Kolmas Kosmologia 1.
Johdatus kolmanteen kosmologiaan
Gravitaation ja massan alkuperän kausaalinen selitys
Uuden Kosmologian peruslähtökohtana on, että äärettömän kosmoksen olemuksen muodostavat yhtenäinen ja tasalaatuinen taustasäteilykenttä, sekä osin jopa miljardien vuosien kiertokulussa itsensä täysin uudistava loputtoman monimuotoinen materia.
Materia toimii hyvin eriasteisissa itsesäätyvissä kyberneettisissä kiertoprosesseissa, joita tapahtuu sekä tähdissä että erilaisissa galaksien sisäisissä, usein niiden ytimien valtavien mustien aukkojen toimesta tapahtuvissa, luovissa purkauksissa ja prosesseissa.
Tämä äärettömän monimuotoinen itseliikunta ja prosessointi tuottaa kosmisen materian eri muodot ja kehitysasteet yhä uudelleen, paikallisesti ja ajallisesti vaihdellen, mutta pysyen universaalisessa merkityksessä, periaatteellisesti muuttumattomina. Ainoastaan erilaiset materian metamorfoosin tuotteet ovat sen progressiivisia tuloksia, jatkaen itse puolestaan eri tavoin ”oman osuutensa läpiviemistä” osana ääretöntä kosmista kiertoa.
Kosmisen kellon viritys
Gravitaatio ja entropia ovat olemukseltaan dialektiset vastinparit. Gravitaatio vetää materian rakenteen "kosmisen kellon" ja ylläpitää kosmisen koneiston toiminnan... Entropian olemukseen kuuluu toiminta "tasoittajana, jäähdyttäjänä ja toiminnallisena purkajana", jotta kosminen kiertokulku käy mahdolliseksi; ja energia ja informaatio voivat jakaantua oikealla tavalla.
Materia noudattaa määrän laaduksi muuttumisen lakia. Se ilmenee tähtien sisuksissa olevan aineen rikastumisen kautta tapahtuvana kehityksenä, jossa fuusioituva materia muuttuu laadullisesti niin, että se aina lopulta, jos tähti on tarpeeksi massiivinen, johtaa supernovaräjähdysten kautta raskaampien alkuaineiden syntymiseen ja leviämiseen uusien tähtien uusiksi rakennusaineiksi.
Näin materian kosminen kierto avaruudessa jatkuu nyt raskaammiksi muuttuneiden alkuaineiden ja niiden muodostaman atomi- ja molekyylisen materian muodostaessa taas uusia, mutta raskaammista aineksista syntyviä tähtiaihioita, jotka jälleen noudattavat, tarpeeksi suuriksi muodostuessaan, samaa kehityksensä kaavaa ja räjähtävät taas, kypsyessään, uusina supernovina.
Gravitaatio on
Kosmisen kellon jousi
Kolmas Kosmologia pitää samankaltaista, mutta vielä perustavamman lajin prosessointia, itse galaksien ytimissä, tapahtumana, jossa vielä suurempien, jopa miljardien vuosien aikajaksoissa, tapahtuu materian täydellistä uudelleen luomista.
Määrä muuttaa laatua myös massan kertymän ja samalla se tiivistymisen kautta. On tiedossa, että yli kolmen Auringon massan omaavat tähdet kokevat lopputilassaan suuren muutoksen. Ne muuttuvat supernovaräjähdysten kautta joko neutronitähdiksi tai sitten jopa mustiksi aukoiksi. Muutos tapahtuu niiden tiiviissä ytimissä, kun ne räjähtävänä massana tiivistyvät osittain myös keskustojaan kohti. On havaittu, että nuo ydinosat voivat myös kasvaa yhtymällä toisiin vastaaviin tai saaden uutta materiaa ympäristöstään.
***
Galaksien ytimissä prosessoijana ja moottorina toimivat ne valtaisat mustat aukot, joiden on havaittu säännöllisesti muodostavan galaksien ytimet. Näiden on havaittu aika ajoin kypsyvän tilaan, jossa ne purkautuvat giganttisina suihkupurkauksina ja levittävät purkauksissaan valtaisia ainesuihkuja kosmisiin etäisyyksiin.
Näin gravitaatio siis ikään kuin vetää ”kosmisen kellon jousen”, jotta prosessi voi edelleen jatkua ja tuottaa aina uutta materiaa tästä kiertokulusta vastaavaan prosessointiin, joka tällä tavoin taas jatkaa tuota ikuista kyberneettistä, itseohjautuvaa toimintaansa.
Tässä esitettävässä teoreettisessa kaavailussa galaksien ytimillä on kolme päämerkitystä, joista ensimmäinen on se, että ne massallaan pitävät huolta galaksien koheesiosta. Toisen oleellisen tehtävän merkitessä, että ne aikaansaavat niiden kokonaismassan määräävän kiertoliikkeen.
Tässä esityksessä (3 Kosmologia) korostetaan, että tuo ”kokonaismassa” koostuu sekä aineellisen massan että myös kenttien painon aiheuttamasta yhteisvaikutuksesta.
Kolmas tehtävä on, että ne aika ajoin, joidenkin edellytysten kypsyttyä myös
toteuttavat aineen perinpohjaisen uusiutumisen, ensin murskaamalla kaiken
aineen, sitten – samalla koostaen vetyä ja heliumia – levittävät tuon
”jälleensyntyneen” materian valtaisilla materiasuihkuillaan ympäröivään
kosmokseen.
Se saattaa olla huomionarvoista, että giganttiset materiasuihkut suuntautuvat pääosin galaksien napojen suunnasta niiden itsensä ulkopuolelle, jolloin ne voivat itsenäisesti alkaa taas muodostaa ympäristöstään ja olosuhteistaan riippuvia uusia kosmisia rakenteita.
***
Näiden äärimmäisten massatiivistymien – miljardien aurinkojen massaisten mustien aukkojen – valtaisat suihkupurkaukset -- luovat erityisissä oloissaan, taas uudelleen vetyä ja heliumia siitä materiasta, jonka ne kaappaavat galaksin lähelleen saapuneesta tähti, pöly ja muusta galaktisesta materiastaan.
Tämä toteuttaa osaltaan sen materian kiertokulun osion, jonka voi sanoa toteuttavan Materian täyden kierron periaatteen. Tämä on se looginen osa, jonka teoria vaatii, että se kuvailee tuon materian kosmisen kierron kokonaisuudessaan. Tämä poistaa kuvitellun tarpeen ajatella kosmista olemista jostakin alkaneena ja johonkin päättyvänä.
Me pidämme tämän mallin perusteella materian olemista, avaruutta ja aikaa äärettömän ilmenemisenä, jolla ei ole alkua eikä loppua. Se on materian kyberneettisesti ohjautuva kiertoprosessi, jatkuvasti itsensä uudelleen luova, ikuisesti uudistuva ja ääretön.
***
Se saattaa olla huomionarvoista, että giganttiset materiasuihkut suuntautuvat pääosin galaksien napojen suunnasta niiden itsensä ulkopuolelle, jolloin ne voivat itsenäisesti alkaa taas muodostaa ympäristöstään ja olosuhteistaan riippuvia uusia kosmisia rakenteita.
***
Näiden äärimmäisten massatiivistymien – miljardien aurinkojen massaisten mustien aukkojen – valtaisat suihkupurkaukset -- luovat erityisissä oloissaan, taas uudelleen vetyä ja heliumia siitä materiasta, jonka ne kaappaavat galaksin lähelleen saapuneesta tähti, pöly ja muusta galaktisesta materiastaan.
Tämä toteuttaa osaltaan sen materian kiertokulun osion, jonka voi sanoa toteuttavan Materian täyden kierron periaatteen. Tämä on se looginen osa, jonka teoria vaatii, että se kuvailee tuon materian kosmisen kierron kokonaisuudessaan. Tämä poistaa kuvitellun tarpeen ajatella kosmista olemista jostakin alkaneena ja johonkin päättyvänä.
Me pidämme tämän mallin perusteella materian olemista, avaruutta ja aikaa äärettömän ilmenemisenä, jolla ei ole alkua eikä loppua. Se on materian kyberneettisesti ohjautuva kiertoprosessi, jatkuvasti itsensä uudelleen luova, ikuisesti uudistuva ja ääretön.
***
Uusi kehitysvaihe
Kosmologia on tullut kehitysvaiheeseen, jossa olisi syytä hyvin perustein omaksua jo lähtökohtaisesti sellainen uusi looginen näkökanta, että se maailmankaikkeuden osa, jota tieteen instrumentein on nyt voitu tutkia, muodostaa niin sanotun edustavan otoksen äärettömästä kosmisesta jatkumosta.
Kosmologia on tullut kehitysvaiheeseen, jossa olisi syytä hyvin perustein omaksua jo lähtökohtaisesti sellainen uusi looginen näkökanta, että se maailmankaikkeuden osa, jota tieteen instrumentein on nyt voitu tutkia, muodostaa niin sanotun edustavan otoksen äärettömästä kosmisesta jatkumosta.
Kosmologia odottaa uutta teoreettista otetta, joka
ottaa huomioon kehittyvän tieteen vaatimukset. Ja tämän tiedostaen kosmiset tieteet tutkisivat uudenlaisin
painotuksin erilaisia materian kiertokulkuun liittyviä osaprosesseja ja näihin
liittyviä itseohjautuvia toimintamuotoja.
Kosmologian tulisi luopua fysiikalle vieraista olettamuksista
Kosmologian kehityksen kannalta on
tärkeää, että siinä luovuttaisiin käyttämästä niitä fysiikalle vieraita
olettamuksia, jotka tähän saakka ovat olleet sille luonteenomaisia.
Eräs keskeisimpiä tällaisia on ollut niin kutsuttu Inflaatiohypoteesi, jolle ei fysiikassa tai kosmologiassa ole olemassa mitään todellista – objektiivista – perustetta tai tarvetta.
Kosminen inflaatio, valon nopeuden ylittävine nopeuksineen, kuuluu niihin ad hoc ehdotelmiin, joiden ainoa syy tai tarve on ollut Alkuräjähdysoppi. Koska tälle teorialle ei todellisuudessa ole asiallista tarvetta tai perustetta, olisi siitä mitä pikimmin päästävä eroon. Juuri tämä onkin ollut eräs päätavoite ja motiivi 3. Kosmologian esittämiseen.
Eräs keskeisimpiä tällaisia on ollut niin kutsuttu Inflaatiohypoteesi, jolle ei fysiikassa tai kosmologiassa ole olemassa mitään todellista – objektiivista – perustetta tai tarvetta.
Kosminen inflaatio, valon nopeuden ylittävine nopeuksineen, kuuluu niihin ad hoc ehdotelmiin, joiden ainoa syy tai tarve on ollut Alkuräjähdysoppi. Koska tälle teorialle ei todellisuudessa ole asiallista tarvetta tai perustetta, olisi siitä mitä pikimmin päästävä eroon. Juuri tämä onkin ollut eräs päätavoite ja motiivi 3. Kosmologian esittämiseen.
Uuden teorian perustelua
Uusi teoria lähtee siitä universaaliuden ajatuksesta, että kaikkeus on ääretön, ikuisesti olemassa ollut jatkumo. Monissa suhteissa perusideaa voi verrata Anaksimandroksen käsitteeseen Apeiron – ääretön. Se ei kuitenkaan merkitse, että tämä kaikkeus olisi jotenkin epämääräinen tai, että se olisi selittämätön.
On vain niin, että tieteen on nyt pakko omaksua jotain
periaatteellisesti uutta, jotta se voisi noudattaa sen itsensä asettamia
eettisiä tutkimusperiaatteita. Se ei voi jatkaa sellaisella tiellä, jolle on
asetettu ”yksi erityinen ajallinen alkupiste ja lähtökohta”.
Olen jo kauan kummastellut sitä erikoista seikkaa, että matematiikasta yleensä niin innostuneet fyysikot eivät ole ryhtyneet soveltamaan Georg Cantorin 1800-luvulla kehittämää äärettömyyden matematiikkaa, sen käsitteellisesti soveltuvilta osin, universumin ominaisuuksiin. Tähän voi todeta, että joukko-oppiin ja epäeuklidiseen matematiikkaan perustuvat maailmankaikkeuden kaavailut ja työhypoteesit ovat se oleellisesti uusi, jota modernin tieteen piirissä luulisi käytettävän, koska esimerkiksi suhteellisuusteorian avaruusmatematiikka on jo selkeästi epäeuklidista.
Tuohan antaisi käsitteellisesti hyvät mahdollisuudet paljon nykyistä selkeämpään ”osajoukkojen” ymmärtämiseen. On paljon ymmärrettävämpää käsitellä havaittua kosmosta, kosmoksen aitona osana ja osajoukkona, kuin se, että nyt teoria pakottaa hyväksymään logiikan vastaisen yhden alun eli ”Big-Bang” teorian.
Teoreettinen kehitys on ollut
pysähdyksissä jo kauan
Astrofysiikan ja kosmologian teoreettinen luutuneisuus on alkanut jopa tuottaa kaikessa rehellisyydessään hupaisia sanontoja, kuten "kvanttifysiikan kuiva kausi", jota on nyt, määritelmän mukaan, kestänyt jo 30–40 vuotta (Tällainen kommentti esiintyy muun muassa Steven Weinbergin kirjassa "Unelmia viimeisestä teoriasta").
Astrofysiikan ja kosmologian teoreettinen luutuneisuus on alkanut jopa tuottaa kaikessa rehellisyydessään hupaisia sanontoja, kuten "kvanttifysiikan kuiva kausi", jota on nyt, määritelmän mukaan, kestänyt jo 30–40 vuotta (Tällainen kommentti esiintyy muun muassa Steven Weinbergin kirjassa "Unelmia viimeisestä teoriasta").
Tämä on vielä vaatimatonta, kun verrataan todelliseen kuivuuteen gravitaatioteoriassa, vaikka otettaisiin Yleinen suhteellisuusteorian tuomat teoreettiset näkymät huomioon! Vielä, tähän päivään mennessä, ei Isaac Newtonin esittämään haasteeseen tuleville sukupolville, ole kyetty vastaamaan. Tämä haaste on siis peräisin jo noin 350 vuoden takaa, hänen kuuluisasta Principiastaan.
Lainaus teoksesta "Isaac Newton -jättiläisen hartioilla",
Ursa, Helsinki 1988:
"Mutta tähän mennessä en ole kyennyt keksimään ilmiöiden perusteella syytä noille vetovoiman ominaisuuksille, enkä tee hypoteesejä; sillä sitä, mikä ei ole dedusoitu ilmiöistä,... olivatpa ne metafyysisiä tai fysikaalisia, okkultteja kvaliteetteja koskevia tai mekaanisia, ei ole mitään sijaa kokeellisessa filosofiassa."
Tällöin Newton siis nöyrästi myönsi, että on selvittänyt gravitaation
käyttäytymiseen liittyvät lait, mutta ilmiön fysikaalisen syyn selvitys jääköön tulevien sukupolvien
ratkaistavaksi.
Tämän keskeisen ongelman edelleen jatkuvasta ratkaisemattomuudesta johtuen, on nykykosmologia
näivettynyt askartelemaan yhden ainutkertaisen alun pohjalta, jossa hinnalla
millä tahansa on oltava 1 - ajallisesti ainutkertainen - alkuluominen. Tämän seurauksena ovat myös
teoreettiset ponnistelut suuntautuneet siten, että ne ovat lähes täysin
kieltäytyneet ratkaisemasta esimerkiksi astronomisten havaintojen galaktisesta
valosta 1920-luvulla esiin nostamaa valon ”kosmologista punasiirtymäongelmaa”.
Kosmologinen punasiirtymä eroaa liikkeestä johtuvasta punasiirtymästä siten, että tuo liikkeen aiheuttama niin kutsuttu Dopler-siirtymä on fysikaalisesti selitettävissä, mutta tähän mennessä ei ole osattu selittää tässä puheena olevaa kosmista punasiirtymää kuin viittaamalla Alkuräjähdysteoriaan perustuvaan fysiikan lakien vastaiseen koko avaruuden ”laajenemiseen”.
Kosmologinen punasiirtymä eroaa liikkeestä johtuvasta punasiirtymästä siten, että tuo liikkeen aiheuttama niin kutsuttu Dopler-siirtymä on fysikaalisesti selitettävissä, mutta tähän mennessä ei ole osattu selittää tässä puheena olevaa kosmista punasiirtymää kuin viittaamalla Alkuräjähdysteoriaan perustuvaan fysiikan lakien vastaiseen koko avaruuden ”laajenemiseen”.
Tämä
on ongelma kaikille aidoille fysiikan harrastajille, koska todellinen fyysikko ei
halua kuulla puhuttavankaan jostakin epämääräisestä ja fysikaalisin käsittein
täysin perustelemattomasta, pelkän avaruuden, tai jonkin täysin tähän
tarkoitukseen keksityn ”väliavaruuden” pseudotieteellisestä laajenemisesta.
Tästä
voi todeta, että mikään tiedettä edistävä seikka ei edellytä tai vaadi, että kaikkeus
olisi omannut joskus jonkin ajallisen alun, josta "kaikki olisi saanut
alkunsa". Päinvastoin on niin, että maailmankaikkeus jo sanana ja
käsitteenä viittaa ikuiseen ja ilman alkua tai loppua olevaan.
Muutamien vuosien intensiivisen tutkiskelun jälkeen päädyin eräänä päivänä siihen ajatukseen, että asiaa voisi ehkä auttaa jonkinlainen kaavio tai piirros, jossa olisi yhteen kuvioon ja yhdelle sivulle kaikki olennaiset perusasiat, jotka kosmoksessa rakentavat itse itseään. Kiertokulku oli se perimmäinen tavoite, jonka halusin tulevan erityisen selvästi esiin tuosta kaaviosta.
Kuva 1. Kosmisen kybernetiikan kaavio
Materian kosmisesta kierrosta voi esittää myös yksinkertaisen kaavion.
Kosmologialla on selvä tarve perusteidensa tarkistamiseen
Nyt 2010:n-luvulla, näyttää välttämättömältä ja myös mahdolliselta, esittää massan muodostumisen kosmisista ja fysikaalisista perusteista uudenlainen perusteoria, joka pystyy vastaamaan nykytieteessä esiin nousseisiin ”pimeän massan” ja muihin vastaaviin vielä ratkaisuaan odottaviin polttaviin kysymyksiin.
Samalla teorialla voidaan nyt saattaa myös itse massa, sekä sen ”alkumuodostumisen periaate” sille tieteellisen selityksen vaatimalle, mutta vielä saavuttamattomalle asteelle, jonka tehtävän jo Isaac Newton aikanaan jälkipolville testamenttasi.
Tämän kirjoituksen ensisijainen pyrkimys on johdattaa ja toisaalta myös perustella eräitä uusia näkökulmia, jotka suurelta osin ovat aiempiin tutkimuksiin perustuvia, mutta joiden tulkinta tai sovellukset eivät ole joko oikein painottuneesti päässeet esiin tai niiden merkitystä ei ole vielä täysin oivallettu. Tehtävänä on puolustaa näiden ”uudenlaisten”, mutta nyt vielä vähän huomioitujen asiaseikkojen sopivuutta ja selityskykyä gravitaation, sekä siihen liittyvän massan muodostuksen periaatteellisen mekanismin vielä ratkaisuaan odottaviin, tieteellisessäkin mielessä polttaviin kysymyksiin.
Kosmologian avoimia ongelmia
Kosmologian avoimia ongelmia ovat muun muassa ”horisonttiongelma”, pimeän massan ja pimeän energian ongelma, itse massan ja materian - alkusynnyn - ongelma, joka liittyy alkuräjähdyshypoteesiin ja niin edelleen. (Esimerkiksi Wikipediasta löytyy lisää).
Kosmos on täynnään myös vaikeasti selitettäviä ilmiöitä, joita huikeasti kehittynyt havaintotoiminta yhä suuremmin joukoin nostaa nyt esille. Kvasaarit, mustat aukot, galaksinytimien toiminnallinen rooli koko kosmoksen rakenteellisessa muotoutumisessa, ja niin edelleen.. odottavat yhä kokonaisvaltaista teoreettista mallintamistaan ja siten tieteellistä selitystään.
Hiukkastasolla muhii hiukkasen massan oma, sen määräytymisen perusteongelma, jota nyt muun muassa pyritään ”Higgsin mekanismin” etsinnällä ratkaisemaan Fermilabin ja ESA:n LHC:n massiivisissa koelaitteistoissa.
Toisaalta on niin, että ”pimeää massaa” ja vieläpä ”pimeää energiaakin” on mitä ilmeisimmin pyrittävä etsimään ja sitten myös määrittämään erityisesti teoreettisin selvittelyin. Tämä on 3. Kosmologian kanta asiaan.
Siten, ehkä heuristisen uudelleenarvioinnin kautta, löytyvät ne tähän saakka vaikeasti selitettävissä olleet fysikaaliset prosessit ja kosmiset mekanismit, joita ilman kokonaisuutta ei voi yhtenäisesti hahmottaa, puhumattakaan, että tieteellinen selitettävyys olisi oikealla tolallaan. Eräänä johdantoaineistona voin lukijalle suositella kirjaa: "Kosmologian maailmankuva", joka julkaistiin 1980, Helsingin Yliopiston Tähtitieteen laitoksella aiemmin pidetyn seminaarin esitelmien pohjalta.
Kirjoittajina oli useita suomen eturivin tähtitieteilijöitä, joista Toivo Jaakkola oli lähes ainoita, jotka Suomessa olivat johdonmukaisesti vastustaneet yhden alun "Big Bang- teoriaa". (Ikävä kyllä Jaakkola ei saanut elää kuin keski-ikään, jolloin hän menehtyi 1995, ennen kuin oli ehtinyt nähdä tieteen viimeisimpiä kehitysvaiheita, joihin hänellä olisi varmasti ollut paljonkin sanottavaa).
Muutamien vuosien intensiivisen tutkiskelun jälkeen päädyin eräänä päivänä siihen ajatukseen, että asiaa voisi ehkä auttaa jonkinlainen kaavio tai piirros, jossa olisi yhteen kuvioon ja yhdelle sivulle kaikki olennaiset perusasiat, jotka kosmoksessa rakentavat itse itseään. Kiertokulku oli se perimmäinen tavoite, jonka halusin tulevan erityisen selvästi esiin tuosta kaaviosta.
Kuva 1. Kosmisen kybernetiikan kaavio
Materian kosmisesta kierrosta voi esittää myös yksinkertaisen kaavion.
Kosmologialla on selvä tarve perusteidensa tarkistamiseen
Nyt 2010:n-luvulla, näyttää välttämättömältä ja myös mahdolliselta, esittää massan muodostumisen kosmisista ja fysikaalisista perusteista uudenlainen perusteoria, joka pystyy vastaamaan nykytieteessä esiin nousseisiin ”pimeän massan” ja muihin vastaaviin vielä ratkaisuaan odottaviin polttaviin kysymyksiin.
Samalla teorialla voidaan nyt saattaa myös itse massa, sekä sen ”alkumuodostumisen periaate” sille tieteellisen selityksen vaatimalle, mutta vielä saavuttamattomalle asteelle, jonka tehtävän jo Isaac Newton aikanaan jälkipolville testamenttasi.
Tämän kirjoituksen ensisijainen pyrkimys on johdattaa ja toisaalta myös perustella eräitä uusia näkökulmia, jotka suurelta osin ovat aiempiin tutkimuksiin perustuvia, mutta joiden tulkinta tai sovellukset eivät ole joko oikein painottuneesti päässeet esiin tai niiden merkitystä ei ole vielä täysin oivallettu. Tehtävänä on puolustaa näiden ”uudenlaisten”, mutta nyt vielä vähän huomioitujen asiaseikkojen sopivuutta ja selityskykyä gravitaation, sekä siihen liittyvän massan muodostuksen periaatteellisen mekanismin vielä ratkaisuaan odottaviin, tieteellisessäkin mielessä polttaviin kysymyksiin.
Kosmologian avoimia ongelmia
Kosmologian avoimia ongelmia ovat muun muassa ”horisonttiongelma”, pimeän massan ja pimeän energian ongelma, itse massan ja materian - alkusynnyn - ongelma, joka liittyy alkuräjähdyshypoteesiin ja niin edelleen. (Esimerkiksi Wikipediasta löytyy lisää).
Kosmos on täynnään myös vaikeasti selitettäviä ilmiöitä, joita huikeasti kehittynyt havaintotoiminta yhä suuremmin joukoin nostaa nyt esille. Kvasaarit, mustat aukot, galaksinytimien toiminnallinen rooli koko kosmoksen rakenteellisessa muotoutumisessa, ja niin edelleen.. odottavat yhä kokonaisvaltaista teoreettista mallintamistaan ja siten tieteellistä selitystään.
Hiukkastasolla muhii hiukkasen massan oma, sen määräytymisen perusteongelma, jota nyt muun muassa pyritään ”Higgsin mekanismin” etsinnällä ratkaisemaan Fermilabin ja ESA:n LHC:n massiivisissa koelaitteistoissa.
Toisaalta on niin, että ”pimeää massaa” ja vieläpä ”pimeää energiaakin” on mitä ilmeisimmin pyrittävä etsimään ja sitten myös määrittämään erityisesti teoreettisin selvittelyin. Tämä on 3. Kosmologian kanta asiaan.
Siten, ehkä heuristisen uudelleenarvioinnin kautta, löytyvät ne tähän saakka vaikeasti selitettävissä olleet fysikaaliset prosessit ja kosmiset mekanismit, joita ilman kokonaisuutta ei voi yhtenäisesti hahmottaa, puhumattakaan, että tieteellinen selitettävyys olisi oikealla tolallaan. Eräänä johdantoaineistona voin lukijalle suositella kirjaa: "Kosmologian maailmankuva", joka julkaistiin 1980, Helsingin Yliopiston Tähtitieteen laitoksella aiemmin pidetyn seminaarin esitelmien pohjalta.
Kirjoittajina oli useita suomen eturivin tähtitieteilijöitä, joista Toivo Jaakkola oli lähes ainoita, jotka Suomessa olivat johdonmukaisesti vastustaneet yhden alun "Big Bang- teoriaa". (Ikävä kyllä Jaakkola ei saanut elää kuin keski-ikään, jolloin hän menehtyi 1995, ennen kuin oli ehtinyt nähdä tieteen viimeisimpiä kehitysvaiheita, joihin hänellä olisi varmasti ollut paljonkin sanottavaa).
Äärettömyyskysymys
On myös merkittäviä aikaisemmin enemmän esillä olleita kysymyksiä, joiden lopullista
selitystä tai ratkaisua ei edelleenkään ole tyydyttävällä tavalla esitetty.
Esimerkiksi jo pitkään ratkaistuksi väitetty ”äärettömyyskysymys” on nykyisen
alkuräjähdyskosmologian valtakaudella jäänyt vaille merkittävyyttään vastaavaa
huomiota. Osin myös tästä johtuen ja tavallaan sen tilalle, on noussut
ajatuksia erilaisista rinnakkaisista tai jopa limittäisistä kosmisista
järjestelmistä, joiden yleisnimenä on jo vakiintunut nimitys ”multiversumi”.
On kuitenkin niin, että tällainen ”sijaistodellisuuksien kuvitelma", voi osaltaan estää todellisen äärettömän universumin edes likimääräistä määritystä – ja vastaavasti sen todellista tutkimusta.
Vaikka kosmisen taustasäteilyn löydön jälkeen se määriteltiin, alkuräjähdyksen jäähtyneeksi jälkihehkuksi – ratkaisu ei suinkaan ole itsestäänselvyys. Aivan yhtä hyvin, tai jopa paremmin, selitykseksi sopii äärettömän galaksijatkumon jäähtyneen, aivan tavallisen galaktisen säteilyn, keskimääräinen, materian kosmisen keskitiheyden määräämä sähkömagneettinen säteily: eli jo Olbersin 1800-luvulla kaipaama ”äärettömyyden hehku”.
Gravitaation luonteesta ja massan selityksen mahdollisuuksista
On kuitenkin niin, että tällainen ”sijaistodellisuuksien kuvitelma", voi osaltaan estää todellisen äärettömän universumin edes likimääräistä määritystä – ja vastaavasti sen todellista tutkimusta.
Vaikka kosmisen taustasäteilyn löydön jälkeen se määriteltiin, alkuräjähdyksen jäähtyneeksi jälkihehkuksi – ratkaisu ei suinkaan ole itsestäänselvyys. Aivan yhtä hyvin, tai jopa paremmin, selitykseksi sopii äärettömän galaksijatkumon jäähtyneen, aivan tavallisen galaktisen säteilyn, keskimääräinen, materian kosmisen keskitiheyden määräämä sähkömagneettinen säteily: eli jo Olbersin 1800-luvulla kaipaama ”äärettömyyden hehku”.
Gravitaation luonteesta ja massan selityksen mahdollisuuksista
Viimeksi kuluneen vuosisadan aikana on uutterasti etsitty avaruuden geometrian ratkaisua ja
mallinnusta, josta yksiselitteisesti voitaisiin määrittää laajan kosmoksen
yleisimmän tason geometrinen rakenne. Vaikka jo esimerkiksi Riemannin noin 150
vuotta sitten yleistämä epäeuklidinen geometria ja sen variaatiot ovat
saaneetkin tutkijoiden ja matemaatikoiden vakavan huomion avaruuden rakenteen
teoreettisissa mallinnuksissa, ei havaintotulosten tulkinnoissa ole yrityksistä
huolimatta päästy lopulliseen yhteisymmärrykseen. Havainnot ovat vain varsin
sitkeästi antaneet yhä uudelleen viitteitä avaruuden laajimman galaktisen tason
euklidisesta rakenteesta eli laakeudesta.
Näyttää siltä, että syvällisinkään säteilyn ominaisuuksien, rakenteen ja sen sisäisten käyttäytymismuotojen tutkimus ei ehkä sinänsä voi tuottaa vastausta tähän visaiseksi osoittautuneeseen kysymykseen. Oiva Ketonen näki ehkä oleelliseen jo vuonna 1948, kun hän kirjoitti suhteellisuusteorian maailmankuvan selostuksen yhteydessä (”Suuri maailmanjärjestys”):
”Yleisessä suhteellisuusteoriassa on kätkettynä suuri määrä tietoa, jota tällä hetkellä ei voida lukea”[1]. (Oiva Ketonen, Suuri Maailmanjärjestys).
Massan ja aineen alkuperästä
Massan selitysyritysten nykytilasta voidaan päätellä, että säieteorioiden mukaantulosta ja valtaisasta resurssien ja havaintoaineiston kasvusta huolimatta, tilanne ei oikeastaan ole edellä esitetystä mitenkään ratkaisevasti muuttunut. Puuttuu selvästi jotain oleellisesti vaikuttavaa, jotta voitaisiin saada uudenlainen ote näistä vaikeasti hahmottuvista kysymyksistä.
Eräänä vihjeenä uudenlaiseen malliajatteluun voitaisiin käyttää esimerkiksi Steven Weinbergin kirjassa, Unelmia viimeisestä teoriasta. olevaa kohtaa, jossa hän selittää Albert Einsteinin laskemaa aiempaa tarkempaa (ja havaintoja vastaavaa) Merkuriuksen radan kiertymää. Weinberg toteaa:
”Kun Einstein 1915 laski uuden teoriansa seurausvaikutuksia, hän huomasi oikopäätä sen selittävän puuttuvat 43 kaarisekuntia. (Eräs kiertymistä lisäävä tekijä Einsteinin teoriassa on gravitaatiokentän energian itsensä aiheuttama ylimääräinen painovoimakenttä. Newtonin teorian mukaan painovoimaa aiheuttaa vain massa, ei energia, ja senpä takia siitä puuttui tämä ylimääräinen kenttä.)”. [2]
Merkittävä kohta edellisessä on: ”gravitaatiokentän energian itsensä aiheuttama ylimääräinen painovoimakenttä”, josta voimme loogisesti päätellä, että tällainen kenttien paino voisi olla eräs perusteseikka, kun pohdiskellaan ”puuttuvan massan/energian” olemusta ja rakennetta. Tarkasteltaessa pimeän massan problematiikkaa, on väistämätön johtopäätös, että nykyisissä teoreettisissa lähtökohdissa ja perusasetelmissa on jotain pahemman kerran vialla. Tulemme tässä tutkielmassa esittämään vaihtoehtoiset tulkinnan ja tavan ymmärtää ja selittää sekä "puuttuvan materian" että niin kutsutun "puuttuvan energian" nykyiset (ehkä näennäiset) ongelmat.
Niinpä esitänkin, että itse kenttien massat aiheuttavat todennäköisesti ne ilmiöt, joiden selittämiseksi on tutkijoiden ensisijainen johtopäätelmä ollut, että ne selittyisivät vain (?) näkymättömällä ”lisämassalla” eli niin kutsutulla pimeän aineen oletuksella. Tämä on otettava tutkimuksen perustaksi, kun selvitellään galaksitason liian nopean rotaation ongelmaa galaksien ja niiden joukkojen ulko-osissa.
Eikä kyse ole vain passiivisista "haloista", vaan massoihin vaikuttavasta 'kenttien kietoutumisesta', jolloin kentät voivat muodostaa (tai olla osallisina) valtaosaan koko galaksin massasta. (Katso Blogi 8.)
On hyvin ilmeistä, että gravitaatiolla on osatekijänsä sekä rotaatio - kiertoliikkeessä - että hienojakoisessa kenttiin liittyvissä materian kokonaisvaikutuksissa.
Kuva 2.
Kuva: ngc7331 ~ 50milj. vv. Kaunis kuva syvältä avaruuden galaksijoukosta.
Teesi: Gravitaation ”yhteensopimattomuus” muihin niin sanottuihin perusvoimiin verrattaessa johtuu siitä, että gravitaatiolla on niille vastakkainen, niin sanotusti "negentrooppinen" olemus. Se perustuu olennaisesti siihen, että juuri gravitaatio itse tuottaa kaikki muut energian ilmenemisen eri muodot. Gravitaatiolla ei ole varsinaista käänteis- tai vastavoimaa. Mutta sen vaikutus voi kumoutua liikkeen voimalla, joka kohdistuu sen vaikutusta vastaan. Esimerkkinä planeettojen kiertonopeudet jne.
Tätä ominaisuutta on mahdotonta sovitella ”samansuuntaiseksi” muiden – entropia-alisteisten – perusvoimien suhteen. Gravitaatio on vain yksisuuntaista. Sen vastapooleja ovat liike ja säteily (massojen kosmisen prosessin kautta omaamaa kineettistä energiaa ei ole oikein oivallettu "gravitaation vastavoimaksi"), joiden olemukseen kuuluu toimia niin sanotusti entropiaan liittyvinä ominaisuuksina, ja jotka noudattavat näin impulssin säilymisen ja ”energian tasaantumisen” periaatteita.
Muut luonnon perusvoimat ovat reversiibeleitä - kaksisuuntaisia - painovoiman ollessa vain toiminnaltaan yksisuuntaista: antipainovoimaa ei ole.
***
Lisäys: Gravitaatio ja entropia ovat olemukseltaan dialektiset vastinparit. Gravitaatio vetää materian rakenteen "kosmisen kellon" ja ylläpitää kosmisen koneiston toiminnan... Entropian olemukseen kuuluu toiminta "tasoittajana, jäähdyttäjänä ja toiminnallisena purkajana", jotta kosminen kiertokulku käy mahdolliseksi; ja energia ja informaatio voivat jakaantua oikealla tavalla.
Tämä asetelma takaa "Kosmisen kybernetiikan" itseohjautuvan- ja uusiutuvan luomisen mekanismin laajimman tason toiminnan. Materian kosminen massajakauma ja sen määräämä kosmisen säteilytaustan noin 2,7 Kelvin asteen "merenpinta" takaavat keskimäärin myös valon ja säteilyn niin sanotun vakionopeuden, c eli niin sanotun informaationopeuden.
Näistä vain gravitaatiolla on kuitenkin myös oma toiminnallinen mekanisminsa. Tämän mekanismin uusi (ja tiettävästi ainoa) selitys on tämän tutkielman eräs perustavimpia tavoitteita. Ja tästä seuraa myös se, että tuo tavoite yhtyy tarpeeseen ja mahdollisuuteen esittää täysin uudelta pohjalta lähtevä materian laajimman kosmisen tason kiertokulkuun perustuva niin kutsumani "3. Kosmologia", jossa materiaa syntyy kaiken aikaa uudelleen, ja jossa ei ole tarvetta esittää mitään "yhtä ainoaa alkuluomista".
Nykyinen "välttämättömyys" sitoutua äärelliseen ja kertaluonteiseen alkuräjähdysoppiin, on vain osoitus eräänlaisesta epätieteellisestä ad hoc alistumisesta, josta olisi voitava jo vihdoin päästä eroon. Vain näin on mahdollista astua uusia askeleita tieteellisen ymmärtämisen askelmilla. Kosmisen punasiirtymän väärä tulkinta olisi pikaisesti saatava korjattua oikealle tolalleen.
***
Aineen osalta on kyse massalle kuuluvasta ”ylijärjestyksen” ominaisuudesta.
Näyttää siltä, että syvällisinkään säteilyn ominaisuuksien, rakenteen ja sen sisäisten käyttäytymismuotojen tutkimus ei ehkä sinänsä voi tuottaa vastausta tähän visaiseksi osoittautuneeseen kysymykseen. Oiva Ketonen näki ehkä oleelliseen jo vuonna 1948, kun hän kirjoitti suhteellisuusteorian maailmankuvan selostuksen yhteydessä (”Suuri maailmanjärjestys”):
”Yleisessä suhteellisuusteoriassa on kätkettynä suuri määrä tietoa, jota tällä hetkellä ei voida lukea”[1]. (Oiva Ketonen, Suuri Maailmanjärjestys).
Massan ja aineen alkuperästä
Massan selitysyritysten nykytilasta voidaan päätellä, että säieteorioiden mukaantulosta ja valtaisasta resurssien ja havaintoaineiston kasvusta huolimatta, tilanne ei oikeastaan ole edellä esitetystä mitenkään ratkaisevasti muuttunut. Puuttuu selvästi jotain oleellisesti vaikuttavaa, jotta voitaisiin saada uudenlainen ote näistä vaikeasti hahmottuvista kysymyksistä.
Eräänä vihjeenä uudenlaiseen malliajatteluun voitaisiin käyttää esimerkiksi Steven Weinbergin kirjassa, Unelmia viimeisestä teoriasta. olevaa kohtaa, jossa hän selittää Albert Einsteinin laskemaa aiempaa tarkempaa (ja havaintoja vastaavaa) Merkuriuksen radan kiertymää. Weinberg toteaa:
”Kun Einstein 1915 laski uuden teoriansa seurausvaikutuksia, hän huomasi oikopäätä sen selittävän puuttuvat 43 kaarisekuntia. (Eräs kiertymistä lisäävä tekijä Einsteinin teoriassa on gravitaatiokentän energian itsensä aiheuttama ylimääräinen painovoimakenttä. Newtonin teorian mukaan painovoimaa aiheuttaa vain massa, ei energia, ja senpä takia siitä puuttui tämä ylimääräinen kenttä.)”. [2]
Merkittävä kohta edellisessä on: ”gravitaatiokentän energian itsensä aiheuttama ylimääräinen painovoimakenttä”, josta voimme loogisesti päätellä, että tällainen kenttien paino voisi olla eräs perusteseikka, kun pohdiskellaan ”puuttuvan massan/energian” olemusta ja rakennetta. Tarkasteltaessa pimeän massan problematiikkaa, on väistämätön johtopäätös, että nykyisissä teoreettisissa lähtökohdissa ja perusasetelmissa on jotain pahemman kerran vialla. Tulemme tässä tutkielmassa esittämään vaihtoehtoiset tulkinnan ja tavan ymmärtää ja selittää sekä "puuttuvan materian" että niin kutsutun "puuttuvan energian" nykyiset (ehkä näennäiset) ongelmat.
Niinpä esitänkin, että itse kenttien massat aiheuttavat todennäköisesti ne ilmiöt, joiden selittämiseksi on tutkijoiden ensisijainen johtopäätelmä ollut, että ne selittyisivät vain (?) näkymättömällä ”lisämassalla” eli niin kutsutulla pimeän aineen oletuksella. Tämä on otettava tutkimuksen perustaksi, kun selvitellään galaksitason liian nopean rotaation ongelmaa galaksien ja niiden joukkojen ulko-osissa.
Eikä kyse ole vain passiivisista "haloista", vaan massoihin vaikuttavasta 'kenttien kietoutumisesta', jolloin kentät voivat muodostaa (tai olla osallisina) valtaosaan koko galaksin massasta. (Katso Blogi 8.)
On hyvin ilmeistä, että gravitaatiolla on osatekijänsä sekä rotaatio - kiertoliikkeessä - että hienojakoisessa kenttiin liittyvissä materian kokonaisvaikutuksissa.
Kuva 2.
Kuva: ngc7331 ~ 50milj. vv. Kaunis kuva syvältä avaruuden galaksijoukosta.
Teesi: Gravitaation ”yhteensopimattomuus” muihin niin sanottuihin perusvoimiin verrattaessa johtuu siitä, että gravitaatiolla on niille vastakkainen, niin sanotusti "negentrooppinen" olemus. Se perustuu olennaisesti siihen, että juuri gravitaatio itse tuottaa kaikki muut energian ilmenemisen eri muodot. Gravitaatiolla ei ole varsinaista käänteis- tai vastavoimaa. Mutta sen vaikutus voi kumoutua liikkeen voimalla, joka kohdistuu sen vaikutusta vastaan. Esimerkkinä planeettojen kiertonopeudet jne.
Tätä ominaisuutta on mahdotonta sovitella ”samansuuntaiseksi” muiden – entropia-alisteisten – perusvoimien suhteen. Gravitaatio on vain yksisuuntaista. Sen vastapooleja ovat liike ja säteily (massojen kosmisen prosessin kautta omaamaa kineettistä energiaa ei ole oikein oivallettu "gravitaation vastavoimaksi"), joiden olemukseen kuuluu toimia niin sanotusti entropiaan liittyvinä ominaisuuksina, ja jotka noudattavat näin impulssin säilymisen ja ”energian tasaantumisen” periaatteita.
Muut luonnon perusvoimat ovat reversiibeleitä - kaksisuuntaisia - painovoiman ollessa vain toiminnaltaan yksisuuntaista: antipainovoimaa ei ole.
***
Lisäys: Gravitaatio ja entropia ovat olemukseltaan dialektiset vastinparit. Gravitaatio vetää materian rakenteen "kosmisen kellon" ja ylläpitää kosmisen koneiston toiminnan... Entropian olemukseen kuuluu toiminta "tasoittajana, jäähdyttäjänä ja toiminnallisena purkajana", jotta kosminen kiertokulku käy mahdolliseksi; ja energia ja informaatio voivat jakaantua oikealla tavalla.
Tämä asetelma takaa "Kosmisen kybernetiikan" itseohjautuvan- ja uusiutuvan luomisen mekanismin laajimman tason toiminnan. Materian kosminen massajakauma ja sen määräämä kosmisen säteilytaustan noin 2,7 Kelvin asteen "merenpinta" takaavat keskimäärin myös valon ja säteilyn niin sanotun vakionopeuden, c eli niin sanotun informaationopeuden.
Näistä vain gravitaatiolla on kuitenkin myös oma toiminnallinen mekanisminsa. Tämän mekanismin uusi (ja tiettävästi ainoa) selitys on tämän tutkielman eräs perustavimpia tavoitteita. Ja tästä seuraa myös se, että tuo tavoite yhtyy tarpeeseen ja mahdollisuuteen esittää täysin uudelta pohjalta lähtevä materian laajimman kosmisen tason kiertokulkuun perustuva niin kutsumani "3. Kosmologia", jossa materiaa syntyy kaiken aikaa uudelleen, ja jossa ei ole tarvetta esittää mitään "yhtä ainoaa alkuluomista".
Nykyinen "välttämättömyys" sitoutua äärelliseen ja kertaluonteiseen alkuräjähdysoppiin, on vain osoitus eräänlaisesta epätieteellisestä ad hoc alistumisesta, josta olisi voitava jo vihdoin päästä eroon. Vain näin on mahdollista astua uusia askeleita tieteellisen ymmärtämisen askelmilla. Kosmisen punasiirtymän väärä tulkinta olisi pikaisesti saatava korjattua oikealle tolalleen.
***
Aineen osalta on kyse massalle kuuluvasta ”ylijärjestyksen” ominaisuudesta.
Aineella on jo sisäisesti lukkiutuneena sellainen 'suuren
järjestyksen' rakenneominaisuus, joka ei korkean entropian matalissa
lämpötiloissa voi mitenkään enää 'alentaa järjestystään'. Sanottu vastaa
protonien luonteenomaista kiinteyttä ja radioaktiivista hajoamattomuutta. Sen
sijaan on selvää, että protonit (kuten myös neutronit) eivät aina voi
hiukkasina säilyttää korkeaa sisäistä järjestyneisyytensä astetta, mm.
sijaitessaan Aurinkoa huomattavasti raskaampien tähtien sisustoissa.
Tällaisissa tähdissä kuumuus ja paine voivat olla jo niin valtavat, että myös
atomien ytimet murskaantuvat. Näin tapahtuu muun muassa supernovaräjähdysten
yhteydessä. Nykyään niiden jäänteiden keskeltä on löytynyt neutronitähtiä ja
niin kutsuttuja mustia aukkoja.
Tämä aineen rakenteen romahdus voi nyt riittävissä oloissa aiheuttaa protonien rakenteen hajoamisen niin sanotuksi ”kvarkkiaineeksi”. Tällöin myös protonien ”jälleensyntymä” voi käydä mahdolliseksi. Tämän prosessin energiat ovat vielä vahvemmat kuin ns. ’vahvan ydinvoiman’, joka pitää pysyviä atomiytimiä koossa (protonin rakentavat kvarkit omaavat tämän 'huippusidoksen' energian). Protonien perusosien ”yhteenvalssaamiseen” tarvittava giganttinen prosessi löytynee ilmeisesti vain galaksien ytimien / kvasaarien valtaisan massan omaavista musta-aukko jättiläisistä.
Tähän saakka ei ole esitetty sellaista johdonmukaista teoreettista mallia,
johon kuuluvat sekä protonien sisäisen järjestyksen täydellinen romahtaminen että myös niiden vastavuoroinen (itseohjautuva) uudelleenmuodostuminen. (Tällä tarkoitan, että vaaditaan aivan poikkeukselliset olosuhteet, jotta kvarkit -- tai e-oliot, joksi niitä kutsun -- voisivat päästä sitoutumaan toisiinsa sellaisella energialla, joka saa ne yhtymään protoneiksi).
Nuo olosuhteet täyttyvät galaksien ytimien giganttisissa musta-aukoissa,
joissa tapahtuvissa äärimmäisen paineen alaisissa luomisen prosesseissa, luodaan protonien ”alkuaihiot”, jotka sitten valtaisissa, ajoittain purkautuvissa suihkupurkausissa saavat ne lopulliset ainemuotonsa, joista vetyatomit sitten pääsevät universumin rakennuksen perusaineksiksi. Ja kaikkeus alkaa kaikkialla koko avaruuden äärettömyydessä ottaa omia myöhempiä muotojaan tähtinä, tähtijoukkoina ja galaktisina ryhmittyminään.
On ollut outoa havaita, että esimerkiksi arvostamani Steven Weinberg, kirjassaan "Unelmia viimeisestä teoriasta", puhuu s. 134, että Newton olisi: "aivan hyvin voinut olettaa, että painovoima pienenee etäisyyden kasvaessa verrannollisena etäisyyden käänteiseen kuutioon käänteisen neliön sijasta (...), jos vain havainnot olisivat tätä vaatineet”. Eikö hän ole (?) selvillä, että niin painovoima, kuin myös sähkömagneettinen voima, pienenevät täysin saman yhteisen periaatteen mukaan, joka ilmenee jo näköaistimuksessa, käytettiinpä sitten "välineitä" tai vain paljasta silmää.
Kun itse ajattelen niin sanottua käänteisen neliön lakia, rinnastan sen mielessäni aina jo Vanhalla-ajalla, mutta erityisesti keskiajan lopulta tunnettuun "perspektiivilakiin”. Sen oma näkömme -- osaa tulkita oikein – etäisyys/koko suhteena. Tämä on mielestäni luonnon aito sisäinen ominaisuus, eikä mikään ihmisen keksimä ”luonnonlaki".
Oleellista tässä on, että muiden muassa ihmissilmä on kehittynyt luonnon valinnan tuloksena juuri sellaiseksi, että se havaitsee objektiivisesti sen "luonnonlain", jonka Kepleriä mukaillen, Newton sitten asetti erääksi gravitaatioteoriansa kulmakiveksi. Ei liene sattumaa, että ihmisen silmän pupillit ovat halkaisijaltaan noin 5-6 mm ja taustasäteilyn jakauma on pääosin n. 1-100mm alueella. (Google: "Taustasäteily")
Aiheeseen liittyen on siis kyse etäisyyden vaikutuksesta pinta-alaan, ja juuri tästä pinta-alan muutoksesta (koon muutoksesta), ihminen aistii ja tietää etäisyyden muutoksen, eli siis "etäisyyden".
Tällä perusteella on ehkä syytä palata pohtimaan myös vielä 1800-luvulla vallinnutta eetterin käsitettä sen kannalta, että kosmisella taustalla voisi ajatella olevan juuri sille sopivia ominaisuuksia eräänlaisena ”valon kantajana”. Tähän voi saada sopivaa potkua lukemalla kirjoitussarjamme 6. osan, jossa tuon ”eetterin historiaa” esitellään eräiden tunnettujen tiedemiesten pohdiskelujen kautta.
Kohti Uudenlaista materian tarkastelutapaa
Tämä aineen rakenteen romahdus voi nyt riittävissä oloissa aiheuttaa protonien rakenteen hajoamisen niin sanotuksi ”kvarkkiaineeksi”. Tällöin myös protonien ”jälleensyntymä” voi käydä mahdolliseksi. Tämän prosessin energiat ovat vielä vahvemmat kuin ns. ’vahvan ydinvoiman’, joka pitää pysyviä atomiytimiä koossa (protonin rakentavat kvarkit omaavat tämän 'huippusidoksen' energian). Protonien perusosien ”yhteenvalssaamiseen” tarvittava giganttinen prosessi löytynee ilmeisesti vain galaksien ytimien / kvasaarien valtaisan massan omaavista musta-aukko jättiläisistä.
Tähän saakka ei ole esitetty sellaista johdonmukaista teoreettista mallia,
johon kuuluvat sekä protonien sisäisen järjestyksen täydellinen romahtaminen että myös niiden vastavuoroinen (itseohjautuva) uudelleenmuodostuminen. (Tällä tarkoitan, että vaaditaan aivan poikkeukselliset olosuhteet, jotta kvarkit -- tai e-oliot, joksi niitä kutsun -- voisivat päästä sitoutumaan toisiinsa sellaisella energialla, joka saa ne yhtymään protoneiksi).
Nuo olosuhteet täyttyvät galaksien ytimien giganttisissa musta-aukoissa,
joissa tapahtuvissa äärimmäisen paineen alaisissa luomisen prosesseissa, luodaan protonien ”alkuaihiot”, jotka sitten valtaisissa, ajoittain purkautuvissa suihkupurkausissa saavat ne lopulliset ainemuotonsa, joista vetyatomit sitten pääsevät universumin rakennuksen perusaineksiksi. Ja kaikkeus alkaa kaikkialla koko avaruuden äärettömyydessä ottaa omia myöhempiä muotojaan tähtinä, tähtijoukkoina ja galaktisina ryhmittyminään.
On ollut outoa havaita, että esimerkiksi arvostamani Steven Weinberg, kirjassaan "Unelmia viimeisestä teoriasta", puhuu s. 134, että Newton olisi: "aivan hyvin voinut olettaa, että painovoima pienenee etäisyyden kasvaessa verrannollisena etäisyyden käänteiseen kuutioon käänteisen neliön sijasta (...), jos vain havainnot olisivat tätä vaatineet”. Eikö hän ole (?) selvillä, että niin painovoima, kuin myös sähkömagneettinen voima, pienenevät täysin saman yhteisen periaatteen mukaan, joka ilmenee jo näköaistimuksessa, käytettiinpä sitten "välineitä" tai vain paljasta silmää.
Kun itse ajattelen niin sanottua käänteisen neliön lakia, rinnastan sen mielessäni aina jo Vanhalla-ajalla, mutta erityisesti keskiajan lopulta tunnettuun "perspektiivilakiin”. Sen oma näkömme -- osaa tulkita oikein – etäisyys/koko suhteena. Tämä on mielestäni luonnon aito sisäinen ominaisuus, eikä mikään ihmisen keksimä ”luonnonlaki".
Oleellista tässä on, että muiden muassa ihmissilmä on kehittynyt luonnon valinnan tuloksena juuri sellaiseksi, että se havaitsee objektiivisesti sen "luonnonlain", jonka Kepleriä mukaillen, Newton sitten asetti erääksi gravitaatioteoriansa kulmakiveksi. Ei liene sattumaa, että ihmisen silmän pupillit ovat halkaisijaltaan noin 5-6 mm ja taustasäteilyn jakauma on pääosin n. 1-100mm alueella. (Google: "Taustasäteily")
Aiheeseen liittyen on siis kyse etäisyyden vaikutuksesta pinta-alaan, ja juuri tästä pinta-alan muutoksesta (koon muutoksesta), ihminen aistii ja tietää etäisyyden muutoksen, eli siis "etäisyyden".
Tällä perusteella on ehkä syytä palata pohtimaan myös vielä 1800-luvulla vallinnutta eetterin käsitettä sen kannalta, että kosmisella taustalla voisi ajatella olevan juuri sille sopivia ominaisuuksia eräänlaisena ”valon kantajana”. Tähän voi saada sopivaa potkua lukemalla kirjoitussarjamme 6. osan, jossa tuon ”eetterin historiaa” esitellään eräiden tunnettujen tiedemiesten pohdiskelujen kautta.
Kohti Uudenlaista materian tarkastelutapaa
Materian uudessa säietarkastelussa on pitkälti kyse siitä, mitä etua saadaan, kun
"piste" vaihdetaan peruslähtökohtana säikeeseen? Piste sinänsä ei
omaa varsinaisesti minkäänlaista pinta-alaa. Sen sijaan säie on automaattisesti
osana "pinta-alan integraalia" ja ilman eri selityksiä aina
pituutensa mukaisen pinta-alan eräs ”sivu”.
Jo alkeismääritteen nojalla voidaan osoittaa, että
"sivu x sivu" on juuri yhtä kuin pinta-ala! Tässä uudessa
teoreettisessa tarkastelussa on heti myös aihetta todeta, että esitetty
"säieominaisuus" on aivan ylivoimainen lähtökohtana
"pisteeseen" verrattuna. Tämä ylivoima vain vahvistuu, kun
säieperusteen ominaisuutena on vielä sen omaama kolmas ulottuvuus. Tuon lisäksi
on mahdollista osoittaa, että säiemuoto on luonteva myös neljännen ulottuvuuden
– eli ajan suhteen. Ja tällainen muoto on oleellinen tässä teoriassa valitulle
"säikeelle": se on pseudopallon pintaa spiraalina kiertävä
"kaksoissäie", joka myös pyörii vinhaa – ja vaihtelevaa – vauhtia.
Tämä muotoilu sisällyttää energian luonnollisen ilmenemisen materian
hiukkastasolla ja antaa hyvät mahdollisuudet sen fysikaalisen toiminnan realistiseen
selittämiseen.
***
Tämä kysymys selviää tarkemmin, kun syvennytään pohtimaan niitä etuja, joita uusi teoreettinen mallinäkökulma antaa esimerkiksi protonin rakenteen pohjaksi ja sen kosmisen syntymän perustaksi. Samalla käy ymmärrettäväksi, miksi juuri protonien (ja neutronien) määrällinen olemassaolo on peruste aineellisen massan olemassaololle - määritelmällisesti - aineessa yleensä. Tältä pohjalta päästään luontevasti selittämään "mustissa aukoissa" ja vastaavissa massakeskittymissä esiintyvien eksoottisempien massakeskittymien paino-ominaisuuksien määräytymisen perusteet.
Kuva 3.
Kuva: VLA & Hubble teleskooppi, "herca_vlahst_960"
Yllä olevassa kuvassa syntyy, omaksumani "3. Kosmologian" mukaisesti, uutta materiaa jättimäisen galaksinytimen (mustan aukon) valtavissa symmetrisissä suihkupurkauksissa, joilla on ulottuvuutta jopa kymmeniä tuhansia valovuosia.
Nykytiedon valossa näyttää siltä, että esimerkiksi galaksinytimistä löytyneet supermassiiviset mustat aukot ovatkin varsinaisia ”kierrätyskeskuksia”, jotka aika-ajoin omien lakiensa mukaisesti laukeavat uuden materian "luomisen purskauksiin". Näiden ilmiöiden kaukaisia ja usein vain viitteellisiä kosmisia esimerkkejä tutkitaan parhaillaan intensiivisesti ja on varsin todennäköistä, että esimerkiksi valtaisat gammapulssit, joita on viime vuosina paljon tutkittu ja niiden syitä pohdiskeltu, edustavat juuri tällaisia äärimmäisiä tapahtumia – uuden aineen luomista.
Malliteoreettinen keskustelu ja tutkimus tällä alueella on saatava nyt laajan kiinnostuksen kohteeksi
Tämä kysymys selviää tarkemmin, kun syvennytään pohtimaan niitä etuja, joita uusi teoreettinen mallinäkökulma antaa esimerkiksi protonin rakenteen pohjaksi ja sen kosmisen syntymän perustaksi. Samalla käy ymmärrettäväksi, miksi juuri protonien (ja neutronien) määrällinen olemassaolo on peruste aineellisen massan olemassaololle - määritelmällisesti - aineessa yleensä. Tältä pohjalta päästään luontevasti selittämään "mustissa aukoissa" ja vastaavissa massakeskittymissä esiintyvien eksoottisempien massakeskittymien paino-ominaisuuksien määräytymisen perusteet.
Kuva 3.
Kuva: VLA & Hubble teleskooppi, "herca_vlahst_960"
Yllä olevassa kuvassa syntyy, omaksumani "3. Kosmologian" mukaisesti, uutta materiaa jättimäisen galaksinytimen (mustan aukon) valtavissa symmetrisissä suihkupurkauksissa, joilla on ulottuvuutta jopa kymmeniä tuhansia valovuosia.
Nykytiedon valossa näyttää siltä, että esimerkiksi galaksinytimistä löytyneet supermassiiviset mustat aukot ovatkin varsinaisia ”kierrätyskeskuksia”, jotka aika-ajoin omien lakiensa mukaisesti laukeavat uuden materian "luomisen purskauksiin". Näiden ilmiöiden kaukaisia ja usein vain viitteellisiä kosmisia esimerkkejä tutkitaan parhaillaan intensiivisesti ja on varsin todennäköistä, että esimerkiksi valtaisat gammapulssit, joita on viime vuosina paljon tutkittu ja niiden syitä pohdiskeltu, edustavat juuri tällaisia äärimmäisiä tapahtumia – uuden aineen luomista.
Malliteoreettinen keskustelu ja tutkimus tällä alueella on saatava nyt laajan kiinnostuksen kohteeksi
Yleisellä tasolla voidaan jo olemassa olevilla tiedoilla
esittää luovia kysymyksiä; kuten: Mitä näissä eksoottisissa, pääasiassa
galaksien ytimissä tapahtuvissa, huippuenergian purkauksissa oikein tapahtuu?
Vastaus on, että suurella todennäköisyydellä on kyse aineen täydellisestä
tuhoutumisesta ja samalla myös sen uudesta ”jälleensyntymästä”. Tätä voimme
kutsua materian itseohjautuvan täyden kierron periaatteeksi tai vain
"kosmiseksi kybernetiikaksi".
Tämän perusteella on nähtävissä, että niin kutsuttuun "jatkuvan luomisen periaatteeseen" pohjautuvat kosmologiset mallit saavat tästä aivan uudenlaista perustaa ja voimaa.
Tämä, uudella tavalla nähty kosmisen olemistavan mahdollisuus, tarjoaakin näin ollen uudenlaisen "kolmannen lajin" kosmologian. Se asettuu Einsteinin stationaarisen mallin rinnalle, mutta ei edellytä itseensä sulkeutuvaa rajoitettua kosmista mallia kuten suhteellisuusteoria, vaan pitää luontevina äärettömän universumin kiertokulkumallia - ja sen antamia selitysmalleja.
Tältä pohjalta jo nykyään havaittu universumi voisi hyvin edustaa sellaista "edustavaa otosta" äärettömästä ja itseuudistuvasta "stationaarisesta" universumista, jolla on äärettömyyden luonne, ja joka ei siis sen kummemmin kaipaa uusia "multiversumioletuksia". Tätä ajatuskantaa puoltaa myös jo sekin, että matematiikassa äärettömyyksillä, niiden suhteilla ja ominaisuuksilla on jo kauan ollut luonnontieteisiin hyvin soveltuvia analogioita, kuten skaalautuvuus ja integraalilaskennan ym. matematiikan "ihmeenomainen" soveltuvuus kaikenlaiseen tieteen objektien kuvailuun ja laskentaan.
Kuva 4.
Kuvassa Googlen kuvahausta kopioitu kaavio tähtien kehityksestä...
Kolmas Kosmologia esittää:
Uudenlaisen, materian itseohjautuvan uusintamisen kybernetiikkaan perustuvan kosmisen teorian mukaan, universumi ei yleisluonteisesti laajene. Tässä se poikkeaa oleellisesti myös Fred Hoylen ”pysyvän tilan mallista”, ja luonnollisesti myös nykyisin vallitsevasta "alkuräjähdyskosmologiasta". Näin ollen, uusi kosmologia voitaisiin perustellusti nimetä ”kolmanneksi kosmologiaksi”, koska se ei perustu avaruuden yleisluonteiseen laajenemiseen, vaan esittää, että galaksitasolla on olemassa luovasti universaalinen kiertoprosessi, joka miljardien vuosien perspektiivissä ylläpitää materian täydellisen uudistumisen kybernetiikkaa. Tässä mallissa valon "kosminen punasiirtymä" ei tarkoita avaruuden laajenemista, vaan säteilyn (entrooppista) kosmista jäähtymistä, eli siis: itse valon 'laajenemista'. (Vastaavaa kantaa edusti esim. Fritz Zwicky).
Nyt, kun JWST on saatu asemapaikallaeen ja sen uusia ja tarkkoja galaksikuvia on saatavilla, on koko
kuvio laajan muutospaineen alaisena. Ja, niin näyttää, esittämäni näkökohdat ovat saamassa sitä tieteellistä havaintovahvistusta, jonka merkitys on "3. Kosmologian" kannalta suuri. Niinpä tekijänä olen voinut hyvin mielin seurata tätä kehitystä ja vakuuttua, ettei tekemäni työ ole mennyt hukkaan.
Seuraavassa blogissa: Protonin luomisen teoreettiset perusteet.. 22.2.2013/18.9.2017
Kybernetiikka – Wikipedia Linkissä on lyhyt määrittely kybernetiikasta.
[1] Oiva Ketonen, "Suuri Maailmanjärjestys", OTAVA, s 470
[2] StevenWeinberg, "Unelmia Viimeisestä teoriasta", Art House, 1999, s. 92, alkuteos, 1992.
Tämän perusteella on nähtävissä, että niin kutsuttuun "jatkuvan luomisen periaatteeseen" pohjautuvat kosmologiset mallit saavat tästä aivan uudenlaista perustaa ja voimaa.
Tämä, uudella tavalla nähty kosmisen olemistavan mahdollisuus, tarjoaakin näin ollen uudenlaisen "kolmannen lajin" kosmologian. Se asettuu Einsteinin stationaarisen mallin rinnalle, mutta ei edellytä itseensä sulkeutuvaa rajoitettua kosmista mallia kuten suhteellisuusteoria, vaan pitää luontevina äärettömän universumin kiertokulkumallia - ja sen antamia selitysmalleja.
Tältä pohjalta jo nykyään havaittu universumi voisi hyvin edustaa sellaista "edustavaa otosta" äärettömästä ja itseuudistuvasta "stationaarisesta" universumista, jolla on äärettömyyden luonne, ja joka ei siis sen kummemmin kaipaa uusia "multiversumioletuksia". Tätä ajatuskantaa puoltaa myös jo sekin, että matematiikassa äärettömyyksillä, niiden suhteilla ja ominaisuuksilla on jo kauan ollut luonnontieteisiin hyvin soveltuvia analogioita, kuten skaalautuvuus ja integraalilaskennan ym. matematiikan "ihmeenomainen" soveltuvuus kaikenlaiseen tieteen objektien kuvailuun ja laskentaan.
Kuva 4.
Kuvassa Googlen kuvahausta kopioitu kaavio tähtien kehityksestä...
Kolmas Kosmologia esittää:
Uudenlaisen, materian itseohjautuvan uusintamisen kybernetiikkaan perustuvan kosmisen teorian mukaan, universumi ei yleisluonteisesti laajene. Tässä se poikkeaa oleellisesti myös Fred Hoylen ”pysyvän tilan mallista”, ja luonnollisesti myös nykyisin vallitsevasta "alkuräjähdyskosmologiasta". Näin ollen, uusi kosmologia voitaisiin perustellusti nimetä ”kolmanneksi kosmologiaksi”, koska se ei perustu avaruuden yleisluonteiseen laajenemiseen, vaan esittää, että galaksitasolla on olemassa luovasti universaalinen kiertoprosessi, joka miljardien vuosien perspektiivissä ylläpitää materian täydellisen uudistumisen kybernetiikkaa. Tässä mallissa valon "kosminen punasiirtymä" ei tarkoita avaruuden laajenemista, vaan säteilyn (entrooppista) kosmista jäähtymistä, eli siis: itse valon 'laajenemista'. (Vastaavaa kantaa edusti esim. Fritz Zwicky).
Nyt, kun JWST on saatu asemapaikallaeen ja sen uusia ja tarkkoja galaksikuvia on saatavilla, on koko
kuvio laajan muutospaineen alaisena. Ja, niin näyttää, esittämäni näkökohdat ovat saamassa sitä tieteellistä havaintovahvistusta, jonka merkitys on "3. Kosmologian" kannalta suuri. Niinpä tekijänä olen voinut hyvin mielin seurata tätä kehitystä ja vakuuttua, ettei tekemäni työ ole mennyt hukkaan.
Seuraavassa blogissa: Protonin luomisen teoreettiset perusteet.. 22.2.2013/18.9.2017
Kybernetiikka – Wikipedia Linkissä on lyhyt määrittely kybernetiikasta.
[1] Oiva Ketonen, "Suuri Maailmanjärjestys", OTAVA, s 470
[2] StevenWeinberg, "Unelmia Viimeisestä teoriasta", Art House, 1999, s. 92, alkuteos, 1992.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Odotan kiinnostuksella...