisikin koostua lukemattomista vaikutuskvanteista, alkeistapahtumista, jotka aikaa ja energiaa kuljettaessaan summautuvat vähitellen kaikenkattavaksi evoluutioksi. Mittakaavasta
riippumatta kaikki luonnon itsestään organisoituvat järjestelmät näyttävät noudattavan
säännönmukaisuutta, jota voidaan kuvata pääpiirteissään samanmuotoisilla jakautumilla.

Tarjolla oli yhtenäinen selitysperusta kaikelle tapahtumiselle, selitys itse syy-seuraussuhteelle. Annila alkoi tiedemiehen perinpohjaisuudella tutkia yhtälönsä kattavuutta ja perusteita. Sopiiko uusi liikeyhtälö todella kaikkien tilanteiden kuvaamiseen, vai löytyykö luonnosta ilmiötä, jotka eivät sen avulla selity?
Yrittäessään falsifioida tapahtumisen perusperiaatetta mitä moninaisimmissa yhteyksissä,
biofysiikan professori astui oman erikoisalansa ulkopuolelle. Poikkitieteellinen ja kokonaisvaltainen tutkimusote johti kymmeniin innovatiivisiin julkaisuihin hiukkasfysiikasta kosmologiaan. Hän ei aavistanut sitä problemaattiseksi yhteisössä, jossa oli totuttu teoreettisen fysiikan yksityiskohtien tutkimiseen.

Evoluutiolla on suunta
Annilan havainnollisessa kuvauksessa niin tyhjiö kuin aineelliset hiukkaset ja niistä koostuvat rakenteet esitetään viime kädessä koostuvan erilaisissa tiloissa olevista valokvanteista. Hän katsoo opin edustavan atomismia, mutta ei tarkoita tällä yleisesti tunnettua Leukippoksen ja Demokritoksen atomismia, jossa hiukkaset törmäilevät toisiinsa tyhjiössä. Termi viittaa Parmenideen holistiseen oppiin, jossa myös tyhjiö
koostuu samoista jakamattomista osasista, joista kaikki muukin voidaan rakentaa. Aine ja fotoneista koostuva tyhjiö ovat pohjimmiltaan yhtä ja samaa ja ne voivat muuntua toisikseen. Kaikkeuden kehitys on yhden ja saman substanssin evoluutiota aineesta avaruudeksi. Tämän tarkastelutavan myötä niin painovoima kuin kaksoisrakokoekin voidaan selittää uudella tavalla.       

Avaruuden tyhjiö on meille näkymätön, koska vastakkaisissa vaiheissa olevat fotoniparit kumoavat siinä toistensa sähkömagneettiset voimat. Rakenteiden muuttuminen ja ajan kulku kytkeytyvät energian virtaan, mikä on epätasapainon voimasta etenevien kvanttien virtaa. Jokainen tapahtuma on pohjimmiltaan kvanttien kulkua. Järjestys siinä missä epäjärjestyskin seuraa kehityksestä kohti tasapainoa. Järjestelmät yhdessä ympäristönsä kanssa etsiytyvät kohti tasapainoa, kun kaikki energiaerot pyrkivät mahdollisimman
nopeasti tasoittumaan. Esimerkiksi lämpötilaero, korkeusero ja tiheysero ajavat kvantit liikkeelle.

Energiaeroja voi kutsua myös kentiksi.
Tässä valossa nykytieteen näkemys siitä, ettei evoluutiolla olisi suuntaa, on helppo nähdä virheelliseksi. Emme ole tunnistaneet luonnonvalinnan johtoajatusta, pyrkimystä tasapainoon.
 Kvanttien virrat valitsevat kaikkialla luonnollisen kulkunsa vallitsevien voimien suuntaan. Ihminen tavoitteellisena toimijana ei tässä eroa muusta luonnosta. Intentionaalisuus ei liity yksinomaan tietoiseen, vaan kaikki luonnon järjestelmät hakeutuvat tasapainoon. Otsikkoonkin nostettu ’Tieteen maailmankuvan tarkistus’ tarkoittaa myös sitä,
että biologisen evoluution periaatteen ymmärretään olevan sama kuin kaiken muunkin tapahtumisen.
Biosfääri on globaali energiansiirtojärjestelmä, jossa kasvillisuus, ilmakehä ja meret kytkeytyvät toisiinsa siten, että tasapaino voitaisiin lyhimmässä ajassa saavuttaa.
Vuosisatoja totena pidetty klassisen fysiikan mekanistis-deterministinen maailmankuva on jättänyt jälkensä niin tieteeseen kuin kulttuuriinkin. Newtonilaisen metodologian uskottiin toimivan myös biologisten ilmiöiden selittämisessä. Ihmisen kehitys ja toiminta pyrittiin pitkään palauttamaan geneettiseen determinismiin, mutta nyttemmin epigeneettistä epädeterminismiä ei enää voi kiistää. Epigeneettinen tarkoittaa sitä, että geenit eivät yksin määrää eliön ilmiasua. Myös ympäristö vaikuttaa ja jopa muuttaa geenejä.

Epädeterminististä kehitystä taas ei voi periaatteessakaan ennustaa tarkasti. Sytogenetiikan uranuurtaja Barbara McClintock löysi jo 1940-luvulta alkaen viitteitä epävakaasta perimästä, kuten hyppivistä geeneistä, mutta kollegat suhtautuivat hänen tutkimuksiinsa epäuskoisesti, jopa vihamielisesti.
Tiedeyhteisö, jolle edistysaskelten varmentaminen on uskottu, havahtui vasta vuonna 1983 palkitsemaan silloin 82-vuotian edelläkävijän Nobelilla.
Yksi keskeinen syy Annilankin tutkimusten kohtaamalle torjunnalle saattaa olla se, että uusi liikeyhtälö kuvaa säännönmukaista, mutta silti seurauksiltaan ainutlaatuista tapahtumista.
Näin toki evoluution käsittelemisessä tuntuu luontevaltakin ajatella, eikä voida kiistää etteikö jo kvanttimekaniikkakin olisi indeterministinen teoria. Fysiikka on kuitenkin perinteisesti pyrkinyt ennustettavuuteen; tutkinut tasapainossa olevia suljettuja systeemeitä. Liikkuessaan ne vain toistavat vakioista rataansa, jolloin niiden kehitys on tarkasti laskettavissa. Tasapaino voidaan ilmaista täsmällisesti: lineaarinen, euklidinen,
deterministinen, säilyvä, kommutatiivinen ja laskettava. Niiden vastakohta on epämääräinen ja vaikeasti käsitettävä: epälineaarinen, epäeuklidinen, epädeterministinen, jotakin joka ei säily, jossa operaatioiden järjestystä ei voi muuttaa, ja joka ei ole ratkaistavissa. Vakioiseen kaavaan tottuneelle tapahtumisen yhtälö on outo, koska sen kuvaamassa todellisuudessa myös ympäristö on otettava huomioon. Tällöin mukaan voi
tulla jotakin yllätyksellistä ja ennakoimatonta, joka ei mahdu laskettavissa olevaan algoritmiin.
Modernin fysiikan ajan suhteen käännettävät mallit eivät monista saavutuksistaan huolimatta kuvaa ajan etenemistä tai historian karttumista. Kun ne eivät tunnista ajan suuntaa, ne eivät tavoita varsinaista muutosta, uutta luovaa tapahtumista.
Kehityksen päämäärähakuisuuden huomioiva tapahtumisen liikeyhtälö tavoittaa
luonnosta enemmän kuin pelkkää satunnaisuutta. Kausaalisuus on teleologista.

Ontologian merkitys fysiikassa
Annila jäljittää säännönmukaisuuden syyn siihen, että kaikki olemassa oleva koostuu samoista perusosasista, valon kvanteista, jotka kuljettavat aikaa ja energiaa. Näin hän esittää perustavan ontologisen teorian. Ontologia ei ole kuitenkaan muodissa abstraktia matemaattista mallintamista suosivan nykyfysiikan piirissä. Todellisuuden perimmäistä luonnetta ei yleensä edes kysytä, kun standardimallit eivät tarjoa siihen selkeitä vastauksia. Yhtenäinen ymmärrettävä todellisuuskäsitys katosi fysiikasta jo 1900-luvun
alussa suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan myötä. Erilaisten perusoletustensa takia näitä modernin fysiikan tärkeimpiä teorioita ei ole saatu mahtumaan samaan käsitteelliseen viitekehykseen. Abstrakti vaikeatajuisuus onkin yleisesti tulkittu hyveeksi. Vain matemaattisen mallintamisen asiantuntijoiden uskotaan ymmärtävän todellisuuden luonnetta – silloinkin kun he abstraktien analyysiensä pohjalta päätyvät yltiöpäisiin kuvauksiin avaruuden madonrei’istä tai rinnakkaisista maailmankaikkeuksista.
Jos joku pystyisikin löytämään tosiasioihin perustuvan selkeän ontologisen kuvauksen, joka ymmärrettävällä tavalla kuvaisi kokonaisuuden kehitystä, asia ei etene ilman fyysikkoyhteisön vahvistusta.
Ilman huippuluokan asiantuntijoita ei voida puolueettomasti selvittää, kuinka pitkälle uusi lähestymistapa kantaa. Omiin erikoisaloihinsa keskittyvät spesialistit saattavat kuitenkin edustaa Thomas Kuhnin kuvaamaa ’normaalitiedettä’. He pitäytyvät vallitsevaan paradigmaan, eivätkä perustavanlaatuisista ongelmista huolimatta näe tarvetta sen uudistamiseen. Kollektiivisen epäuskon myötä oikeana pidetystä opista poikkeavat ajatukset voidaan niitä sen tarkemmin tutkimatta naiivin ylimielisesti ohittaa. Uudistajan osa on epäkiitollinen, vaikka tosiasioita vastaava ehjä ja ymmärrettävä maailmankuva olisi globaalien haasteiden ratkaisemiseksi enemmän kuin tarpeen.

Laaja-alainen, fysiikan eri osa-alueita yhdistävä kuvaus ei luonnollisestikaan sellaisenaan mahdu nykyfysiikan standardimalleihin. Syvälle käyvänä perusperiaatteena Newtonin alkuperäiseen toiseen liikelakiin pohjautuvaa tapahtumisen yhtälöä on kuitenkin vaikea kumota. Mikään Annilan valtavirrasta poikkeavassa katsantokannassa ei hänen nähdäkseen ole ristiriidassa havaintojen kanssa. Kirjoittaja epäilemättä osaa asiansa ja tuntee käytössä olevat teoriat perusteineen. Hän ei tyydy pelkkään matemaattiseen mallintamiseen, vaan perää selkeää ja havainnollista käsitystä todellisesta tapahtumisesta:
miten kaikenkattava muutos, rakenteiden synty, elinkaari ja häviäminen voidaan olemassa olevien havaintojen ja tietämyksen valossa parhaiten selittää. Vaikka tarkkaa matemaattista kuvausta suosivan operationalistin voi olla vaikea ymmärtää havainnollisen teorian maailmankuvallista merkitystä, totuutta tavoittavassa tieteessä sellaisiakin luulisi ennakkoluulottomasti tutkittavan ja vertailtavan. Mikä tarjolla olevista teorioista vähimmillä oletuksilla selittää kattavimman kirjon ilmiöitä?

Tekijän havaintoja ja omakohtaisia kokemuksia valottaessaan kirja antaa varsin lohduttoman kuvan fysiikan piirissä laajalle levinneestä dogmatismista. Pitkällinen erikoistuminen näyttää johtaneen vaihtoehdottomiin ajattelu- ja toimintatapoihin. Standardimallien perustavia puutteita ei ilmeisesti edes havaita, kun tieteenfilosofisten kriteerien ja tieteenhistorian suurten kehityslinjojen tuntemisen ei katsota kuuluvan
tarvittavan asiantuntemuksen piiriin. Sen sijaan, että uusien tulosten ymmärtämiseksi oltaisiin valmiita tarkastelemaan kriittisesti teorioiden perusteita, niitä tyydytään kerta toisensa jälkeen paikkaamaan keksityillä apuhypoteeseilla, kuten pimeällä aineella ja pimeällä energialla. Oikeassa olemisen hybriksessä toisinajattelijat pyritään systemaattisesti vaientamaan. Valtavirrasta poikkeava tuottelias professori sai Helsingin yliopistostakin säästötoimiin vedoten lähteä.

Elävästi kirjoitettua teosta voi suositella kaikille modernista fysiikasta ja maailmankuvasta kiinnostuneille. Kirjan 472 sivua tarjoavat runsaasti ajantasaista tietoa nykyteorioista, ja haastavat samalla lukijaa myös itse ajattelemaan. Lukeminen käy vaivattomasti, kun matematiikka, lukuisat viitteet ja kattava hakemisto on sijoitettu kirjan loppuun. Matkan varrella lukija saa nauttia myös kompakteista tiivistelmistä ja oivaltavan
ilmaisuvoimaisesta kielenkäytöstä. Kosmologian standardimalliin lisätystä pimeästä aineesta ja energiasta kerrottaessa saadaan esimerkiksi lukea, että ”avaruudesta etsitään jotain olematonta sen sijaan että etsisimme teoriaa avaruuden olemuksesta”. Tällöin on turha odottaakaan mitään suurempia oivalluksia, kun ”emme varsinaisesti valaistu siitä, että pistämme pulmat pimeän piikkiin”.
Annila ei tyydy ajatukseen, että fysiikan kehityksen myötä käsitys todellisuuden kokonaisuudesta hämärtyy käsittämättömäksi. Hän näkee, että fyysikot ovat todellisuuskäsitystä muovatessaan paljon vartijoita. Ihmiskunta valjastaa mittavat voimat maailmankuvansa mukaisesti. Todellisuuskäsityksen olisi syytä vastata todellisuutta, jotta välttäisimme katastrofaalisimmat kehityskulut. Luonnossa kaikki ilmeisestikin tapahtuu
siitä mistä aita on matalin, missä energiaerot nopeimmin tasoittuvat. Kehityksen luontaisen suunnan tunteminen antaa mahdollisuuden käyttää resurssejamme paremmin, mutta se ei takaa, että vapaa energiamme tai viisautemme riittäisi tapahtumassa olevan kehityksen hallitsemiseen.

Kun kokonaisuuden kehitys riippuu kaikista osatekijöistään, ja tilanne tapahtumisen myötä kaiken aikaa muuttuu, mitään yleispäteviä ennusteita, toimintaohjeita tai ajattelun algoritmeja ei voida antaa. Hallinnan kuvitelmasta luopuminen on välttämätöntä, jotta ymmärtäisimme kokonaisuuden kehityksen ja tulevaisuutemme riippuvan meistä jokaisesta. Tapahtumisen liikeyhtälö herättää toivoa osoittaessaan, että luonnon säännönmukaisuuksia kuvaavien jakautumien reuna-alueet saattavat sisältää yllättäviä
tasapainotiloja. Ehkä voisimme sellaisen vielä tavoittaa voimistamalla parhaita piirteitämme kuten inhimillisyyttä, eettisyyttä ja empatiaa. Ihmislajina meillä on vapaus toimia niin kuin parhaaksi näemme.
Luonnonvalinta epäilemättä kohtelee meitä ansiomme mukaan.

Tässä on uutta ajattelua kirvoittavaa pohdiskelua ja nykytieteen kritiikkiä. MK

KOLMAS KOSMOLOGIA 26

KOLMAS KOSMOLOGIA 26 

Blogi 26

 

GRAVITAATION JA MASSAN TAUSTA ON  NEUTRIINOKENTTÄ

Neutriinosäteily on kaikkialla kosmoksessa tapahtuvan materian muutosprosessin seurausta. Tuo muutosprosessi on kosmisen kiertokulun itseohjautuvan toiminnan olennainen osa.
Neutriinosäteily on perustaltaaan suoraviivaista ja se antaa valolle sen suoraviivaisen kulun kosmisen alustan.

Neutriinokentän olemukseen kuuluu, että se luo itsestään koostuvia kvanttirakenteita.
Näitä ovat elektronit ja positronit, joista puolestaan yhdistelmänä syntyvät valon fotonit.
-- Yhksi elektroni koostuu noin puolesta miljoonasta -- miljoonasta neutriinosta.  
Fotonit ovat yhtyneitä elektronin ja positronin kvantittuneita rakenteita, joilla on nopeutensa C, joka on sama kuin neutriinokentän oma sisäinen nopeus.

NEUTRIINON JA PROTONIN VUOROVAIKUTUS LUO MASSAN

Neutriinosäteily on perustaltaan suoraviivaista, paitsi kun protonit hieman poikkeuttavat sitä.
-- Tästä poikkeutuksesta johtuu gravitaatio, joka on protonikohtaista sen rakenteesta johtuen.
-- Tätä poikkeutusta Einstein kutsui ”kaarevuudeksi” ja siis gravitaation kaareuttavan avaruutta.
-- Mitä enemmän ainetta on koossa – sen enemmän avaruus sen ympärillä kaareutuu.
-- Se miksi tästä syntyy vetovoimaa massojen välille johtuu siitä, että protonit suuntaavat
    neutriinosäteilyä oman spin-akselinsa – eli napojensa suuntaan.

Tästä syntyy se heikko – protonikohtainen voima – joka voi aineen kasaantuessa muuttua           valtaisaksi vetovoimaksi, kuten mustissa aukoissa tapahtuu.

Musta aukkojen tila syntyy, kun protonikohtaiset ”mini pseudopallot” yhtyvät. Tällöin nuo jopa säännöllisesti galaksien ytimissä esiintyvät painovoimakeskittymät muuttuvat kokonaan yhtyneiksi pseudopallorakenteiksi.
Tuo yhtynyt pseudopallorakenne on materian ja neutriinokentän yhteistoiminnan perusta. Se on voimatekijä, joka mahdollistaa – ja toteuttaa materian kosmisen itseohjautuvan kiertokulun.

ALKUAINEIDEN JAKSOLLINEN JÄRJESTELMÄ

JAKSOLLINEN JÄRJESTELMÄ syntyy tarpeesta luoda ja ylläpitää materian kosmista olemassaoloa tähdissä ja galakseissa niin, että havitsemamme maailmankaikkeus voisi toimia kaikissa lukemattomissa asteissaan ja muodoissaan.
-- Tätä kokonaisuutta voi hyvällä syyllä kutsua materian kyberneettisen kiertokulun itseohjaavaksi järjestelmäksi.


 PROTONIEN LUOMINEN

Protonin rakenne on sellainen, että se koostuu 2 positiivisesta ja 1 negatiivisesta ”elektronista” tai e-hiukkasesta. Sen rakenteen mahdollistaa se, että se syntyy
MUSTA-AUKOSSA, jossa giganttinen paine saa kaksi ’positronia’ yhdistymään niin sanotuksi kaksoseksi (joiden analogiaa löytyy kiderakenteiden ’kaksosista’).

Tällöin, jotta protoni saisi sen pysyvän kiinteän rakenteen, nuo 2 positiivista e-oliota lukitaan yhteen yhden suurienergisen e miinus olion avulla. Kun tuo kaksostila on saavutettu ja lukittu pysyväksi, se tekee protoneista lähes ’ikuisia’.

Mutta jotta syvempi jaksollinen järjestelmä voisi syntyä, tarvitaan protonitila, joka on neutraali, ja jolla on kyky toimia protoneja yhteen sitovana ’vaihtotekijänä’. Näin on synnytetty neutroni, joka on protonin ja elektronin ’löyhä’ yhdistelmä.

NEUTRIINOKENTÄN KVANTTIRAKENNE.

Kun muistetaan, että jo Mendelejev halusi ottaa etteri käsitteen osaksi jaksollista järjestelmää, niin on nykytiedon pohjalta mahdollista kuvata koko universumia koskeva yleinen ”materian kvanttijärjestelmä”.

Edellä on jo esitetty alustavasti kuinka neutreiinokentän kvanttirakenteesta syntyy aineen perusta protonin ja elektronin, sekä fotonien muodossa. Nyt tarvitaan aineen välittävä rakennemuoto – ennen tähtien ja galaksien rakenteiden selvitystä. Ja tuo muoto on juuri ”alkuaineiden jaksollinen järjestelmä”.

KOSKA JAKSOLLINEN JÄRJESTELMÄ on jo sinänsä tuttu ja tunnettu, ei tässä ole aihetta siihen enempää puuttua.
Kun toisaalta tähtien synty ja kehitystapahtumat ovat myös jo kohtuullisen hyvin tiedossa, voidaan hyvin perustein tarkastella astrofysikaalisesti itse loputtoman galaksiavaruuden olemusta ja sen tieteellistä problematiikkaa.

GALAKSIAVARUUDESTA puhuttaessa on päällimmäiseksi noussut niin sanottu ”pimeän aineen” ongelma. Onko kyse todellisesta vai näennäisestä? Sitä nyt pohtimaan..

 1. Keplerin lait eivät sovellu, ellei oteta koko galaksin massaa huomioon. Ja kun se on tehty, ei galaksien ulko-osien kiertoliike enää vaadi muuta selitystä.

2. Lisämahdollisuus on myös se, että galaktisen materian rotaatio todennäköisesti  lisää gravitaation vaikutusta. Tämä liittyy siihen, että liikkuvalla materialla on enemmän jatkavuutta eli hitautta, joka on verrannollista gravitaatioon.

MK 24.9.2025.

                       

Kolmas Kosmologia 25

Kolmas Kosmologia 
25. Blogi

GRAVITAATIO JA MAGNETISMI – SYVÄ KOSMINEN LÄPÄISYJÄRJESTYS

NEUTRIINOKENTTÄ ELI LÄPÄISIJÄ

Valon ja sen vakionopeuden C  kannattaja on neutriinokenttä. Se näyttelee tärkeää osaa kosmoksen rakenteen muodostamisessa.
Tätä kenttää voidaan hyvin perustein kutsua valoeetterikentäksi, valon ’kantajaksi’.

Sen lisäksi, että neutriinokenttä mahdollistaa valon nopeuden ja välittää kosmisen  informaation, sillä on ratkaiseva rooli aineellisen materian massan muodostamisessa.

Massan muodostuminen perustuu tuon kentän kvanttiominaisuuksiin, sillä eetterillä on omat kvanttiutumiseen perustuvat ”kvanttirakenteensa”. Näihin kvanttirakenteisiin tai kenttätiloihin perustuu koko aineellisen maailman olemassaolo ja rakentuminen.

Neutriinokenttää voidaan kutsua myös Higgsin kentäksi, jos havaitaan, että on yhdestä ja samasta asiasta kyse. Se mitä tässä jää kaipaamaan, on yksikkö. Eli ovatko esimerkiksi "Planckin yksiköt" se alin erottuva yksikkötaso, josta massan eri asteiset muutokset syntyvät objektiensa mukaan skaalautuen?


MATERIAN ITSEORGANISOITUVAN JÄRJESTYKSEN PERUSTEET

Protonit ovat kaiken massan ja gravitaatiovaikutuksen aineellinen kivijalka. Mutta myös protoneilla on oma kosminen kiertokulkunsa, joka perustuu galaksien ytimien Musta-aukkoihin. Tässä luetaan ”protoneiksi” myös neutronit, joissa on elektroni.

Mustat aukot ovat kosmisia rakenteita, jotka ylläpitävät myös protonien, kuten muunkin aineen,  kosmista kiertoa avaruuden eri asteisissa ja eri kokoluokan rakenteissa.

JÄRJESTELMÄRAKENTEET

Ensin on peruskenttä, sitten valo ja elektronit. Ja sen jälkeen Protonit ja alkuaineiden jaksollinen järjestelmä. Sitten aineelliset kappaleet, planeetat, tähdet ja galaksit, sekä galaksijoukot.

Aineelle on ominaista, että sillä on sähköisiä ja magneettisia ominaisuuksia. Lisäksi sillä on massa, joka kuvaa sen suhteellista tiheyttä ja määrää.

GRAVITAATIO JA MAGNETISMI

Gravitaation lähtökohta on protonikohtainen ”kenttäläpäisy”. Siten gravitaation syy ja lähtökohta juontuu neutriinoläpäisystä, jonka kvanttiluonne saadaan siitä, että se on yhteisvaikutus aineellisten kappleiden sisältämään nukleonimäärään.

Se, miksi gravitaation vaikutus näyttää melko ’heikolta’, johtuu vain siitä, että aineen atomit ja molekyylit ovat tältä kannalta ”sikin sokin” eri suuntiin asettuneina, koska ne järjestyvät aineeseen kemiallisen ja sähkömagneettisen ”ohjeensa” mukaisesti.

Jos nukleonit voisivat olla ’samansuuntaisia’ niiden massa muodostaisi mustan aukon, mutta tämä ei ole tavanomaisissa yhteyksissä mahdollista. Se missä nuo ”tilat” ovat mahdollisia vastaa sitä – missä mustat aukot ovat mahdollisia.

Aineen magnetoiminen on sen ydinspinnien saattamista samansuuntaisiksi.
Magnetismin ”heikkous” mustiin aukkoihin verraten johtuu siitä, että aineen atomeja ei voi normaaleissa aineen tiloissa saattaa – samansuuntaisiksi --  kuten musta-aukoissa tapahtuu.

Magneeteissa samasuuntaisuus on varsin rajoitettua kemiasta johtuen, koska sähkömagnetismi on ohjaavana voimana aineen molekyylirakenteissa. Magneetti on sitä vahvempi – mitä enemmän siinä on samansuuntaisia ydin-spinnejä atomeissaan.

***

Kun esimerkiksi terästä magnetoidaan sähköisesti, vain suhteellisen pieni osa sen atomeista ja molekyyleistä voi liikkua niin, että niitä siirtyy atomin -- tai protonien enemmistön rotaationavan suhteen ”samansuuntaisiin” tiloihin, jolloin ne vahvistavat magneettien vaikutusta.

On mahdollista, että mustan aukon muodostuminen luo tilanteen, jossa jopa protonien oma sisäinen säierakenne hajoaa ja siten sen säierakenne asettuu samansuuntaiseksi. Näin loppuromahdus saa tarvitsemansa fysikaaliset edellytykset täyttymään.

Mutta kun musta-aukko muodostuu, säteilypaine ja sähkömagneettinen este poistuu ja ydinaines voi kutistua ikään kuin toinen toisensa ”sisään”. Tällöin ydinaineksen, erityisesti protonien rotaatioakselit voivat suuntautua yhdenmukaiseen suuntaan  ja niin aine voi romahtaa joko neutronitähdeksi tai mustaksi aukoksi. (Neutronitähti vaatii oman mallinsa).

PROTONIT OVAT KVANTTIGRAVITAATION YKSIKÖITÄ

Avaruuden täyttää kaikkiallinen neutriinokenttä. Se on myös se tekijä joka ylläpitää valon nopueden vakion c. Perushiukkaset, elektroni, protoni ja fotoni ovat tuon saman kentän kvanttiutumisen koostumia tai ”solmukohtia”. Tällä neutriinokentällä on loputtomasti erilaisia – kvanttiutumisen tiloja tai muotoja. Tuo kenttä omaa erittäin laaja-alaisen kyvyn skaalautua erilaisiin muotoihin, joissa se muodostaa materiaa.

Protonien kenttäläpäisy on gravitaation skaalautumisen perusta. Jokainen protoni toimii -- NEUTRIINOKENTÄN läpäisyn kokijana ja LÄPÄISY LUO MASSAN niille.
 Tästä muodostuu – protonien skaalautuessa – kun ne yhdistyvät aineeksi ja massaksi, se kaivattu yhteys, jota ei gravitaation ja kvanttiteorian välille ole tähän saakka löydetty.

AINEESSA, sen eri muodoissa, tuo yhteys ikään kuin katoaa, koska sähkömagneettiset ja kemialliset voimat ovat aineessa vallitsevia. Lisäksi aineessa atomit ja molekyylit ovat hyvinkin eri suuntiin kytekettyinä kide- ja molekyylirakenteidensa johdosta. Edelleen, kaasuissa molekyylien liike-energia estää gravitoivaa vaikutusta, vaikka ei kokonaan.

Päätyessään ”musta-aukko tilaan” protonien aineeelliset rakenteet ovat murskattuja ja niiden perussäierakenteen ollessa myös hajotettuna, protonit ovat musta-aukoissa täysin alkeisosiinsa hajonneina.

Tällöin koko protonimassan KENTTÄLÄPÄISY SUMMAUTUU ja  musta-aukko ottaa PSEUDOPALLON muodon, jossa sen GEOMETRIA eriytyy muusta avaruudesta. Tuo muoto esiintyy selkeimmillään galaksien ytimissä, supermassiivisten m-aukkojen ollessa koko galaksien muodon ja toiminnallisuuden ’moottoreita’.


GRAVITAATION KVANTTITASON SELITYS (ehdotus)

Kvanttigravitaatio ilmenee siten, että kaikki protonit (ja neutronit) ovat gravitaation massayksikköjä.
Näitä massayksiköitä voi sitten kertyä valtaisia määriä, jotka summautuvat massan kasvaessa aina edelleen. Näille massakertymille syntyy sitten tietyissä vaiheissa "superkvanttitila", jota kutsutaan eri yhteyksissä "mustiksi aukoiksi" tai "supermassiivisiksi musta aukoiksi", jos ne ovat galaksien ytimissä  keskeisessä asemassa.

Tällaiset superkvanttimuodot saavat galaksinytimissä sellaisen ominaisuuden, että ne ajoittain myös purkautuvat erittäin energisinä materiasuihkuina. Tuollaisissa materiasuihkuissa syntyy ja leviää avaruuteen sen lähettävän musta-aukon luomaa "uutta ainetta".

Oma käsitykseni on, että tuossa ilmenee se kosmisen kiertokulun oleellinen puoli, että tuhoutuvan massan ja materian tilalle luodaan uutta kyberneettisesti itseohjautuvaa materiaa ja ainetta. Tämän prosessin jatkuessa, syntyneestä uudesta materiasta lähtee koostumaan uusia tähtiä ja muuta kosmista materiaa. Ja näin kiertokulku jatkuu itseuudistuvan "luovan tuhon" kautta.


Neutriinomeri muodostaa sen avaruuden kenttätaustan, jossa valo vaikuttaa ja etenee. Neutriinoaines on sitä raakaainetta, josta kaikki muu materia ja kentät koostuvat.

Kun mietitään gravitaation heikkoutta sm voimaan verraten, luulisi ettei neutriinojen vastaava "heikkous" jäisi täysin huomioimatta? Samoin pitäisi ymmärtää, että neutriinojen vain "vasenkätinen" olemus vihjaa selvästi ilmiöön, joka muistuttaa sitä "magneettista monopolia", jota on etsitty, mutta jota ei voida löytää, koska magneetilla taas on AINA kaksi napaa, toisin kuin nyt näyttää olevan neutriinoilla.

Oma 3. kosmologiaan liittyvä kantani on, että protonit saavat massansa ”neutriinokentän” suuntaamina niin, että protoni toimii kuin pieni ”neutriinomagneetti”. Koska atomit aineessa asettuvat sekoittuneisiin tiloihin toisiinsa nähden, gravitaatiosta tulee vain heikentynyt vaikutus, joka jakaantuu epämääräisesti, se ilmenee vain heikosti jäännöstilana.

----------------------------------------------------------------------------------------

Tämä merkitsee, että protonien ”summautuessa” atomeissa ja molekyylisessa aineessa, summautuu myös gravitaatio jatkuvasti massojen kasvaessa. Siis Newtonin painovoiman teoria toimii tässä mallissa aivan mainiosti.
Mutta kun neutriinokenttä on näin saatu mukaan fysiikan teoriaperustaan, se merkitsee myös, että ”neutriinokentän” oma kvantittuminen, kuten ainakin 3 neutriinotasoa ja niiden kosminen sekoittuminen  antavat ymmärtää, se johtaa gravitaation uusiin määritysmahdollisuuksiin.

Eräs tällainen uusi määritys liittyy galaktisen ’itseiskentän’ saamaan painovoiman lisään, joka tulee juuri näistä neutriinokentän kvantti-ilmiöistä, sekä sen ja muun kenttämaterian kiertymis- ja spinilmiöistä. Tällä mallilla galaksien ulko-osien liike voidaan nyt selittää aivan ilman mitään ”pimeää ainetta” tai pimeitä hiukkasia.

Kenttäkäsitettä on nyt laajennettava niin, että neutriinot ja fotonit saavat omat oikeat roolinsa ja keskinäiset suhteensa kokonaisuuden -- ja myös massojen -- oleellisina rakenneosina.
Koska kaikki kosmisen materian muodot omaavat spin rakenteen, on myös gravitaatiolla "spin-tekijä".

***

KENTÄN MAHDOLLISTAMAT KVANTTITILAT
Neutriinoeetteri – Planckeetteri – Higgsin kenttä
-- Ovat yksi ja sama valoeetteri

SITOUTUMINEN
Kentästä saadaan materian eri tasoille - sitoutettua erilaisia määriä massallista materiaa.

Jos lähdetään aivan alimmalta tasolta, niin sillä muodostuu elektroni-positronipareista fotoneja, joita kenttä siirtää valonnopeudella C.

-- Seuraavalla tasolla, kun esimerkiksi alkeishiukkaset yhdityvät tai erkanevat, niihin SITOUTUU tai erkenee vain tarkoin rajattuja määriä eetterin kvantteja. Samalla ilmenee myös säteilyä noissa muutosvaiheissa.

-- Sitten voidaan määritellä kunkin alkeishiukkasen oma sidosmassa, joka voi purkautua, jos se kohtaa oman vastahiukkasensa.

--Seuraava taso saadaankin sitten alkuaineiden muodostumisista. Koko jaksollinen järjestelmä kuuluu siihen.

-- Kun siirrytään kemiallisiin ja aineen muodostuksen tapahtumiin, tulee mukaan oleellisena sähköilmiöt ja sähkömagnetismi.

-- Ja lopuksi, kun siirrytään kohti planeettojen ja tähtien järjestelmiä, tulee mukaan gravitaatio – tapahtumien toteuttajana.

***

GRAVITAATION SKAALAUTUVA OLEMUS
Protonikohtaisena

Gravitaatio  muodostuu perustaltaan protonien syntyessä ja niiden sitoutuessa kenttään. Kun uusi Vety eli protoni tulee luoduksi musta-aukkojen sisäosien tapahtumissa, sen muodostuminen aikaansaa neutriinokentän – läpivirtauksen – joka luo sille ”protonikohtaisen” massan.

Tuo läpivirtaus on se fysikaalinen vaikutus, joka sitten aineen kasaantuessa avaruudessa yhä suuremmiksi objekteiksi, aiheuttaa skaalautuessaan kyseisen kappaleen gravitaatio-ominaisuudet.

Samalla kun tuo neutriinokenttä kvanttiutuu protonien kautta, siitä syntyy se kaivattu kvanttigravitaatio, jota on kutsuttu siksi puuttuvaksi renkaaksi, jonka ratkaisun jälkeen voitaisiin yhtenäisteoria saada valmiiksi.

ON MAHDOLLISTA myös, että Protonit ja neutronit muodostuvat vasta niissä supersuihkuissa, joita musta-aukko sylkee navoiltaan. Tätä on vaikea arvioida, koska on mahdotonta tietää varmuudella mitä musta-aukon sisällä tapahtuu.

 

 Tarkastelin uudelleen 24.5.-25 MK